Kuuntelin äänikirjana Vuokko Hurmeen teoksen Kiepaus, joka on Huimaa-sarjan ensimmäinen osa. Minun oli pakko lainata myös fyysinen kirja ja toivoa, että siinä olisi kuvia. Ja olihan siinä, onneksi.
Aivoni nimittäin nyrjähtivät yrittäessäni kuvitella kirjan kaupunkia Kardumia, joka sinänsä on – meidän mielestämme – aivan tavallinen kaupunki. Paitsi että se on ylösalaisin.
Painovoima keikahti ympäri, kun päähenkilö Lennan äiti oli kahdeksanvuotias. Siitä lähtien ihmiset ovat kävelleet talojensa sisäkattoja pitkin, liukuneet rakennuksesta toiseen vaijerien varassa ja syöneet herkkuaterioina vessanpöntöistä satunnaisesti lattialle, ei kun siis kattoon, mätkähtäviä rottia. Eivät siis raakana, tietenkään. Hyi.
Roskat ja jätteet viskataan ylös, äh, siis alas taivaalle, ja huoneesta toiseen kulkiessaan täytyy kiivetä oven yläkarmin ja katon välisen seinämän yli. Meret ja järvet (Mitä ne edes ovat? Absurdi ajatus, että vettä olisi kerralla yhdessä paikassa niin paljon...) ovat tyhjentyneet Kiepauksen sattuessa. Ihmiset jatkoivat eloaan Kiepauksen jälkeen niin hyvin kuin voivat. Siis kaikki muut paitsi ne, jotka olivat juuri Kiepauksen sattuessa ulkona ja putosivat taivaalle. Heitä ei nähty enää koskaan.
Lasten fantasiakirjaksi teos on aiheeltaan yllättävän synkkä iloisenvärisestä kansikuvastaan huolimatta. Jo heti alussa Lennan äiti muistelee jälleen kerran lapsuuttaan, jolloin Kiepaus tapahtui. Kaikki hänen ystävänsä ja hänen perheensä putosivat tuolloin alas taivaalle. Kardumissa vettä säästellään eikä sitä todellakaan käytetä peseytymiseen tai siivoamiseen. Pohjavesikään ei tule riittämään ikuisesti. Lisäksi Lenna on nähnyt kirjan alussa vain muutamia ihmisiä lyhyen elämänsä aikana. Kehen voi luottaa? Miten kaiken puute ja menetys muuttavat ihmisiä? Äitikin lähtee edeltä etsimään vettä ja parempaa elämää. Näkeekö Lenna häntä enää koskaan?
Kerronta sen sijaan on melko huoletonta, eikä se suuremmin surkuttele henkilöiden kohtaloita. Melankolia syntyy vain lukijan mielessä, jos pysähtyy ajattelemaan, miten vaikeaa Lennalla perheineen on meihin verrattuna. Elämä Kardumissa on Lennalle kuitenkin vain arkipäivää. Mutta minä varoitan: Kesken lukemisen voi tulla vastustamaton tarve asettua makuulle erikoisiin paikkoihin ja kuvitella itsensä kävelemään katossa ja väistelemään kattolamppuja. Allekirjoittanut löysi itsensä makaamasta asuntonsa portaissa ja kuvittelevansa, pääsisikö enää takaisin alakertaan, jos pudottautuisi varovasti yläkerran kattoon, sillä portaitahan ei voisi enää silloin käyttää (aivoni niksahtivat jälleen sijoiltaan tätä kirjoittaessani). Siinä maatessani muistin, etten olekaan leikkinyt tätä kuvitteluleikkiä vuosiin!
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ikään katsomatta! Tosin jännittävät ja ahdistavatkin hetket voivat viedä herkimmiltä yöunet, kun itsensä kuvittelee liian tiiviisti Kardumin kaltaiseen maailmaan taistelemaan selviytymisestään. Siitäkin huolimatta aion tarttua mahdollisimman pian sarjan toiseen osaan Kaipaus. Kolmas osa Keikaus ilmestyy syksyllä 2019.
Teksti: Jaana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti