Näytetään tekstit, joissa on tunniste erilaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erilaisuus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. lokakuuta 2013

Lempeää viisautta ja suloista satiiria


Muriel Barbery:Siilin eleganssi

Välillä intohimoinen lukija saa rakastua. Tämän kirjan kohdalla niin tapahtuu kahdesti.

Renee Michel on omien sanojensa mukaan lyhyt, ruma ja pyylevä leski ja työskennellyt 27 vuotta ovenvartijana pariisilaisessa talossa. Hän on vuosien mittaan kehittänyt itselleen juron työpersoonan, millä hän näyttäytyy talon asukkaille. Siihen kuuluu kaikki kliseet, mitä ajatella saattaa: Hän laahaa kuuluvasti tohveleitaan ja antaa television pauhata yhdentekeviä ohjelmiaan. Hän on pidättyväisen kohtelias, mutta harvoin ystävällinen.

Takahuoneessa hänellä on oma yksityinen maailmansa, missä hän katsoo hyviä elokuvia, kuuntelee klassista musiikkia ja lukee kirjoja sekä kirjoittaa havaintojaan ja ajatuksiaan maailman menosta. Hän pitää erityisesti venäläisistä klassikoista ja on nimennyt kissansakin Leoksi, Tolstoin mukaan.”Olen lukenut historiaa, filosofiaa, kansantaloustiedettä, sosiologiaa, psykologiaa, pedagogiaa ja psykoanalyysia, koska ne kiinnostavat, mutta kaunokirjallisuus on minulle henki ja elämä.”

Paloma Josse on 12-vuotias rikkaan perheen tytär ja poikkeuksellisen älykäs lapsi. Hän tuntee itsensä vieraaksi maailmassa ja on päättänyt tehdä itsemurhan koska ei halua päätyä samanlaiseen kohtaloon kuin perheensä – tyhjänpäiväiseen porvarillisuuteen, elämään kultakalamaljassa.

Sattuman kautta nämä kaksi eri-ikäistä erakkoa tutustuvat toisiinsa, suojavarustukset katoavat ja he pystyvät näyttäytymään toisilleen omina persooninaan, Paloman sanoin sielunsisarina. Tarkkanäköinen Paloma huomaa Reneen olevan intohimoinen kulttuurinharrastaja ja löytää hänessä ymmärtävän aikuisen. Vähitellen Paloma alkaa muuttaa mieltään omasta kohtalostaan. Paloma sanoo Reneelle: ”tehän annatte minulle toivoa. Siitä että ihminen ei sittenkään ole kohtalonsa vanki.”
Sitten taloon muuttaa uusi asukas, japanilainen herra Kakuro Ozu. Ja asiat talossa alkavat salaperäisesti muuttua.

Päivikki

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Tyttö joka sukeltaa lukijan sydämeen

"Tiedän, että standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on kolme hyvettä ja ne ovat merkittäviä: 1. En osaa valehdella. 2. Minulla ei ole mielikuvitusta. 3. Tiedän että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, ja sellaista on paljon enemmän, olen varma etten sitä tiedä."
Näin luonnehtii meksikolaiskirjailija Sabina Bermanin romaanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen päähenkilö Karen itseään. 

Isabelle palaa sisarensa kuoltua Kaliforniasta kotiseudulleen Meksikoon ottaakseen johdettavakseen sukunsa tonnikalajalostamon. Sukutalon kellarista hän löytää kaltoin kohdellun, autistisen Karenin, joka paljastuu hänen sisarentyttärekseen. Isabellen viisaat ja rakastavat kasvatusmenetelmät kesyttävät villitytön, ja pian Karen oppii ensimmäisen sanansa: minä.

Kriittinen katse

Karen ei ole vähälahjainen, hän on vain erilainen. Siksi hänellä onkin kyky haastaa lukijansa pohtimaan maailmaa uudella tavalla. Karen ei hyväksy kritiikittömästi mitään annettuja oppeja vaan lukee muun muassa ”erään Aristoteles-nimisen miehen” ja Descartesin tekstejä kyseenalaistaen ja kumartamatta. Samoin hän seuraa vierestä ihmiselämän kummallisuuksia kaikkine käytössääntöineen ja ihmissuhdepeleineen ja saa mutkattomalla ajatuksenjuoksullaan lukijan niin nauramaan, hämmentymään kuin yllättymäänkin.

Bermanin kirja ottaa kantaa tonnikalojen ylikalastukseen ja merten suojeluun. Karen ymmärtää eläimiä paremmin kuin ihmisiä eikä voi käsittää, miksi ihmisten ja eläinten välisiä eroja pyritään korostamaan. Sukeltaessaan meren hiljaisuudessa tonnikalaparvien keskellä hän tuntee sellaista yhteenkuuluvuutta, jota ei ole koskaan tuntenut ihmisten keskellä. Samalla hän havahtuu näkemään sukunsa tonnikalatuotannon epäkohdat.

Aistien juhlaa

Karenin tapa olla maailmassa on poikkeava. Hän kokee maailman aisteillaan eikä tarvitse itsensä ja todellisuuden väliin sen enempää teoreettisia pohdintoja, kielikuvien hämärää vertauskuvallisuutta kuin mielikuvitustakaan. Hänen valloittava näkökulmansa tuo kirjan käsittelemiin erilaisuuden teemoihin ja eettisiin kysymyksiin hersyvää huumoria, jolloin turhalta paatokselta suurimmaksi osaksi vältytään. Lisäksi kirjan sisältämät sukeltamisen kuvaukset ovat myös ylistys meren ihmeelliselle kauneudelle:

”Turkoosinsinisessä meressä käännyin kyljelleni laskeutuakseni yhä syvemmälle katsellen valkoisia pilviä kimaltelevan vedenpinnan läpi. Ja katsellessani miten kuusi kultakalaa matkasi pilveltä pilvelle, kummastelin taas mihin mielikuvitusta tarvitaan. Syvässä sinisessä minua kohti tuli pyörivä harmaa pallo, se hipaisi minua tuhanteen eri kohtaan ja hajosi tuhanneksi teräksen väriseksi makrilliksi, jotka pakenivat kohti tummaa sineä. Löysin punaisen levärihmametsikön keskeltä hiekka-aukean, jonka laidalla oli sileä vihreä kivi. Asetin pääni sille ja odotin, että ruumiini laskeutui hiekalle.” 
Johanna