Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhteet. Näytä kaikki tekstit

torstai 31. lokakuuta 2013

Äitinä ja vaimona olemisen kahdet kasvot




Maalaileva, välillä suorastaan runollinen. Näillä sanoilla moni kuvailisi Pauliina Rauhalan paljon kiinnostusta herättänyttä teosta Taivaslaulu. Niin minäkin. Sanat maalaavat viipyileviä kuvia äitiydestä, uskosta ja uskonnosta, sekä tunteista, joita nämä kaikki asiat yhdessä ja erikseen synnyttävät. Kipuilu naiseuden ja perheen äärellä on paikoitellen riipaisevaa, paikoitellen taas hieman paikallaan junnaavaa. Tämän teoksen sivuilla ei totisesti ole kiire minnekään.

Aleksi ja Vilja ovat nuori lestadiolaispari. Neljän suloisen lapsen jälkeen tieto uudesta raskaudesta saattelee perheen suurten muutosten keskelle. Pauliina Rauhalan teksti on herkkää, ja Aleksin ja Viljan sielunmaisema aukeaa lukijalle kauniisti. Viljan hapuilu naisena ja äitinä olemisen äärellä on kuvattu koskettavasti, muttei sentään liian ahdistavasti.

Välillä leikitellään mollamaijoilla, barbeilla ja bratzeilla, välillä kurkistetaan Viljan ja Aleksin tarinan alkutaipaleeseen. Kurkistetaan niihin hetkiin, joista kaikki alkoi: nähdään kappaleita onnesta ja rakkauden ensi huumasta, haaveista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Toiveita ja iloa, kipua ja pelkoa - siitä on elämä Taivaslaulussa rakennettu.

Taivaslaulun pohjasävy on herkkyydestään huolimatta vakava, ja teos herättää paljon ajatuksia. Onko pakko jaksaa, koska yhteisön asettamat normit niin määräävät? Onko ainoa elämän rytmi todella nouseva ja laskeva vatsakumpu, raskaus toisensa jälkeen? Missä menee raja, jonka jälkeen kulisseja ei tarvitse enää pitää väkisin pystyssä? Saako välillä antaa periksi?

Esikoiskirjailijaksi Rauhala on onnistunut äärimmäisen hyvin. Vaikka paikoitellen tahti on valitettavan laahaavaa, kirjan ahmaisee silti helposti illassa tai parissa. Mikäli seuraava kirja joskus näkee päivänvalon, on kiinnostavaa nähdä, pystyykö Rauhala samaan mielenkiintoiseen ja rikkaaseen otteeseen, johon hän ylsi Taivaslaulussa.

Sonja

perjantai 20. syyskuuta 2013

Rakastan sinua, vihaan sinua


Pitkässä liitossa ihmettelee välillä, miten jaksaa elää toisen kanssa. Tai miten toinen jaksaa kanssani. Asiantuntevaa apua tähän tarjoaa tuore kirja Pari suhteessa. Sen tekijät ovat työskennelleet muun muassa pariterapeutteina.  

Kirja alkaa traumoista. Hyppäsin ensin niiden yli, koska pidän enemmän ratkaisuista kuin ongelmissa kylpemisestä. Sitten löytyi kiinnostavia suhteita: ikinuori ja pikkuvanha, kotipotilas ja hoitaja. 

Keitä me olemme?

Tekijät puhuvat miesten ja naisten välisistä suhteista, vaikka sanovat, että vastaavanlaisia ilmiöitä kohdataan kahden naisen tai kahden miehen välillä:
naarashämähäkki ja heikko mies
latenssipoika ja emo
narsistinen mies ja sopeutuja/latenssiprinsessa
möykkymies ja tyytymätön nainen
möykkynainen ja murrosikäinen mies
mustasukkainen nainen ja sopeutuva, kiltti mies
mustasukkainen nainen ja hylkäävä mies. 

Häivähdyksiä paratiisista

Teos ei tarjoa käytännönniksejä vaan syvempää ymmärrystä. Loppupuolella päästään auvoisiin tunnelmiin: läheiseksi itselle, läheiseksi toiselle; katse on portti; hyvinvoiva ja onnellinen.  

Kirjan luettuani tajusin enemmän omista ja toisen tarpeista

Näin Heli Pruuki, Marjo Timoria ja Markku Väätäinen muotoilevat:
Kirjan avulla on mahdollista ymmärtää enemmän itseään, historiansa ja traumojensa vaikutusta sekä sitä, mitä tapahtuu parisuhteessa. Kun sukeltaa omaan itseensä on mahdollista löytää samalla se. mitä yrittää löytää vaihtamalla erilaisia elämän palasia. Ehkä ei enää tarvitse vaihtaa mitään. Ehkä tarvitsee vaihtaa kaikki. 
Terhi

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Melanie Gideon: Vaimo 22



Silloin tällöin tulee luettua ns. mielentyhjennyskirjallisuutta. Tiedäthän, rentouttavan viihdekirjan. Tämä kirja on hömpähtävä, mutta siinä saa kuitenkin yhden lomapäivän kulumaan niin, että töistä muistuttaa vain kirjassa oleva sähköpostiviestintä.

Alice Buckle on 44-vuotias osa-aikainen ilmaisutaidon opettaja, jolla on takanaan yksi käsikirjoitettu näytelmä. Se sai aikanaan niin huonot arvostelut, että Alice lopetti kirjoittamisen tykkänään. Alice on naimisissa mainosalalla työskentelevän Williamin kanssa. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta. Alice valmistelee tunteja kuudelle kouluryhmälle, tekee itselleen lounaseväät, sopii lääkärikäynnit muistiongelmaiselle isälleen, tulee kotiin laittamaan päivällistä - ja on eksyksissä avioliitossaan.

”Joskus sanon miehelleni, että hän kuorsaa, vaikkei hän kuorsaakaan. joten mieheni päätyy nukkumaan vierashuoneeseen ja minä saan sängyn kokonaan itselleni”.

Alice päättää osallistua netistä löytämäänsä, 2000-luvun avioliittoa käsittelevään tutkimukseen. Hän saa koodinimekseen Vaimo 22 ja tutkimuksen yhteyshenkilö nimen Tutkija 101. Nimettömänä tapahtuva kirjeenvaihto tuntuu Alicesta vapauttavalta ja se kääntyykin pian hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Alice alkaa pohtia elämäänsä ja avioliittoaan yhä tarkemmin. Hän alkaa odottaa malttamattomasti viestejä ja kommentteja omiin ajatuksiinsa. Sähköpostin lukemisesta tulee päivän kohokohta.

Kysymys 65:” Mitä ajattelet siitä, että monet liitot hajoavat siksi, että puolisot tuntevat olevansa enemmän kämppäkavereita kuin rakastavaisia”?

Alicen vastaus: ”Tiedän, että kämppäkaveri on tabusana, mutta on siinä ideaakin: mitä jos kämppäkaverius on avioliiton keskivaiheen luonnollinen olotila? Jospa sen kuuluukin olla niin? Ehkä se on ainoa mahdollinen olotila silloin, kun pitää tarpoa lasten kasvattamisen ja eläkeikään varautumisen ja rahan säästämisen suossa”?

Tarkemmista juonenkäänteistä ei kannata kirjoittaa mutta yllätystä on jonkin verran luvassa. Kirjan luettuaan jää pohtimaan omaa tilannettaan: Pidänkö tosiaan yhteyttä läheisiini ja ystäviin lähes kokonaan tekstiviestein ja sähköpostilla?

Päivikki

maanantai 4. helmikuuta 2013

Margaret Atwoodin novellikirja Poikkeustila



Kun on valinnut lukupiirikirjan, on aina jännittävää odotella lukupiiriläisten kommentteja. Tammikuun kirjaksi valitsin poikkeuksellisesti novellikirjan. Kirjassa on yksitoista jollakin tavalla toisiinsa liittyvää novellia. Päähenkilö Nell kasvaa huolestuneesta pikkutytöstä ailahtelevaksi nuoreksi naiseksi, joka tuntee itsensä sivulliseksi kaikkialla. Kirjan tapahtumissa on Atwoodin mukaan vahvasti omaelämäkerrallisia aineksia.

Ensimmäisen novellin nimi on Huonot uutiset. Myöhäistä keski-ikää elävät pystyvät hyvin samaistumaan ikääntyviin Nelliin ja Tigiin ja heidän aamutoimiinsa. ”Kaikkeen menee enemmän aikaa kuin ennen” toteaa Nell. Pientä kremppaa tuntuu joka puolella kehoa ja Nell varmistaakin aina ensiksi herättyään, että Tig onyhä hänen vieressään ja hengittää.

Seuraavassa novellissa hypähdetään Nellin lapsuuteen. Hän on 11-vuotias ja neuloo kuumeisesti valkoista vauvanneulesettiä. Lukupiiriläiseni olivat tuohtuneita tavasta, millä lapsi joutuu ottamaan vastuuta aikuisten asioista. Nell-tyttö pelkää äidin synnytyksen alkavan ennen kuin isä ehtii kotiin työmatkalta. ”Isä aina luuli, että osasin enemmän kuin todellisuudessa osasinkaan”. Isä luuli Nelliä tyyneksi ja rohkeaksi vaikka Nell oli kauhuissaan. Mutta novellin lopussa murrosikäinen Nell nousee kapinaan: ”Ei se ole minun lapseni. En minä sitä synnyttänyt, vaan sinä, äiti”. Lukija helpottuu ja tuntee, miten Nell kykenee vapautumaan liian suuresta taakastaan.

Novelli Monopoli kertoo ajasta, jolloin Nell alkaa seurustella naimisissa olevan Tigin kanssa. Omituiseksi kuvion tekee se, että ex-vaimo Oona järjestää Nellin ja Tigin tapaamisen ja ”sallii” näiden parisuhteen. Aluksi Nell tuntee (ihan syystä) olonsa vieraaksi ja ulkopuoliseksi joutuessaan pakenemaan kodistaan Tigin poikien saapuessa viikonlopuksi isän luokse. Pikku hiljaa Nell saa itselleen omaa tilaa mutta joutuu kuitenkin sopeutumaan muiden odotuksiin. Lukupiiriläiseni pohtivat jälleen, kuinka Nell on lapsuudesta asti toteuttanut kaikkien muiden kuin omia haaveitaan. Konkreettisesti tämä tulee esiin, kun Nell saa hoitaakseen monilukuisen määrän kotieläimiä. Mutta tällä kertaa Nell ei aio paeta.

Itselleni mieluisimpia ovat kirjan viimeiset novellit. On kuin kirjailija sanoisi: ”Tule, istu tähän viereeni”. Sitten hän vie minut matkalle yksinäisyyteen, menetykseen ja vanhenemiseen. Aikakaudet, näkökulmat ja osittain myös henkilöt vaihtuvat, mutta voin täyttää aukkopaikat kuvittelemalla ne. Margaret Atwoodia on sanottu taiturilliseksi sanankäyttäjäksi ja kriittiseksi näkijäksi. Ainakin tämä kirja saa lukijan etsimään kirjaston hyllystä lisää atwoodeja. Kristiina Drews onnistuu mielestäni suomennoksessa hyvin.

Päivikki