Näytetään tekstit, joissa on tunniste köyhyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste köyhyys. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. marraskuuta 2016

Nuoruus, köyhyys, rakkaus, taide & New York


He työskentelevät tuntikausia vierekkäin puhumatta mitään. He päättävät kirjeensä aina siniseen tähteen.

Patti Smith muuttaa kaksikymppisenä New Yorkiin, sillä hän haluaa tehdä taidetta. Sattumalta hän tapaa Robert Mapplethorpen, jolla on sama päämäärä. Heistä tulee rakastavaisia.

Eletään 1960–70 -luvun New Yorkissa, jossa köyhät taiteilijat asuvat Chelsea-hotellissa ja Andy Warhol pitää pyöreää pöytäänsä Max’s Kansas City -klubilla. Rahaa ei ole koskaan riittävästi. Patti ja Robert vuorottelevat täyspäiväisen taiteen tekemisen ja hanttihommien välillä. Robertin rakastamaan maitokaakaoon käytettävät kymmenen lisäsenttiä mietitään aina huolellisesti erikseen. Taiteilijatarvikkeita pihistetään kaupoista.

Nuoret etsivät kiivaasti tapoja, joilla voisivat ilmaista itseään mahdollisimman aidosti. Sattumien tai kohtalon avulla he löytävät keinot. Robert keskittyy valokuvaukseen ja solmii suhteen varakkaan mesenaatin kanssa, joka kustantaa hänen elämänsä ja taiteensa. Patti taas kirjoittaa runoja ja esittää niitä baareissa. Robert kannustaa Pattia laulamaan enemmän.

Patti Smith kuvaa muistelmateoksessaan Ihan kakaroita (2010), miten Robert ymmärtää viehättyvänsä miehistä, ja kertoo millaista on, kun läheisen seksuaalisuus muuttuu. Robertin seksuaalisuus ja hänen taiteensa kulkevat läpi kirjan käsi kädessä. Lopulta Ihan kakaroita on myös riipaiseva kertomus Aids-epidemiasta.
”Robert ja minä pidimme valamme. Kumpikaan ei jättäisi toista. Minä en koskaan katsonut häntä hänen seksuaalisuutensa lävitse. Kuvani hänestä pysyi koskemattomana. Hän oli minun elämäni taiteilija.” (s. 157)

Ihan kakaroita on herkkävireinen kuvaus ainutlaatuisista ihmisistä. Kaiken taustalla on New York, jota sellaisena kuin se Pattin ja Robertin kokemana oli, ei enää ole olemassa. Taiteen tekeminen on myyttistä, lähes uskonnollista. Samalla se on arkista selviytymiskamppailua varattomana. Ennen kaikkea Ihan kakaroita on kertomus syvästä yhteydestä, jonka Patti ja Robert jakavat siitä huolimatta, että heidän suhteensa muuttaa muotoaan. Patti Smithin ääni ja olemus huokuvat jokaiselta riviltä ja niiden väleistä.


Teksti: Ella P.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Elämää sikolätissä





Köyhyys. Alkoholismi. Perheväkivalta. Näiden teemojen ympärille keskittyy kolmevuotiaana Ruotsiin muuttaneen Susanna Alakosken teos Sikalat.

Kun viisihenkinen suomalaisperhe muuttaa 60- ja 70-luvun tietämissä Ruotsin Ystadiin, elämän sujumiselle uusissa ympyröissä ei näyttäisi olevan esteitä. Aili-äiti ihastelee upouuden kerrostaloasunnon kylpyammetta, sisävessaa ja muita mukavuuksia; sorvari-isä käy työssä ja hankkii kotiin huonekaluja ja muita tarve-esineitä. Perheen vanhimmat lapset Markku ja Leena aloittavat koulunkäynnin.
Auvoinen olo ei kuitenkaan kestä. Vieras maa, outo kieli ja epävarmuus toimeentulosta kasaavat ongelmia.  Sosiaalityöntekijät vierailevat tiuhaan Fridshemin taloissa – Sikalassa, kuten he taloja kutsuvat. Viina alkaa ohjata vanhempien elämää. Seitsemäsluokkalainen Leena seuraa ahdistuneena vierestä.
”Kangaskassi oli varma merkki. Sitä käytettiin vain silloin kun isä polki viinakauppaan. Sen läpi ei näkynyt ja pullot kilisivät siinä vähemmän.”

Onneksi seinän takana asuu Inga-Lill ja hänen tyttärensä Åse, josta Leena on saanut tosiystävän. Sinne voi mennä yökylään ja joskus tarpeen tullen pidemmäksikin aikaa. Yleensä siellä on rauhallista, sillä toisin kuin Leenan vanhemmat, Åsen äiti juo tavallisesti vain siivotessaan. Tosin siivouspäiviä ei etukäteen tiedä. Joskus vieraan kodin rauhan rikkoo kuitenkin oman kodin levottomuus.
”Yöllä heräsin kesken unien. Äiti kirkui. Kuului tömähdys. Sakari itki. Voi ei, hän on kotona. Nousin ja kömmin sängystä mutta kaaduin heti takaisin. Mahaa kouristi niin että en pysynyt pystyssä. Vaiensin sen keinumalla ja hengittämällä kiivaasti. Hyvä Rakas Taivaan Isä, auta äitiä ja Sakaria. Anna isän lopettaa äidin lyöminen. Anna minulle anteeksi kun en voi mennä heidän luokseen. Pidä huolta Markusta.”

Selviä kausiakin vanhemmilla on, mutta Leena on oppinut, että parempia aikoja on turha odottaa. Jääkaappi on yhä useammin tyhjä ja vanhempien huomion saa vain satunnaisesti, kuten sairastuessa viikunankivien aiheuttamaan suolisolmuun.
”Äiti ja isä pysyivät raittiina niin kauan kuin leikkaushaavani parani. Kymmenen tikkiä. Sain paljon huomiota. Olin ylionnellinen. Ajatella, olin saanut heidät raitistumaan.”

Susanna Alakosken Sikalat on kertomus suomalaisista Ruotsissa. Se on myös nuoren Leena-tytön kasvutarina.  Kirjan tunnelma on apea, väliin ahdistavakin. Lukija joutuu Leena-tytön tavoin seuraamaan voimattomana sivusta, miten elämä lyö avokämmenellä kasvoihin kerta toisensa jälkeen. Mukana on kuitenkin pilkahdus mustaa huumoria.
Sikalat sai ilmestyessään ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon. Sen pohjalta tehtiin Ruotsissa elokuva Sovinto, joka on saanut sekä kansallisia että kansainvälisiä palkintoja.
Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen Reeta Onkelin kirja Ilonen talo. Sekä Onkeli että Alakoski kertovat kaunokirjallisin keinoin oman elämänsä kipeistä vaiheista. Alakoskelta ilmestyi vuonna 2013 omaelämäkerrallinen teos Köyhän lokakuu ja sille jatkona Lähimmäisen huhtikuu 2016. Niissä kirjailija käy läpi pitkää ja vaivalloista tervehtymistään syyllisyydestä ja häpeästä.

Aira

maanantai 13. tammikuuta 2014

Köyhänä Suomessa




Kolmekymppinen Mathias Rosenlund on kirjoittanut kirjan siitä, millaista on elää köyhänä. Kirjasta huokuva ahdistus ja epätoivo tarttuvat lujasti kiinni lukijaan ja seuraavat ajatuksissa vielä kauan kirjan sulkemisen jälkeen. Mutta niinhän on tarkoituskin.

”Mitä on köyhyys? Onko se sitä, että on jatkuvasti riippuvainen muiden avusta perustarpeiden turvaamiseksi?”, kysyy Rosenlund.  Asiaa pohdittuaan hän vastaa: ”Siinä tapauksessa synnyin köyhään kotiin ja silloin myös lapseni syntyivät köyhään kotiin.”

Punaruskeaa ankeutta


Jo lapsena Tukholman lähiön punaruskeassa kerrostalossa Mathias huomasi, että ahkeruus ei poistanut köyhyyttä. Niilläkään, jatka tekivät kovasti töitä, ei aina ollut varaa välttämättömimpään.  Kun Mathias keskustelee vanhempien kanssa asiasta, nämä toteavat olleensa aina köyhiä. ”En minä ole elänyt, olen vain ollut olemassa”, miettii ikänsä pienipalkkaisia töitä tehnyt isä apeana.

Samanväriset punaruskeat seinät löytää aikuinen Mathias ympäriltään asuessaan perheineen Vantaan Myyrmäen kerrostalossa.  Luoviminen kahden lapsen ja mielenterveysongelmaisen vaimon kanssa ei ole helppoa. Jos raha riittää ruokaan, se on muusta poissa. Lapsen leffalippuun menevät eurot nipistetään seuraavan päivän ruoka-annoksesta. Mutta se kannattaa. Saahan lapsi tuntea edes hetkittäin osallisuutta sivullisuuden sijaan.


Voimauttava kirjoittaminen


Onneksi Rosenlundilla on intohimo kirjoittamiseen. ”Kirjoitan mielipuolisuuden taltuttamiseksi, kutsuakseni maailmaa sen oikeilla nimillä: hirvittävä, karmaiseva, suurenmoinen.” Ikävä kyllä, opiskelu ja satunnainen kirja-arvostelujen kirjoittaminen eivät takaa toimeentuloa. Tarvitaan pätkätöitä päiväkodissa, nuorisotalolla ja kuorma-auton apumiehenä. Väliin joutuu pakostakin miettimään, onko köyhällä oikeutta unelmiin: jos vaihtaisi kynämiehen työn putkimiehen ammattiin, säännöllinen palkka saattaisi tuoda ainakin jonkinlaista jatkuvuutta elämään. Mutta kun kirjat ovat intohimo ja kirjoittaminen sitä, mitä haluaa tehdä.

Vaskivuorentieltä Helmikujalle


Kirjan alussa perhe asuttaa kotia osoitteessa Vaskivuorentie 20. Kun kirja loppuu, lapsilla on kaksi kotia. Mathias Rosenlund on muuttanut Helmikujalle ja ex-vaimokin asuu muualla. Menneisyys kulkee kuitenkin varjona kirjailijan mukana. Yhteishuoltajan talous ei ole vieläkään tasapainossa, ja joinakin viikkoina on pakko itkeä joka ilta. 

Toivoa tulevaisuuteen sentään löytyy. Maisterin tutkinto on lähes valmis. Sitä ajatellessa Mathias Rosenlund valaa itseensä optimismia: ”Jospa silloin voin astua varovasti polulle, joka tähän mennessä on ollut minulta varjossa”.

Aira