Teksti: Jenna
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoret. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoret. Näytä kaikki tekstit
perjantai 17. toukokuuta 2019
Kirjavaras
Markus Zusakin Kirjavaras on koskettava lukukokemus, kasvutarina ja kurkistus historiaan. Vuonna 2005
(suomennettu 2008) ilmestynyt kirja sijoittuu 2. maailmansodan aikaan ja kertoo
Liesel nimisen tytön elämästä muutaman vuoden ajalta. Historiallinen miljöö,
mielenkiintoiset henkilöhahmot ja tavallista omalaatuisempi kerrontatyyli
saavat kirjasta mielenkiintoisen ja nopeasti luettavan. Kirjan henkilöhahmojen
kasvu ja kehitys romaanin edetessä tekevät tarinasta eläväisemmän ja
uskottavamman. Esimerkiksi Lieselin ajatusmaailman kehittyminen saa lukijan
samaistumaan tähänkin henkilöön paremmin. Tämä koskettava romaani on juuri
sinulle tarkoitettu, jos haluat kirjan jonka henkilöhahmot ovat mieleenpainuvia
ja jonka juonessa tulee esille myös historiaa. Itse pidän tätä teosta lukemisen
arvoisena ja suosittelen sen lukemista!
perjantai 4. joulukuuta 2015
Tähtiin kirjoitettu lähdeluettelo

Teiniproosa alkoi hiihdellä goottilaisuuden äärimmäisillä rajoilla. Joka toisessa tarinassa ihmishenkilö löysi parikseen vampyyrin, enkelin, keijukaisen tai muun epäluoman, joka toisessa tulevaisuuden maailma oli sellaisella mallilla, että eksynyt teinimurhaaja huhuili siellä toista ruumiskasan päällä rynkky olalla.
Voimalla on vastavoimansa. Tässä tapauksessa sen nimi on John Green. Hän nykäisi kerralla yliluonnollisiin
kadonneet lukijat takaisin valtavirtaan jättimenestykseksi kasvaneella
romaanillaan Tähtiin kirjoitettu virhe ja tietenkin vetoapuna menestykseen on
kirjasta tehty elokuva.
Vampyyrinkukistajat : kaksi syöpää sairastavaa teiniä
Vampyyrinkukistajat : kaksi syöpää sairastavaa teiniä
Tähtiin kirjoitettu virhe on reaalimaailmaan sijoittuva rakkausromaani, jossa kaksi seitsemäntoistavuotiasta löytää toisensa. Tyttö on poikaa kokemattomampi, mutta molemmille rakastuminen on yhtä huumaavaa. Tarina ei todellakaan ole uusi.
Molemmat
päähenkilöt sairastavat syöpää. Monissa
aikaisemmissa suurta rakkautta, sairastumista ja kuolemaa kuvaavissa romaaneissa
vain toinen osapuoli on sairastunut. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Erich
Segalin 1970-luvun hitti Love Story, joka menestyi myös elokuvana aivan kuin Greenin tarina nyt. On meillä tarjolla myös suomalainen sukulainen: Gunnar Mattsonin Prinsessa 1960-luvulta.
Tähtiin
kirjoitettu virhe on julkaistu nuortenkirjana, mutta sitä lukevat myös
aikuiset, kuten nykyisin on tapana. Aikuiset haluavat samaistua teini-ikäisiin romaanihenkilöihin. Kukapa haluaisi tunnustaa olevansa keski-ikäinen
tai vanha. Love
Story ja Prinsessa julkaistiin
aikuisten romaaneina, mutta kyllä ne nuorisokin löysi. Nuoria kiehtoi aikuisuus, ja sitä kohti
kiiruhdettiin.
Amerikkalaista ristiretkeilyä
Amerikkalaista ristiretkeilyä
Greenin kirja vilisee viitteitä kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin, historiaan, luonnontieteisiin, uskontoon ja ties mihin vielä, ja siksi sitä on vähän vaikea mieltääkään puhtaasti nuorisokirjallisuudeksi. Se imartelee fiksua lukijaansa, joka huomaa lukeneisuuden jäljet. Teinilukijalta ne menevät luultavasti enimmäkseen ohi. Mitä nuorempi on lukija, sitä tärkeämpi on juoni, ja sitä vähemmän lukijalla on yleissivistystä, johon lukemaansa peilata.
Aikuinen, kokenut
lukija pystyy jo arvaamaan, miten tarina todennäköisesti etenee ja päättyy, joten
hän voi juonen lisäksi napostella lukiessaan kirjailijan tarjoilemia
gourmet-lisukkeita eri taiteen- ja tieteenaloilta.
Amerikkalaiset
kirjailijat ovat hämmentävän syvästi sidoksissa uskontoon. Outolintu-trilogian kirjoittaja Veronica Rothkin kiittää
jälkisanoissaan Jumalaa. Onko kyseessä
kirjailijan vakaumus vai halu miellyttää uskovaisia ja välttää
koulukirjastoboikotit, kysyy tällaisen ilmiön äärellä hämmentynyt, ehkä hiukan
kyyninen, sekulaari eurooppalainen.
Outolintuhan on
pitkästyttävyytensä lisäksi myös vastenmielisen väkivaltainen ja äärimmäisen
tekopyhä tekele, joten ehkä jokaisen kunnon kristityn velvollisuus olisikin
estää sen pääsy puhdassieluista nuorisoa turmelemaan. Amerikkalaiset kristityt tosin tuntuvat
vastustavan kiihkeimmin rakkautta sen kaikissa ilmenemismuodoissa, väkivalta
huolestuttaa heitä pelottavan vähän.
Onkohan muuten
Tähtiin kirjoitetun virheen salaperäisin henkilöhahmo, Amsterdamissa asuva
alkoholisoitunut ja katkeroitunut kirjailija kuva luomakuntansa hylänneestä
Jumalasta?
Ihan wasp hetero?
Ihan wasp hetero?
John Greenin tekstissä on viittauksia rakkauden eri muotoihin. Nuoripari katsoo yhdessä Zack Snyderin ohjaamaa, Frank Millerin sarjakuvaan perustuvaa elokuvaa 300, joka on sekä erittäin väkivaltainen että homoeroottinen. Hazelin lempikirja Imperial Affliction, suomennoksessa Viileää valoa, on saanut nimensä Emily Dickinsonin 1860-luvulla kirjoittamasta runosta. Dickinsonia viimeksi suomentanut Merja Virolainen pitää hyvin todennäköisenä, että osa Dickinsonin runoista on osoitettu naispuoliselle rakastetulle.
Dickinsonin runo on hyvin kaunis niin
englanniksi kuin Helvi Juvosen suomennoksenakin,
ja sopii kaikin puolin erinomaisesti Greenin surullisen tarinan tunnelmaan:
There’s
a certain slant of light
On winter
afternoons,
That oppresses,
like the weight
Of
cathedral tunes.
Heavenly
hurt it gives us;
We can
find no scar,
But
internal difference
Where
the meanings are.
None may
teach it anything,
‘Tis the
seal, despair.-
An
imperial affliction
Sent us
of the air.
When it
comes, the landscape listens,
Shadow
hold their breath;
When it
goes, ‘tis like the distance
On the
look of death.
Valo viistoon lankeaa
talven päivien.
Se ahdistaa kuin painavuus
katedraalien.
Taivas viiltää haavansa.
Ei näy arpi sen.
On vain muutos sisäinen
merkityksien.
Sitä ei voi opettaa.
Se on toivoton.
Sinetti, kipu ylhäinen
meille suotu on.
Sen tulo pidättämään saa
henkeään maiseman.
Sen meno on kuin etäisyys
katseessa kuoleman.
Allen Ginsbergin Huutoa ei
sentään rohjeta siteerata, vaan siirrytään notkeasti sitä salonkikelpoisempaan
klassikkoon, T.S. Eliotin J. Alfred Prufrockin rakkauslauluun
Eri etnisiä ryhmiä
edustavat Anne Frank, natsien
juutalaisvainojen tunnettu uhri, ja Frederick Douglass, Amerikkalaisen orjan omaelämäkerran kirjoittaja. Hänen nimensä mainitaan Hazelin
lukulistoilla.
Shakespeare sanoi sen jo
Shakespeare sanoi sen jo
Luonnontieteiden ja filosofian alalta Green pudottelee antiikin klassikoiden lisäksi sellaisia nimiä kuin Sören Kierkegaard, Martin Heidegger, Rudolf Otto, Rudolf Karl Virchow, Philippa Ruth Foot ja matemaatikko Georg Cantor, jonka teoriaan äärettömistä joukoista viitataan moneen otteeseen.
Antiikin
mytologiasta on peräisin ainakin fiktiivisen romaanihenkilön fiktiivisen
hamsterin nimi Sisyfos. Minkähän takia?
Amerikkalaiset
klassikot vilahtelevat tekstissä luontevasti, koska Hazel opiskelee Amerikan
kirjallisuuden historiaa.
Kaiken kruunaa
tietysti englanninkielisen kielialueen ehtymätön sitaattien sammio William Shakespeare näytelmineen ja
sonetteineen. Mistäpä muualta kirjan
nimikään olisi peräisin kuin Shakespearelta, näytelmästä Julius Caesar:
”The
fault, dear Brutus,
is not
in our stars
But in
ourselves.”
Lauri Siparin suomennoksena sitaatti vähän pidennettynä menee näin:
”Mies voi olla kohtalonsa herra:
jos olemme alamaiset, hyvä Brutus,
syy ei ole tähdissä vaan meissä.”
Green muokkaa sitaatin Hazelin ja Augustuksen
tarinaan sopivaksi. Nuoret eivät
todellakaan ole itse syyllisiä kohtaloonsa. Ihminen on avuton sairauden ja kuoleman edessä. Tähtien syytä.
Myös Shakespearen
55. sonettia kuolemasta ja kuolemattomuudesta siteerataan, ja sitten siteerataan
sen siteeraajaa Archibald MacLeishia, joka muuten toimi muutaman vuoden myös
kongressin kirjastonhoitajana ja kirjoitti kauniisti kirjastojen merkityksestä,
kuten Wikipedia meille kertoo.
Mutkikkaaksi
menee. Voin vain kuvitella, miten paljon
John Green on näiden viittauskerrostumien rakentelusta nauttinut, ja kuinka
paljon niitä voivat hyödyntää kaikki ne fanfictionin kirjoittajat, jotka ensin
kirjoittavat salaperäisen Viileää valoa –romaanin, jota Hazel koko ajan lukee,
mutta jota ei oikeasti ole olemassakaan, ja sen jälkeen tietenkin jatko-,
lisä-, väli- ja vaihtoehto-osia Tähtiin kirjoitetulle virheelle.
Maileena
maanantai 2. tammikuuta 2012
Nuoren miehen matka aikuisuuteen
Nick Hornby: Skeittari (WSOY 2009)
Sam on 16-vuotias skeittausta tosissaan harrastava poika. Hän asuu Lontoossa äitinsä kanssa, joka sinnittelee yksinhuoltajana. Asiat ovat Samin mielestä hyvin: hän tulee mainiosti toimeen äitinsä kanssa, koulu sujuu ongelmitta – jopa niin, että hänestä saattaa tulla ensimmäinen yliopisto-opiskelija suvussaan. Mutta sitten Sam tapaa Alician. He alkavat seurustella ja Alicia tulee raskaaksi. Ja Sam alkaa aavistella, että mikään ei koskaan tule olemaan niin kuin ennen.
Nick Hornby sanoi eräässä haastattelussa, että hänestä on haastavaa ja mielenkiintoista kirjoittaa henkilöhahmosta, joka on epävarma itseilmaisussaan ja joka ei osaa tuoda helposti esille todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan. Päähenkilö Sam on nokkela mutta kaikesta huolimatta vasta teini-ikäinen, monella tapaa vielä lapsenomainen. Suurimman osan ajasta hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä eikä hän ole ollenkaan varma tunteistaan. Hän tekee virheitä eikä itsekään tiedä miksi. Sam kertoo tarinansa aidosti sillä Hornby pääsee uskottavasti sisälle 16-vuotiaan nuorenmiehen ajatusmaailmaan (Hornby on sentään syntynyt vuonna 1957).
Kirja onnistuu koukuttamaan niin, että luin sen hievahtamatta minnekään mukavasta Lukutoukan nojatuolistani. Juoni on uskottava. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että Suomen koulujen opetussuunnitelmissa pitäisi olla pakollisena elämänhallinnan kurssi ja tämä kirja opastamaan siinä kuinka välttää tulemasta isäksi tai äidiksi ennen aikojaan.
Samin suuri idoli on maailmankuulu skeittaaja Tony Hawk, joka on kirjoittanut kirjan ”Ammatti: skeittaaja”. Samin huoneen seinällä on tämän fanijuliste. Hawk opettaa Samia skeittaamaan aina vain paremmin. Skeittauksen kikkojen opettamisen ohessa Hawkista tulee Samille todellinen personal trainer.
”Jonkin ajan kuluttua aloin kertoa Tony Hawkille muista jutuista – koulusta, äidistä, Aliciasta, kaikesta mahdollisesta, ja huomasin että hänellä oli sanottavaa niistäkin. Jos esimerkiksi kertoisin hänelle, miten olin hermostunut äitiin ihan syyttä, hän voisi sanoa vaikka: ”Se oli uskomatonta. En tajua, miksi vanhempani eivät sitoneet minua roudarinteipillä, tunkeneet sukkaa suuhuni ja heittäneet minua nurkkaan.”
Sam osaa Hawkin kirjan ulkoa luettuaan sen omien sanojensa mukaan ”neljäkymmentä tai viisikymmentä kertaa.” Samin vuoropuhelu Hawkin kanssa voisi olla naurettavaa, mutta Hornby saa sen kuulostamaan ihan järkevältä.
Kirja onnistuu olemaan samalla kertaa hauska, vakavahenkinen ja surullinen. Nick Hornby osaa kirjoittaa hellän kipeästi. Lukija ei voi muuta kuin toivoa Samin selviävän. Kirja on myös peribrittiläinen kuvatessaan kahden yhteiskuntaluokan törmäystä toisiinsa. Sam pohtii sitä, onko hänet jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan (kuten Alician äiti antaa ymmärtää). Kylmät faktat ovat olemassa mutta ne eivät kykene lannistamaan tätä poikaa, jonka pitäisi kasvaa yhdeksässä kuukaudessa vastuulliseksi aikuiseksi.
Päivikki
Sam on 16-vuotias skeittausta tosissaan harrastava poika. Hän asuu Lontoossa äitinsä kanssa, joka sinnittelee yksinhuoltajana. Asiat ovat Samin mielestä hyvin: hän tulee mainiosti toimeen äitinsä kanssa, koulu sujuu ongelmitta – jopa niin, että hänestä saattaa tulla ensimmäinen yliopisto-opiskelija suvussaan. Mutta sitten Sam tapaa Alician. He alkavat seurustella ja Alicia tulee raskaaksi. Ja Sam alkaa aavistella, että mikään ei koskaan tule olemaan niin kuin ennen.
Nick Hornby sanoi eräässä haastattelussa, että hänestä on haastavaa ja mielenkiintoista kirjoittaa henkilöhahmosta, joka on epävarma itseilmaisussaan ja joka ei osaa tuoda helposti esille todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan. Päähenkilö Sam on nokkela mutta kaikesta huolimatta vasta teini-ikäinen, monella tapaa vielä lapsenomainen. Suurimman osan ajasta hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä eikä hän ole ollenkaan varma tunteistaan. Hän tekee virheitä eikä itsekään tiedä miksi. Sam kertoo tarinansa aidosti sillä Hornby pääsee uskottavasti sisälle 16-vuotiaan nuorenmiehen ajatusmaailmaan (Hornby on sentään syntynyt vuonna 1957).
Kirja onnistuu koukuttamaan niin, että luin sen hievahtamatta minnekään mukavasta Lukutoukan nojatuolistani. Juoni on uskottava. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että Suomen koulujen opetussuunnitelmissa pitäisi olla pakollisena elämänhallinnan kurssi ja tämä kirja opastamaan siinä kuinka välttää tulemasta isäksi tai äidiksi ennen aikojaan.
Samin suuri idoli on maailmankuulu skeittaaja Tony Hawk, joka on kirjoittanut kirjan ”Ammatti: skeittaaja”. Samin huoneen seinällä on tämän fanijuliste. Hawk opettaa Samia skeittaamaan aina vain paremmin. Skeittauksen kikkojen opettamisen ohessa Hawkista tulee Samille todellinen personal trainer.
”Jonkin ajan kuluttua aloin kertoa Tony Hawkille muista jutuista – koulusta, äidistä, Aliciasta, kaikesta mahdollisesta, ja huomasin että hänellä oli sanottavaa niistäkin. Jos esimerkiksi kertoisin hänelle, miten olin hermostunut äitiin ihan syyttä, hän voisi sanoa vaikka: ”Se oli uskomatonta. En tajua, miksi vanhempani eivät sitoneet minua roudarinteipillä, tunkeneet sukkaa suuhuni ja heittäneet minua nurkkaan.”
Sam osaa Hawkin kirjan ulkoa luettuaan sen omien sanojensa mukaan ”neljäkymmentä tai viisikymmentä kertaa.” Samin vuoropuhelu Hawkin kanssa voisi olla naurettavaa, mutta Hornby saa sen kuulostamaan ihan järkevältä.
Kirja onnistuu olemaan samalla kertaa hauska, vakavahenkinen ja surullinen. Nick Hornby osaa kirjoittaa hellän kipeästi. Lukija ei voi muuta kuin toivoa Samin selviävän. Kirja on myös peribrittiläinen kuvatessaan kahden yhteiskuntaluokan törmäystä toisiinsa. Sam pohtii sitä, onko hänet jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan (kuten Alician äiti antaa ymmärtää). Kylmät faktat ovat olemassa mutta ne eivät kykene lannistamaan tätä poikaa, jonka pitäisi kasvaa yhdeksässä kuukaudessa vastuulliseksi aikuiseksi.
Päivikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

