Jonathan Swift:
Gulliverin retket (1726)
Klassikkoteoksista on
tapana olla tietynlaisia mielikuvia, eikä Gulliverin
retket (1726) ole poikkeus. Ennen teoksen lukemista
omaankin mieleeni piirtyi kuva miehestä, jota ympäröi lauma äkäisiä pieniä
ihmisiä köysineen, minkä perusteella Swiftin seikkailuromaanin voisi kuvitella
olevan fantastinen satu lapsille. Kuvitelma johtunee siitä, että yleensä
lapsille kerrotaan romaanin kaksi ensimmäistä seikkailua, nimittäin vierailut lilliputtien
ja jättiläisten maissa. Alkuperäisessä romaanissa seikkailuja on yhteensä neljä,
eli edellä mainittujen lisäksi vierailut Laputa-saarella ja houyhnhnm-kansan
luona. Gulliver on seikkailija, joka ei viihdy kotonaan vaimonsa luona, vaan
viettää aikansa mieluiten merellä. Matkat eivät kuitenkaan yleensä suju
ongelmitta, vaan hän ajautuu eriskummallisten kansojen pariin, mikä selvästi
kertoo eurooppalaisten, ja etenkin brittien, löytöretkeilystä ja roolista merkittävänä
siirtomaavaltana. Teoksen luonne satiirina on kiistaton, sillä Iso-Britannian
politiikka ja valistuksen ajan ideologiat joutuvat kritiikin kohteeksi.
Tarina
etenee kuvauksina Gulliverin oleskelusta eri kansojen parissa, jotka poikkeavat
merkittävästi toisistaan. Teoksessa kantavana teemana voisi pitää vastakohdilla
leikittelyä. Lilliputtien parissa Gulliver on ylistetty sankari, mutta
jättiläisten maassa seikkailija joutuu tytön leikkikaluksi ja lopulta päätyy
viihdyttämään valtakunnan hallitsijaa. On selvää, että Swift on pyrkinyt kommentoimaan
1700-lvuun Euroopan luokkajakoa, joka yhä vallitsi valistuksen ajan
yleistyvämmästä tasa-arvoajattelusta huolimatta. Monarkit nähdään suurina ja kyvykkäinä
samalla, kun alamaiset joutuvat tanssimaan hallitsijoiden pillin mukaan
saamatta itse paljoakaan kunniaa.
Eriarvoisuus
ei ole kuitenkaan ainoa osa-alue, joka joutuu teoksessa käsiteltäväksi. Myös
ihmisten näennäinen sivistys ja ylemmyys suhteessa muihin eliöihin joutuvat
kritiikin kohteeksi, kun Gulliver vierailee Laputa-saarella ja houyhnhnm-hevoskansan
luona. Laputa-saarella kaikki tunteet ja luonnolliset tarpeet on hylätty, sillä
siellä ajatellaan pelkästään tieteen ja taiteen ehdoilla. Ihmiset eivät
esimerkiksi osaa kertoa pitävänsä toisistaan, vaan joutuvat käyttämään
monimutkaisia kaavoja kertoakseen tunteistaan, mikä kertoo ihmiskunnan
rappiosta valistuksen aikakaudella, jolloin tunne menetti merkityksensä.
Gulliverin
viimeinen retkikohde saa miehen jopa inhoamaan ihmisiä, sillä hevosten maassa
ihmiset ovat likaisia ja haisevia yahoo-kotieläimiä. Gulliver viihtyy hevosten
parissa kaikista parhaiten neljästä maasta, joissa hän on vieraillut. Loppujen
lopuksi hänen kuitenkin täytyy lähteä kotiinsa omaksuttuaan hevosten ideologian,
minkä vuoksi hän ei enää pysty sietämään vaimoaankaan sortuen äärimmäiseen misantropiaan.
Vaikka
Gulliverin retket on ensisijaisesti
satiirinen matkakertomus 1700-luvulta, se sisältää paljon ajattomia yleisinhimillisiä
teemoja, kuten epätasa-arvoa, tieteen ylivaltaa ja ihmisten hedonismia.
Kahdessa ensimmäisessä seikkailussa on kieltämättä sadun aineksia, mutta
merkitykset piilevät vastakohta-asetteluiden alla jääden ehkä vähemmälle
huomiolle nykypäivänä, mistä kenties teoksen luonne fantasiakertomuksena
kumpuaa. Tämä tulee esille myös Jack Blackin tähdittämässä vuoden 2010
elokuvassa Gulliverin matkat,
sillä sekin sisältää ainoastaan tarinat lilliputeista ja jättiläisistä lisäten tarinaan
myös hollywoodmaisen rakkaustarinan kahden mielenkiintoisimman seikkailun
sijaan. Teos ja sen adaptaatiot, satu ja elokuva, palvelevat kukin omaa
tarkoitustaan. Alkuperäisen teoksen on ollut tarkoitus kommentoida vallitsevia
yhteiskunnan rakenteita, kun puolestaan sadun ja elokuvan on tarkoitus
viihdyttää. Tämän vuoksi niiden tavoitteet ovat toistensa vastakohtia - teoksen
on tarkoitus saada näkemään todellisuuden epäkohdat, adaptaatioiden
erkaannuttaa yleisö maailman ongelmista.
Teksti:
Heli