Kasvukertomuksia pullon juurelta

Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita

Kymmenet tuhannet lapset kasvavat alkoholistiperheissä, joissa pettymykset, häpeä ja yksinäisyys ovat arkea.  Miten nämä lapset pärjäävät myöhemmin elämässään ja millaisia arpia turvaton lapsuus jättää? Kuinka vanhemman ja lapsen roolien vaihtuminen ja ryyppyporukoiden keskellä eläminen vaikuttaa aikuisuuteen tai vaikkapa mahdolliseen omaan vanhemmuuteen? 

Näitä teemoja Ani Kellomäki pohtii kirjassaan Kosteusvaurioita. Kirjaan on koottu alkoholistien aikuisten lasten karuja kertomuksia ja pohdintoja omista kokemuksistaan. Teoksen lopussa mietitään anteeksiannon teemoja ja sitä, kuinka näistä rankoista kokemuksista voi ylipäänsä selvitä.

Kirja kertoo tärkeän tarinan vaikeasta aiheesta, antaa vertaistukea samoissa oloissa kasvaneille ja auttaa ymmärtämään niitä, jotka ovat eläneet niin sanotusti pullon juurella. Teoksen tarinat riipaisevat syvältä. Kirja ei missään tapauksessa ole kevyttä iltalukemista, mutta jos sen kestää lukea loppuun, avartaa se varmasti omaa elämänkatsomusta taas hieman enemmän.

Kirjoittaja: Maarit

Rakas päiväkirja

Luin tänään (tai no oikeestaan luin yöllä) loppuun Terhi Rannelan kirjan Läpi yön. Se kerto lukioikäisestä Mariasta, joka haluaa isona kirjailijaksi. Läpi yön on niinku Marian päiväkirja. Se Maria asuu pienessä tuppukylässä ja sillä on alkoholisti-isä ja muutenkin vaikeeta. Siinä kirjan alussa se yrittää itsemurhaa, mut ei koko kirja ollu mitenkään hirveen synkkä. Sillä Marialla oli paljon hyviä asioita elämässä: bestis Tiija, koira Tessu, lukeminen ja kirjottaminen.

Luin siis kirjan joskus kolmelta yöllä loppuun, kun en pystyny lopettaan sitä kesken!

Anyway, ihan parasta oli, miten se Maria kirjotti novelleja ja romaanikäsiksiä koko ajan ja lähetti niitä sen juttuja joka paikkaan. Se oli ihan hirveen rohkee! Muutenkin tuntu, et jos mä ja Maria oltais eletty samassa paikassa samaan aikaan, me oltais oltu kavereita. Melkein unohtaa, ettei sitä Mariaa oo oikeesti olemassakaan.

Teksti: Ella P. 

Elämää sikolätissä

Köyhyys. Alkoholismi. Perheväkivalta. Näiden teemojen ympärille keskittyy kolmevuotiaana Ruotsiin muuttaneen Susanna Alakosken teos Sikalat.

Kun viisihenkinen suomalaisperhe muuttaa 60- ja 70-luvun tietämissä Ruotsin Ystadiin, elämän sujumiselle uusissa ympyröissä ei näyttäisi olevan esteitä. Aili-äiti ihastelee upouuden kerrostaloasunnon kylpyammetta, sisävessaa ja muita mukavuuksia; sorvari-isä käy työssä ja hankkii kotiin huonekaluja ja muita tarve-esineitä. Perheen vanhimmat lapset Markku ja Leena aloittavat koulunkäynnin.

Auvoinen olo ei kuitenkaan kestä. Vieras maa, outo kieli ja epävarmuus toimeentulosta kasaavat ongelmia.  Sosiaalityöntekijät vierailevat tiuhaan Fridshemin taloissa – Sikalassa, kuten he taloja kutsuvat. Viina alkaa ohjata vanhempien elämää. Seitsemäsluokkalainen Leena seuraa ahdistuneena vierestä.

”Kangaskassi oli varma merkki. Sitä käytettiin vain silloin kun isä polki viinakauppaan. Sen läpi ei näkynyt ja pullot kilisivät siinä vähemmän.”

Onneksi seinän takana asuu Inga-Lill ja hänen tyttärensä Åse, josta Leena on saanut tosiystävän. Sinne voi mennä yökylään ja joskus tarpeen tullen pidemmäksikin aikaa. Yleensä siellä on rauhallista, sillä toisin kuin Leenan vanhemmat, Åsen äiti juo tavallisesti vain siivotessaan. Tosin siivouspäiviä ei etukäteen tiedä. Joskus vieraan kodin rauhan rikkoo kuitenkin oman kodin levottomuus.

”Yöllä heräsin kesken unien. Äiti kirkui. Kuului tömähdys. Sakari itki. Voi ei, hän on kotona. Nousin ja kömmin sängystä mutta kaaduin heti takaisin. Mahaa kouristi niin että en pysynyt pystyssä. Vaiensin sen keinumalla ja hengittämällä kiivaasti. Hyvä Rakas Taivaan Isä, auta äitiä ja Sakaria. Anna isän lopettaa äidin lyöminen. Anna minulle anteeksi kun en voi mennä heidän luokseen. Pidä huolta Markusta.”

Selviä kausiakin vanhemmilla on, mutta Leena on oppinut, että parempia aikoja on turha odottaa. Jääkaappi on yhä useammin tyhjä ja vanhempien huomion saa vain satunnaisesti, kuten sairastuessa viikunankivien aiheuttamaan suolisolmuun.

”Äiti ja isä pysyivät raittiina niin kauan kuin leikkaushaavani parani. Kymmenen tikkiä. Sain paljon huomiota. Olin ylionnellinen. Ajatella, olin saanut heidät raitistumaan.”

Susanna Alakosken Sikalat on kertomus suomalaisista Ruotsissa. Se on myös nuoren Leena-tytön kasvutarina.  Kirjan tunnelma on apea, väliin ahdistavakin. Lukija joutuu Leena-tytön tavoin seuraamaan voimattomana sivusta, miten elämä lyö avokämmenellä kasvoihin kerta toisensa jälkeen. Mukana on kuitenkin pilkahdus mustaa huumoria.

Sikalat sai ilmestyessään ruotsalaisen August-kirjallisuuspalkinnon. Sen pohjalta tehtiin Ruotsissa elokuva Sovinto, joka on saanut sekä kansallisia että kansainvälisiä palkintoja.

Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen Reeta Onkelin kirja Ilonen talo. Sekä Onkeli että Alakoski kertovat kaunokirjallisin keinoin oman elämänsä kipeistä vaiheista. Alakoskelta ilmestyi vuonna 2013 omaelämäkerrallinen teos Köyhän lokakuu ja sille jatkona Lähimmäisen huhtikuu 2016. Niissä kirjailija käy läpi pitkää ja vaivalloista tervehtymistään syyllisyydestä ja häpeästä.

Aira

Koti nosturissa ja puhelinkioskissa

Agneta von Koskull: Savumerkkejä (Otava 2004), Mandala (Otava 2005).

”Olin nukkunut edellisyön puhelinkioskissa luettelo päänalusenani”, aloittaa Agneta von Koskull muistelmakirjansa Mandala. Agneta lähti au pairiksi Hampuriin, mutta lopetti pestin kahden viikon päästä kuultuaan, että saisi vapaata vain joka toinen pyhä ja viettäisi illat huoneessaan.

Poikkeuksellisen majoituksen Agneta sai myös poikaystävän luota: hän asui ponttoninosturissa vedenpinnan alla. Nosturi vaihtoi jatkuvasti paikkaa Hampurin valtavassa satamassa, joten poikaystävä kuljeskeli tasku täynnä satamakonttorien puhelinnumeroita. Niiden avulla hän pyydysti kotinsa.

Muistoja savuverhon takaa

Saksan ja Yhdysvaltojen jälkeen Agneta von Koskull asettui Ruotsiin kuvataiteilijaksi. Muistelmiensa ensimmäisessä osassa nimeltä Savumerkkejä hän kertoo lapsuudestaan 1950-luvun Helsingissä suomenruotsalaisessa perheessä. Nimen kirja sai Agnetan äidistä, joka poltti ketjussa.

”Äidin katsottiin olevan aikansa nainen, mutta ennen pitkää hän tuli tunnetuksi myös siitä että hän pystyi juomaan kuin tosi mies. Vaikka aina parhaista kristallilaseista ja oikeassa järjestyksessä.”

Kolmea tytärtä ja kotia hoiti Agnetalle rakas Doris Gustafsson, kun äiti kirjoitti savuverhon takana artikkeleita, teki toimistotöitä, puhui radiossa ja vaikutti naisyhdistyksessä ja isä työskenteli Hufvudstadsbladetin toimittajana.

Savumerkkejä-kirja on surullisen hauska lapsuuskuvaus, joka on kirjoitettu hilpeän nokkelasti. Se tuo mieleeni toisia koskettavia suomenruotsalaisia lapsuusmuistelmia, Renata Wreden elämäkerran Roomalainen leijona ja Merete Mazzarellan romaanin Ensin myytiin piano.

Terhi