Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe-elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe-elämä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kasvukertomuksia pullon juurelta



Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita

Kymmenet tuhannet lapset kasvavat alkoholistiperheissä, joissa pettymykset, häpeä ja yksinäisyys ovat arkea.  Miten nämä lapset pärjäävät myöhemmin elämässään ja millaisia arpia turvaton lapsuus jättää? Kuinka vanhemman ja lapsen roolien vaihtuminen ja ryyppyporukoiden keskellä eläminen vaikuttaa aikuisuuteen tai vaikkapa mahdolliseen omaan vanhemmuuteen? 

Näitä teemoja Ani Kellomäki pohtii kirjassaan Kosteusvaurioita. Kirjaan on koottu alkoholistien aikuisten lasten karuja kertomuksia ja pohdintoja omista kokemuksistaan. Teoksen lopussa mietitään anteeksiannon teemoja ja sitä, kuinka näistä rankoista kokemuksista voi ylipäänsä selvitä.

Kirja kertoo tärkeän tarinan vaikeasta aiheesta, antaa vertaistukea samoissa oloissa kasvaneille ja auttaa ymmärtämään niitä, jotka ovat eläneet niin sanotusti pullon juurella. Teoksen tarinat riipaisevat syvältä. Kirja ei missään tapauksessa ole kevyttä iltalukemista, mutta jos sen kestää lukea loppuun, avartaa se varmasti omaa elämänkatsomusta taas hieman enemmän.

Kirjoittaja: Maarit

maanantai 13. tammikuuta 2014

Köyhänä Suomessa




Kolmekymppinen Mathias Rosenlund on kirjoittanut kirjan siitä, millaista on elää köyhänä. Kirjasta huokuva ahdistus ja epätoivo tarttuvat lujasti kiinni lukijaan ja seuraavat ajatuksissa vielä kauan kirjan sulkemisen jälkeen. Mutta niinhän on tarkoituskin.

”Mitä on köyhyys? Onko se sitä, että on jatkuvasti riippuvainen muiden avusta perustarpeiden turvaamiseksi?”, kysyy Rosenlund.  Asiaa pohdittuaan hän vastaa: ”Siinä tapauksessa synnyin köyhään kotiin ja silloin myös lapseni syntyivät köyhään kotiin.”

Punaruskeaa ankeutta


Jo lapsena Tukholman lähiön punaruskeassa kerrostalossa Mathias huomasi, että ahkeruus ei poistanut köyhyyttä. Niilläkään, jatka tekivät kovasti töitä, ei aina ollut varaa välttämättömimpään.  Kun Mathias keskustelee vanhempien kanssa asiasta, nämä toteavat olleensa aina köyhiä. ”En minä ole elänyt, olen vain ollut olemassa”, miettii ikänsä pienipalkkaisia töitä tehnyt isä apeana.

Samanväriset punaruskeat seinät löytää aikuinen Mathias ympäriltään asuessaan perheineen Vantaan Myyrmäen kerrostalossa.  Luoviminen kahden lapsen ja mielenterveysongelmaisen vaimon kanssa ei ole helppoa. Jos raha riittää ruokaan, se on muusta poissa. Lapsen leffalippuun menevät eurot nipistetään seuraavan päivän ruoka-annoksesta. Mutta se kannattaa. Saahan lapsi tuntea edes hetkittäin osallisuutta sivullisuuden sijaan.


Voimauttava kirjoittaminen


Onneksi Rosenlundilla on intohimo kirjoittamiseen. ”Kirjoitan mielipuolisuuden taltuttamiseksi, kutsuakseni maailmaa sen oikeilla nimillä: hirvittävä, karmaiseva, suurenmoinen.” Ikävä kyllä, opiskelu ja satunnainen kirja-arvostelujen kirjoittaminen eivät takaa toimeentuloa. Tarvitaan pätkätöitä päiväkodissa, nuorisotalolla ja kuorma-auton apumiehenä. Väliin joutuu pakostakin miettimään, onko köyhällä oikeutta unelmiin: jos vaihtaisi kynämiehen työn putkimiehen ammattiin, säännöllinen palkka saattaisi tuoda ainakin jonkinlaista jatkuvuutta elämään. Mutta kun kirjat ovat intohimo ja kirjoittaminen sitä, mitä haluaa tehdä.

Vaskivuorentieltä Helmikujalle


Kirjan alussa perhe asuttaa kotia osoitteessa Vaskivuorentie 20. Kun kirja loppuu, lapsilla on kaksi kotia. Mathias Rosenlund on muuttanut Helmikujalle ja ex-vaimokin asuu muualla. Menneisyys kulkee kuitenkin varjona kirjailijan mukana. Yhteishuoltajan talous ei ole vieläkään tasapainossa, ja joinakin viikkoina on pakko itkeä joka ilta. 

Toivoa tulevaisuuteen sentään löytyy. Maisterin tutkinto on lähes valmis. Sitä ajatellessa Mathias Rosenlund valaa itseensä optimismia: ”Jospa silloin voin astua varovasti polulle, joka tähän mennessä on ollut minulta varjossa”.

Aira

maanantai 2. joulukuuta 2013

Dublinilaista elämää vasemmalla varpaalla


Christy Brown: Jonnekin päivästä pois


Joulukuun 3. päivä vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Kun mietin aihetta sivuavaa kirjaa ja kirjailijaa, mieleeni tuli heti irlantilainen Christy Brown ja hänen kirjansa Jonnekin päivästä pois. Brown kirjoitti menestysromaaninsa vasemmalla jalalla.


Vaikeasti CP-vammaisena syntynyt Brown kirjoitti sekä romaaneja että runoja. Hänen tuotannostaan on suomennettu vain kaksi romaania: vuonna 1954 julkaistiin omaelämäkerrallinen kirja Vasen jalkani ja kuusitoista vuotta myöhemmin romaani Jonnekin päivästä pois.

Toisin kuin esikoisteos, Jonnekin päivästä pois ei keskity ainoastaan vammaistematiikkaan. Toki kirjaan mahtuu myös omaelämäkerrallista kerrontaa. Kuluneen työntökärryn neljän seinän sisään vangiksi jäänyt Brown peilaa omaa irrallisuuttaan ja sivullisuuttaan. Seksuaalinen herääminen ja sen aiheuttama tunnekuohu katolisessa ympäristössä aiheuttaa rujoon ruumiiseen vangitulle pojalle suurta ahdistusta. Keskiössä on myös Brownin oma perhe ja sen ajoittain hyvinkin ongelmallinen dynamiikka.

Kerronta laajenee kuitenkin käsittämään koko irlantilaisen yhteiskunnan moninaisuuden. Vaikka jatkuva köyhyys leimaa päähenkilöiden elämää, ilolle löytyy aina sijansa. Tutuiksi tulevat hapankaalintuoksuiset kotiäidit, viskiä ja olutta läträävät työmiehet sekä kurittomat lapsilaumat. Kirjassa synnytetään lapsi joka vuosi, vikitellään kevytkenkäisiä nuoria tyttöjä – tai naapurin kurvikasta leskeä, ulkonäöstä ei ole niin väliä. Siinä myös kuollaan ja pidetään ruumiinvalvojaisia, joihin osallistujat väliin kiroavat vainajaa; väliin nousevat kaipauksen ja ikävän kerronnassa runolliselle tasolle.

Ilmestyessään kirjaa pidettiin sensaationa. Se käännettiin 14 kielelle. Yksi syy oli se, että Brown naputteli kirjoituskonetta vasemman jalan pikkuvarpaalla. Toinen syy oli täysin kirjallinen. Brownia pidettiin mestarillisena irlantilaisen yhteiskunnan kuvaajana ja häntä ja hänen kirjaansa verrattiin James Joycen Odysseukseen. Kehut eivät ole aiheettomia. Kirjaa lukiessa voi melkein aistia koleat asumukset, hiilimurskan tuoksut ja kadulta kuuluvan hälinän. Lukija pääsee ulkopuolisena tarkkailijana toimivan Christyn tavoin seuraamaan ihmisten arkielämää kaikkine vivahteineen.

Pentti Saarikosken suomentama teksti on elävää, välillä irvokasta ja irstasta. Nasevan dialogin lisäksi Brown käyttää tajunnanvirtatekniikkaa. Osa lauseista on hengästyttävän pitkiä. Saarikoski on saanut liki satasanaisiin lauseisiin ryhdikkyyttä pilkuilla ja puolipisteillä. Olin lukenut kirjan kertaalleen lukioaikana ja se oli tehnyt minuun vaikutuksen. Romaani ei ollut menettänyt kiehtovuuttaan kuluneiden vuosikymmenten aikana. Lukuelämys oli päivittämisen arvoinen.

Aira

torstai 31. lokakuuta 2013

Äitinä ja vaimona olemisen kahdet kasvot




Maalaileva, välillä suorastaan runollinen. Näillä sanoilla moni kuvailisi Pauliina Rauhalan paljon kiinnostusta herättänyttä teosta Taivaslaulu. Niin minäkin. Sanat maalaavat viipyileviä kuvia äitiydestä, uskosta ja uskonnosta, sekä tunteista, joita nämä kaikki asiat yhdessä ja erikseen synnyttävät. Kipuilu naiseuden ja perheen äärellä on paikoitellen riipaisevaa, paikoitellen taas hieman paikallaan junnaavaa. Tämän teoksen sivuilla ei totisesti ole kiire minnekään.

Aleksi ja Vilja ovat nuori lestadiolaispari. Neljän suloisen lapsen jälkeen tieto uudesta raskaudesta saattelee perheen suurten muutosten keskelle. Pauliina Rauhalan teksti on herkkää, ja Aleksin ja Viljan sielunmaisema aukeaa lukijalle kauniisti. Viljan hapuilu naisena ja äitinä olemisen äärellä on kuvattu koskettavasti, muttei sentään liian ahdistavasti.

Välillä leikitellään mollamaijoilla, barbeilla ja bratzeilla, välillä kurkistetaan Viljan ja Aleksin tarinan alkutaipaleeseen. Kurkistetaan niihin hetkiin, joista kaikki alkoi: nähdään kappaleita onnesta ja rakkauden ensi huumasta, haaveista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Toiveita ja iloa, kipua ja pelkoa - siitä on elämä Taivaslaulussa rakennettu.

Taivaslaulun pohjasävy on herkkyydestään huolimatta vakava, ja teos herättää paljon ajatuksia. Onko pakko jaksaa, koska yhteisön asettamat normit niin määräävät? Onko ainoa elämän rytmi todella nouseva ja laskeva vatsakumpu, raskaus toisensa jälkeen? Missä menee raja, jonka jälkeen kulisseja ei tarvitse enää pitää väkisin pystyssä? Saako välillä antaa periksi?

Esikoiskirjailijaksi Rauhala on onnistunut äärimmäisen hyvin. Vaikka paikoitellen tahti on valitettavan laahaavaa, kirjan ahmaisee silti helposti illassa tai parissa. Mikäli seuraava kirja joskus näkee päivänvalon, on kiinnostavaa nähdä, pystyykö Rauhala samaan mielenkiintoiseen ja rikkaaseen otteeseen, johon hän ylsi Taivaslaulussa.

Sonja