Näytetään tekstit, joissa on tunniste Afrikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Afrikka. Näytä kaikki tekstit

tiistai 3. toukokuuta 2011

Ei hunningolle tänään

Kuva: Otava
Historia on kiehtonut minua aina. Vietin vuoden 1975 kesäkuun istumalla Hesperian puistossa lukien pääsykoekirjoja. Pari viikkoa istuin myös hiekkalaatikon reunalla kun vahdin samalla kahta huostaani uskottua pikkulasta. Takamukseni ja hermoni kestivät, ja opiskelupaikka aukesi.

Olen haalinut yö- ja työpöydälle Afrikasta kertovia kirjoja. Silmäni ovat auenneet ja olen ymmärtänyt miten siirtomaaisäntien toteuttamat, ”viivottimella vedetyt” valtioiden rajat ovat aiheuttaneet vuosisatoja kestäneitä vihollisuuksia ja heimosotia. Afrikan mantereella siirtomaavallat (Britannia, Saksa, Belgia ym.) loivat rotuoppiin perustuvan hallintojärjestelmän.
Tähän aihepiiriin liittyy yksi mielikirjoistani, Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään – afrikkalainen lapsuuteni. Siinä esitetään erilainen näkökulma siirtomaahallintoon. Kirja kertoo brittiperheestä, joka muutti Rhodesiaan (nykyään Zimbabwe) 1960-luvun lopussa. Kirja on nuoren Alexandran (Bobon) kasvutarina, jossa surullisuus ja hauskuus, jopa hilpeys, muodostavat toimivan ristiriidan. Kirjan tyyliä on verrattu Astrid Lindgrenin nokkelaan lapsikerrontaan. Minä en aivan ole samaa mieltä, mutta tekijän rento ilmaisu tuo vakavuuteen sopivasti kepeyttä. Kiinnostavaa on myös se, että kirjan loistava suomennos on kuopiolaislähtöisen Sirpa Kähkösen.
Fullerien perhe sai elantonsa lähinnä viljelemällä tupakkaa ja myymällä sadon huutokaupoissa. He joutuivat kuitenkin muuttamaan maasta toiseen paremman toimeentulon toivossa eläen koko ajan köyhyysrajalla. Jopa ruoasta oli puute. Pahinta oli kun piti olla koko ajan varuillaan. Kehenkään ei voinut luottaa, kuka tahansa voi olla pahin vihollisesi.
Äiti sanoo: ’Älä tule hiippailemaan huoneeseemme yöllä.’ Kun he nukkuvat, heillä on ladatut aseet vuoteenvierusmatoillaan. Äiti sanoo: ’Älä säikytä meitä kun me nukumme.’ ’Miksi?’ ’Me voisimme ampua sinut.’ ’Ai.’ ’Vahingossa.’ ’Selvä’.
Kirjassa kerrotaan miten perheen äiti vähitellen alkoholisoituu, "menee hunningolle". Vastoinkäymisiä on liikaa. Kolme perheen lapsista kuolee vauvaikäisinä, ja jatkuva taistelu elannosta uuvuttaa. Kirjaa lukiessa nousee aluksi mieleen ajatus, miksi ihmeessä Fullerien piti hakata päätään seinään ja eivätkö he voineet palata Englantiin. Kyllä he palasivat - tullakseen takaisin. Ehkä elämä rappeutuvassa talossa Derbyshiressä alkoi ahdistaa. Ja ehkä heitä viehätti se ylemmyys, minkä valkoinen iho heille Afrikassa antoi.
Rotuerottelu oli arkipäivää. Alexandra kävi A-koulua, joka oli tarkoitettu valkoisille, B-koulut olivat värillisille, kuten intialaisille, ja C-koulut mustille. Vanhemmat kannattivat valkoista hallitusta ja liittyivät reserviläisiin. Isä partioi ja taisteli sissejä vastaan, äiti päivysti poliisiasemalla ja raportoi maatiloille tehdyistä hyökkäyksistä.
Alexandra Fuller kirjoittaa rohkeasti ja humoristisesti epätavallisen perheen epätavallisesta elämästä. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa ihmisyys poikkeuksellisissa oloissa.
Päivikki