Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokemukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokemukset. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. toukokuuta 2015

Yksi yhteinen nimittäjä



Rentola, Annika: Pystytkö sanomaan perkele – 15 tarinaa aivohalvauksesta

Suurimmasta osasta tämän kirjan tarinoista välittyy hyvin myönteinen ja elämäniloinen asenne; huolimatta siitä, että kaikki ovat kokeneet aivohalvauksen.

Aivohalvaus on yhteinen nimittäjä aivoinfarktille, aivoverenvuodolle (ICH) ja lukinkalvonalaiselle verenvuodolle (SAV).  Jokaisen henkilökertomuksen jälkeen on tietoisku, jossa kerrotaan ao. henkilön aivohalvauksessa tulleista oireista yleisesti. Kirjan lopussa on vielä sanasto, kirjallisuutta sekä verkkosivujen osoitteita.

Kirjan ensimmäinen kertoja on Peter von Koskull (78 v.). Monien muiden tapaan Peter ei välittänyt eikä edes tiennyt ensimmäisten varoittavien oireiden tarkoittavan mahdollista tulevaa aivohalvausta. Hän jatkoi työntekoa täysillä. Peter sai kaksi varoittavaa sairaskohtausta: TIA:n ja siitä parin vuoden kuluttua puolen tunnin mittaisen puhehäiriön. Varsinainen aivohalvaus iski 12 vuotta ensimmäisen TIA-kohtauksen jälkeen. Ehkä pahin aivohalvauksen jälkeisistä oireista hänellä on afasia, mutta masennus on myös tuttu. Sinnikkäällä harjoittelulla Peter on oppinut monia taitoja, jotka olivat heti aivohalvauksen jälkeen kadoksissa. Peter on myös käynyt kertomassa tuleville lähi- ja vanhustyöhön erikoistuville opiskelijoille millaista on afaattisen henkilön arki.

Marina Grotell sai aivohalvauksen 27-vuotiaana. Hän asui silloin itäranskalaisessa Besanconin kaupungissa. Marinan ensimmäinen lapsi oli syntynyt vain kuusi viikkoa aikaisemmin. Ensimmäinen päänsisäinen verenvuoto aiheutti erittäin kovan päänsäryn. Marina kävi lääkärissä, mutta koska mikään ei näyttänyt olevan vialla, hänet lähetettiin kotiin. Suuri verenvuoto iski viikon kuluttua ensimmäisestä. Marinan puolison tullessa kotiin vauvan itku kuului rappukäytävään ja Marina itse makasi sängyn ja ikkunaseinän välissä koomassa ja korisi hengenahdistuksen takia. Marinalle liput merkitsevät toivoa, koska hänen päästessään sairaalasta oli Kalevalan päivä ja liput liehuivat. Samoin oli myös silloin, kun Marina palasi kotiin olympiajoukkueen mukana.

Tärkeintä on, että kirjassa tulevat esille monenlaiset oireet, jotka voivat liittyä aivohalvaukseen. Opettele siis oireet ja hälytä apua ajoissa! Mitä nopeammin aivohalvauspotilas pääsee hoitoon, sitä paremmat ovat kuntoutumis- ja paranemismahdollisuudet.

Sirkka

torstai 23. tammikuuta 2014

Sodan rikkomat





”Miesten hermot ovat lopulleen pingoittuneet, aivoissa jyskyttävät tuhannet tuliset vasarat tappavan rumputulen aikana. Mielet pyrkivät järkyttymään, kun tappioita tulee tiheään, miehiä kaatuu ja haavoittuu, korsuja sortuu ja asemat murskautuvat tulessa yhdeksi kuoppien särkemäksi maaksi”. (Erkki Palolampi: Kollaa kestää).

Ville Kivimäen kirja voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Kirja laittaa lukijansa ymmärtämään niitä, jotka eivät kestäneet sodan kauhuja. Kivimäki sanoo, että suomalaisista sotilaista lähes 20 000 palasi henkisesti vammautuneina. 

Muistan lapsuudestani naapurin Hannes-sedän, joka oli meille lapsille suunnattoman ystävällinen mutta aikuisten seurassa ihmisarka ja vähäpuheinen. Aikuisten puheista ymmärsin, että Hannes ”oli tullut sodassa hulluksi” ja palannut kotiseudulleen sotasairaalan kautta.

Talvisota kesti vain muutaman kuukauden mutta oli äärettömän väkivaltainen. Kivimäki kertoo, miten talvisodan urhoollisesti kestäneet miehet oireilivat vakavasti vasta jouduttuaan jatkosotaan. Useimmat tempaistiin kotoa tai kotirintamalta erittäin vaarallisiin olosuhteisiin. Täydennysmiehinä oli aivan nuoria poikia tai keski-iän ylittäneitä reserviläisiä, jotka joutuivat rintamaoloihin lähes valmistautumattomina.

Suuri vääryys tapahtui, kun mieleltään järkkyneitä epäiltiin karkuruudesta ja monia kohtasikin kova kohtalo sotaoikeuden toimesta. Kivimäki muistuttaa, että useimmat olivat tavallisia etulinjan sotilaita, jotka olivat antaneet kaikkensa helvetillisissä olosuhteissa. Armeijan lääkintähuolto ei ollut varautunut psyykkisiin häiriöihin käytännössä lainkaan. Silloinen psykiatria ei ymmärtänyt, että syy sotilaiden huonoon tilaan oli juuri sodan kokemuksissa eikä potilaissa itsessään. Psyykkisten vammojen syyksi pantiin joko huono asenne, luonnevika, vähä-älyisyys tai heikkohermoisuus. Erään sotapsykiatrin mukaan miehet oli vain ”laitettava kuriin”. Armeijatermi simputus oli yleistä.

Kivimäen kirja antaa kasvot niille sotilaille, joiden mieli murtui kestämättömissä oloissa. Kirja vastaa myös kysymykseen, miksi psyykkisesti sairastuneisiin oli lupa suhtautua toisin kuin muihin sodassa haavoittuneisiin. Oli olemassa pelko, että rintamakarkuruus lisääntyy, jos etulinjasta päästetään miehiä lähtemään sodan vielä kestäessä.

Päivikki