Näytetään tekstit, joissa on tunniste kehitysromaanit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kehitysromaanit. Näytä kaikki tekstit

torstai 2. marraskuuta 2017

Taiteen ystäville ja varkaille



”Meillä on taide, ettemme kuolisi totuuteen” -Nietzsche

Donna Tarttin Tikli (2013) oli ilmestyessään kauan odotettu ja sille oli myös paljon odotuksia. Siltä nimittäin odotettiin yhtä paljon kuin Tarttin esikoisteokselta Jumalat Juhlivat Öisin.  On myönnettävä, että tuskin Tarttin mikään teos tule pääsemään kyseisen esikoisteoksen tasolle. Tikli on loistavaa viihdekirjallisuutta, jossa suorastaan vilisee kirjallisuus- sekä taideviitteitä aina viimeisille sivuille asti. Tartt kuitenkin hioi juonta yhdeksän vuoden ajan ja se näkyy teoksessa, edukseen. Teos voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2014.

Teos esittelee päähenkilönsä Theon Deckerin ensin nykyhetkessä Amsterdamissa, vaikkakin vain lyhyen hetken ajan. Tartt tempaa heti kirjan alussa lukijansa 14-vuotta taaksepäin New Yorkiin  pohjustamaan, miksi päähenkilömme on niin surkeassa kunnossa, mitä prologi antoi ymmärtää. Tikli koostuu useammasta toinen toisiaan nerokkaimmin nimetyistä osioista, näin esimerkkinä Poika ja pääkallo, Morfiinitikkari sekä Kulissien takainen verstas.  Nämä osiot kertovat meille takauman kautta, miten kaikki tapahtumat kiertyvät erään tietyn taidemaalauksen ympärille. Nimittäin 1600-luvulla maalattu ”Tikli”, josta kirjakin on saanut nimensä.

Jo alussa tehdään selväksi että Theonin äiti on kuollut ja varsin traagisella tavalla. Takaumassa, jossa  13-vuotias Theon lähtee vierailulle New Yorkin isoimpaan taidemuseoon äitinsa kanssa, ja heidän ollessa siellä museon lahjakaupassa räjähtää pommi. Theon herää tuntien kuluttua yksin räjähdyksenjälkeisessä museossa ja saa käänteen jälkeen haltuunsa maalauksen pienestä linnusta. Yhtenä ainoista eloonjäänneistä ja vailla laillista huoltajaa Theonin elämä muuttaa suuntaansa täysin uusiin uomiin. Päähenkilömme palaa jatkuvasti äitiinsä ja tämän kuolemaa, mikä on kieltämättä nykykirjallisuuden mieshahmoilta odotettua. 
Tartt on mielestänyt hyvin vanginnut 13-vuotiaan pojan mielenmaiseman. Etenkin kuvannut miten tämä voisi kohdata yksinhuoltajaäitinsä ja miten tälläinen, traaginen onnettomuus saattaisi vaikuttaa lapsen mielentilaan.

Henkilöhahmot ovat jälleen uskottavia. Ja kaikista lukija ei todellakaan pidä, ja se onkin tarkoitus. Tartt on, jälleen, mielestäni onnistuneesti kuvannut epätäydellisiä hahmoja, jotka käyttäytyvät yhtä itsekkäästi ja epäsankarillisesti kuten ihmiset yleensä.  Theonkin on aika ajoin ärsyttävä valittaja jota tekisi mieli käskeä ottamaan itseään niskasta kiinni, mutta minkäs teet. Mielestäni pelkästään tämä kertoo Tarttin työskennelleen kirjansa kanssa vuosia. Koska kuka samaistuttava henkilöhahmo olisi täydellisen, tavoiteltava ihannekuva verrattaen  epätäydellisyyteen joka parhaiten kuvastaa meitä ihmisiä.

Teoksen iso sivumäärä saattaa säikäyttää useimmat lukijat tiehensä, mutta kirjan teksiasu on kevyttä ja helppolukuista. Tarinan hitaaseen poljentoon sekä hahmojen välisiin suhteisiin menee tuokio totuttautua, mutta ottaen huomioon kirjan pituuden sillä ei ole kiire minnekään. Theonin odysseia on (pokkarina) yli 800-sivun arvoinen.

Suurimmille kaunokirjallisuuden sekä taiteen ystäville suosittelen teosta lämpimästi, lukisi sitä kuinka hitaasti tahansa. Vaikka odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle.

Teksti: Ofimia

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kullankiiltoa brittiläisittäin


Chris Cleave: Voittamaton

Chris Cleaven teokset Little Been tarina ja Poikani ääni  ovat saaneet jatkoa. Uusin on juuri ilmestynyt nimellä Voittamaton. Vaikka teos on urheiluvetoinen, kyseessä on ihmissuhdetarina.

Brittiläiset kilpapyöräilijät Zoe Castle ja Kate Meadows ovat lajinsa huippuja . Vielä ei ole ratkennut, kumpi heistä on ykkönen. Jännitystä lisää se tosiasia, että Lontoon kesäolympialaiset ovat pian edessä. Zoe ja Kate tutustuvat toisiinsa pyöräleirillä ollessaan parikymppisiä. Nyt molemmat ovat 32-vuotiaita ja molemmilla on viimeinen mahdollisuus voittaa olympiakultaa. Zoe on ollut korkeimmalla korokkeella aikaisemmin kahdesti, voitettuaan kaksi kultamitalia Ateenan kisoissa vuonna 2004. Kate jäi silloin kotiin – hoitamaan vastasyntynyttä Sophie-vauvaa.  Zoe on heistä kilpailuhenkisempi, mikä aiheuttaa ristiriitoja, sillä Kate on paitsi pahin vastustaja kilpakentillä, myös Zoen ainoa ystävä. Naisten yhteinen valmentaja Tom on huolissaan Zoesta, huolimatta menestyksen tuomista suurista sponsorituloista ja huippukalliista asunnosta. Zoessa on jotain haurasta ja samalla itsetuhoista. Hänen viimeisin yhden yön deittinsä julkaisi Facebookissa kuvan, jossa mies poseeraa Zoen mitalit kaulassaan. Ei kiva.

Kate on heistä lahjakkaampi mutta ajattelee liikaa muita. Valmentaja kutsuu Katea ”tytöksi, joka lopettaa treenaamisen puoleksi vuotta kun isä kuoli”. Sellainen ei ole mahdollista huippu-urheilijalle. Katelta ei jäänyt väliin vain Ateena, vaan myös Pekingin olympialaiset. Sophie sairastui siellä leukemiaan ja pitkälliset hoidot oli aloitettava välittömästi kotimaassa. Onko Katen kohtalona jälleen hävitä Zoelle? Sillä Sophien sairaus on puhjennut uudestaan ja rankat sytostaattihoidot jatkuvat.

Kaikki keikahtaa päälaelleen, kun valmentaja joutuu kertomaan heille, että tänä vuonna Olympiakomitea on tehnyt sääntömuutoksen, minkä mukaan vain yksi pyöräilijä kustakin maasta saa osallistua olympialaisiin. Vaikka Kate ja Zoe ovat maailman nopeimmat, vain toinen heistä saa kilpailla. Mutta kumpi?

Lukijakunnasta karsiutuvat varmasti ne, jotka inhoavat urheilua kaikessa muodoissaan. Ihmissuhdetarinat ovat usein imeliä; Cleave onnistuu kuitenkin välttämään täydellisen saippuaoopperan, mutta luultavasti Hollywood ei. Olen nimittäin varma, että tästä tehdään elokuva.

Päivikki

maanantai 12. marraskuuta 2012

Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua

Todellakin nauroin ääneen muutamaan kertaan lukiessani David Nichollsin uutuuskirjaa Kaikki peliin. Kirja julkaistiin jo vuonna 2003 - se oli hänen esikoisteoksensa - mutta suomennos kirjasta saatiin vasta tänä vuonna. Kirja kertoo minämuodossa Brian Jacksonin ensimmäisestä yliopistovuodesta ja tämän kaikenkattavasta rakastumisesta kuvankauniiseen Aliceen. Brian saa kuningasajatuksen miten valloittaa suurten tunteittensa kohde. Hän pyrkii yliopiston tietokilpailujoukkueeseen, sillä kukapa nainen voisi vastustaa laajaa yleissivistystä?  Kaikki ei kuitenkaan tule sujumaan ilman yllätyksiä.

"En usko koskaan seisseeni näin lähellä mitään niin kaunista. Kauneutta löytyy totta kai kirjoista, maalauksista ja maisemistakin, mutta ennen tätä hetkeä en usko koskaan kokeneeni todellista kauneutta oikeassa elämässä, lämpimässä, pehmeässä ihmisolennossa, sellaisessa, jota voisi vaikka koskettaa, kuvitelmissa ainakin. Hän on niin täydellinen, että minä kerta kaikkiaan sävähdän hänet nähdessäni. Rintakehää puristaa, ja minun on muistutettava itseäni hengittämisen tärkeydestä."

Kirja on peribrittiläinen ja eri yhteiskuntaluokkiin kuulumisesta tulee väistämättä ongelma. Brianin tausta on työläisluokassa, Alicen vanhemmilla on varaa pitää useitakin asuntoja. Kirjan parasta antia tarjoavat Spencer ja Tone, Brianin lapsuudenystävät, seuratessaan Brianin haparoivaa ja kömpelöä kiipeämistä akateemisilla tikapuilla. Myös salaperäinen Rebecca Epstein tuo Brianin elämään kirpeää todellisuutta.

Nicholls osaa ehdottomasti kirjoittaa nokkelaa vuoropuhelua – häntä on jopa verrattu Nick Hornbyyn - ja kirjan suomentaja Sauli Santikko onnistuu omassa osuudessaan. Nichollsin viime vuonna ilmestynyt kirja Sinä päivänä sai kiitellyn vastaanoton ja ennustaisinpa Kaikki peliin –kirjalle lähes samanlaista tulevaisuutta. Siinä on havaittavissa mielestäni esikoiskirjalle hyvinkin sallittavaa rosoisuutta. Sinä päivänä pääsee ehkä syvemmälle käsitellessään aikuistumisen ongelmia ja sattuman osuutta elämässä.

Nicholls on käsikirjoittanut suosittua brittiläistä TV-sarjaa Rimakauhua ja rakkautta. Näissä molemmissa kirjoissa on samaa sydämellistä komiikkaa ja todenmakuista tragiikkaa sopivassa suhteessa.

Päivikki