maanantai 23. kesäkuuta 2014

Atomipommilla rakkauteen


Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Jonas Jonasson laittaa maailmanhistorian järjettömyyden yksilön kuvaukseen 1960-luvulta
2000-luvulle. Asiat ovat järjettömiä, paskamaisia, kuten osa Jonassonin henkilöistäkin, mutta silti sowetolainen Nombeko ja ruotsalainen Holger sinnittelevät eteenpäin nimenomaan järkensä avulla.

Kirja on tarinankuuntelijan unelmaa. Alussa selviää miten Nombeko synnynnäisenä numeromestarina osasi hyödyntää tilanteet pysyen hengissä slummissa.  Miten saksien avulla sai lukutaito-opetusta ja miten timantit vaihtoivat omistajaa.  

Musta tyttö oli asianajajan mukaan menossa suoraan kadulle, joten tyttö itse oli syypää joutuessaan insinöörin  auton alle. 30 vuotta vankeutta vaihtui tosin seitsemäksi vuodeksi palvelijana tutkimuslaitoksessa. Poistua ei saanut. Sähköaita ja vartijat koirineen pitivät huolen siitä, ettei Nombeko yrittänyt paeta heti, vaan vasta salaisen atomipommin myymisen yhteydessä.

Seitsemän vuotta kului ja tyttö oli edelleen satimessa. Tutkimuslaitoksen kirjaston kaikki kirjat luettuaan ja uutisia salaa seuraten Nombeko on viisaampi kuin juoppo insinööri aavistaakaan. Mutta miksi seitsemäs, ei olemassa oleva, atomipommi joutuu Ruotsiin eikä Israeliin? Kolmella kiinalaisella naisella on siinä näppinsä pelissä.

Ruotsissa Holgerin isä ei vielä ajattelekaan lapsen tekemistä. Pakkomielle kuninkaan tapaamisesta ajaa Ingmaria paikasta ja tilanteesta toiseen. Vihdoin Ingmar sanoo vaimolleen: nyt on lapsen aika.  Mies ei voi ymmärtää miksi Henrietta synnyttääkin identtiset kaksoset. Ainoastaan pojan nimi on päätetty: Holger. Niinpä toisenkin pojan nimeksi tulee Holger.  Säästäväinen isä tuumaa, että käykööt pojat koulua vuoropäivin. Tuumasta toiseen. Toinen poika ilmoitetaan yhteiskunnan kirjoihin, toisesta tulee Holger kakkonen. Tasan eivät mene onnen lahjat.  ”Ei olemassa oleva” Holger saa ällin ja kirjoilla oleva saa vain isänperintönä fanaattisen uskon kuninkuuteen ja tyttöystäväkseen nuoren, vihaisen naisen.

Jonasson vie Nombekoa pikkuhiljaa kohti Ruotsia ja toista Holgeria. Tarinassa on mukana Etelä-Afrikan apartheidpolitiikka, Nelson Mandela, P.W. Botha. Ruotsin kuningaat IV Adolf, Carl Gustaf VI, pääministerit  Persson, Palme ja Reinfeldt. Puhumattakaan Mannerheim-tarinoista.

Jonasson on historiansa lukenut. Pienten yksilöiden Nombekon ja Holgerin elämää atomipommin piilottelijoina kuvataan realistisesti ja samalla aivan poskettomasti. Lopussa tuntui jo, että vähempi parempi. Mutta toisaalta eihän niitä Mannerheimiin liittyviä juttuja olisi voinut poiskaan jättää. Miten upeasti isoäiti niitä kertoikaan.

Tarja

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Huoneihmisen kadotetut vuodenajat



Matti Mäkelä: Sääkirja


Matti Mäkelä, tuo kotimaisen kirjallisuuden alkuvoimaisin maskuliinijäärä, julkaisi 1990-luvun lopulla Sääkirjan, joka on suomalaisen luontokirjallisuuden aatelia.


Mitenkähän huoneihmisen käy?


Heti alkuun Mäkelä tekee selväksi, että sää ja siihen liittyvät luonnonilmiöt ovat ihmiskunnan kehityksen tärkein liikkeelle paneva voima.  

Lisäksi hän ilmoittaa, että ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ei ole, tai jos onkin, sillä ei ole mitään merkitystä.  Muutokset maapallon ilmastossa ovat luonnollisia ja väistämättömiä, ja niillä on oma, ihmisen näkökulmasta hyvin hidas aikataulunsa, joka perustuu geologisiin ja astronomisiin muutoksiin.  Ihminen ei niille mahda yhtään mitään.

Mäkelä on kehittänyt huoneihmisen käsitteen.  Huoneihminen on menettänyt yhteytensä luonnolliseen elinympäristöönsä ja sen tärkeimpään elementtiin, säähän.  Huoneihminen on luonut keinotekoisista rakennelmista kuten taajamista ja kulttuurista lumetodellisuuden, jonka turvista hän kurkistelee pelokkaana ja avuttomana kamalaa ulkoilmaa.

Erinomainen esimerkki huoneihmisestä on helsinkiläinen mieshenkilö, joka yöllisen lumimyräkän jälkeen kaivaa autoaan esiin kinoksesta nappaskengät jalassa ja pikkutakki päällä, työkalunaan golfmaila.  

Juuri tällaisen väestönosan kohtalona on huuhtoutua ensimmäisen vakavan luonnonmullistuksen mukana:

”Jos vedenpinta nousisi viidessätoista minuutissa sata metriä, juppidiilerit ja muut surffailijat New Yorkista Hong Kongiin hukkuisivat.  Kuka jäisi jäljelle?  Pikku Heidin isoisä tietysti, nahkahousuissaan jodlaamaan korkealle Alppien peräkylään.  Entä jos tulisi kolmessa minuutissa sadan asteen kylmyys?  Rantaleijonat kaatuisivat hauislihas koppurassa Kalifornian rantahiekalle.  Henkiin jäisi suomalainen perusjuntti, joka ei vielä olisi ollut ehtinyt heittää pitkiä kalsareita pois.  Hän vain kääntäisi patterin täysille, heittäisi klapeja pesään, vetäisi karvareuhkan päähän ja ihmettelisi äkillistä ”kuivaa” ilmaa keskellä kesää.  Eivät evoluutiossa kauniit ja rohkeat säily, vaan reunat, kummalliset ja erikoiset, maailman kylähullut.”

Pitkällä tähtäyksellä Pohjois-Savo saattaa hyvinkin olla voittajien puolella.


Vuodenaikojen ylistys


Kirjan loppupuoliskossa Mäkelä tunnustaa rakkautensa Suomen neljään vuodenaikaan jäyhän aseistariisuvasti.
Huoneihmisen lähes usk
onnollissävyiseen luonnonkatastrofien eli maailmanlopun pelkoon on Mäkelän mukaan yksi tehokas lääke, ja se on ulkoilmassa oleskelu.  Se lisää suhteellisuudentajua.

Mäkelä on oleskellut ulkoilmassa kaikkina vuodenaikoina, kaikissa säissä.  Hän osaa kuvata suomalaisen luonnon värejä, hajuja ja ääniä tarkasti ja rakastavasti ja tuntee myös vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksen ihmisen sieluun.  Vuodenaikoihin liittyvät käytännölliset toimet nakutellaan almanakkaan niin kuin niiden omavaraisen, raitista ilmaa sietävän ihmisen elämässä kuuluu olla. 
  
Mäkelän henkilö ei lähde joulunpyhinä kuntosalille eikä toukokuussa Ibizalle.

Sääkirja on elämyksellinen essee, sanoo tekijä, ja niin se onkin.  Lisäksi hän kertoo halunneensa tehdä päivitetyn version Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta, ja siinäkin hän onnistuu erinomaisesti.  Reilu viisitoista vuotta ilmestymisensä jälkeen Sääkirja osoittaa kirjoittajansa ennustaneen tarkasti tulevaisuutta, ja menneisyyttä kirjassa haarukoidaan niin pitkinä periodeina, ettei se hevillä vanhene.  

Maileena