Näytetään tekstit, joissa on tunniste sota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sota. Näytä kaikki tekstit

tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulu joka päivä?



Lukuvinkkejä haaveilijoille ja pakenijoille
Joulun odotuksesta voi nauttia lukemalla Kirsi Pehkosen kirjaa Lahja. 24 joulutarinaa aikuisille. Se kertoo niin valmiiksi kaadetun joulukuusen katoamisesta kuin pikkujoulumekostakin. Pehkonen on kotoisin Kuopion Vehmersalmelta.
Regina Raskin kevyt romaani Jouluihminen paneutuu joulun suorittamiseen.  Sen päähenkilö on 24.12. syntynyt Eeva. Hän aloittaa jouluvalmistelut heti Tapaninpäivän jälkeen.  Tässä on jo päästy lähelle täydellistä juhlaa: ”Seuraavaksi hän silitti muut joululiinat ja keittiöön tulevat jouluverhot, kankaiset servietit.”
Joulua pakoon –romaanissa John Grisham kirjoittaa pariskunnasta, joka aikoo lähteä jouluristeilylle. He eivät halua edes lähettää joulukortteja.
Jännittävää joulua vietetään kokoelmassa Joulutarinoita. Se sisältää kertomuksia tunnetuilta pohjoismaisilta dekkaristeilta, mm. Leena Lehtolaiselta, Unni Lindelliltä sekä Henning Mankellilta ja Håkan Nesseriltä.



Joulua hulikaanina, Muumilaaksossa ja kaukana kotoa
F.E. Sillanpään tarina Nuoren hulikaanin joulunpyhät löytyy kirjasta Erilaista joulua. Siihen on kerätty kotimaisten kirjailijoiden kuvauksia. Mukana on mm. Tove Janssonin  muumiklassikko Kuusi , Ollin pakina Rauhallista joulua ja Maria Jotunin Jouluyö korvessa .
Joulua sodan keskellä vietetään Erkki Palolammen rintamakuvauksessa Joulu ja Eeva Kilven lapsuusmuistelmassa Jouluntienoo. Heitä nuorempaa polvea edustavat Antti Tuuri, Sari Malkamäki ja Petri Tamminen.
Leena Maria Dickson muistelee romaanissaan Marian joulut eri maiden joulunviettoa. ”Pyhä perhe nähdään usein kuvattuna idyllisenä, sädekehät päänsä päällä. Inhimillisesti ajatellen perhe oli kaukana kotiseudultaan. Talliin oli jouduttu, koska majatalot olivat täpötäynnä. Maria oli joutunut synnyttämään esikoisensa hyvin alkeellisissa olosuhteissa, hänelle vieraassa ympäristössä.”
 
Teksti: Terhi

torstai 23. tammikuuta 2014

Sodan rikkomat





”Miesten hermot ovat lopulleen pingoittuneet, aivoissa jyskyttävät tuhannet tuliset vasarat tappavan rumputulen aikana. Mielet pyrkivät järkyttymään, kun tappioita tulee tiheään, miehiä kaatuu ja haavoittuu, korsuja sortuu ja asemat murskautuvat tulessa yhdeksi kuoppien särkemäksi maaksi”. (Erkki Palolampi: Kollaa kestää).

Ville Kivimäen kirja voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Kirja laittaa lukijansa ymmärtämään niitä, jotka eivät kestäneet sodan kauhuja. Kivimäki sanoo, että suomalaisista sotilaista lähes 20 000 palasi henkisesti vammautuneina. 

Muistan lapsuudestani naapurin Hannes-sedän, joka oli meille lapsille suunnattoman ystävällinen mutta aikuisten seurassa ihmisarka ja vähäpuheinen. Aikuisten puheista ymmärsin, että Hannes ”oli tullut sodassa hulluksi” ja palannut kotiseudulleen sotasairaalan kautta.

Talvisota kesti vain muutaman kuukauden mutta oli äärettömän väkivaltainen. Kivimäki kertoo, miten talvisodan urhoollisesti kestäneet miehet oireilivat vakavasti vasta jouduttuaan jatkosotaan. Useimmat tempaistiin kotoa tai kotirintamalta erittäin vaarallisiin olosuhteisiin. Täydennysmiehinä oli aivan nuoria poikia tai keski-iän ylittäneitä reserviläisiä, jotka joutuivat rintamaoloihin lähes valmistautumattomina.

Suuri vääryys tapahtui, kun mieleltään järkkyneitä epäiltiin karkuruudesta ja monia kohtasikin kova kohtalo sotaoikeuden toimesta. Kivimäki muistuttaa, että useimmat olivat tavallisia etulinjan sotilaita, jotka olivat antaneet kaikkensa helvetillisissä olosuhteissa. Armeijan lääkintähuolto ei ollut varautunut psyykkisiin häiriöihin käytännössä lainkaan. Silloinen psykiatria ei ymmärtänyt, että syy sotilaiden huonoon tilaan oli juuri sodan kokemuksissa eikä potilaissa itsessään. Psyykkisten vammojen syyksi pantiin joko huono asenne, luonnevika, vähä-älyisyys tai heikkohermoisuus. Erään sotapsykiatrin mukaan miehet oli vain ”laitettava kuriin”. Armeijatermi simputus oli yleistä.

Kivimäen kirja antaa kasvot niille sotilaille, joiden mieli murtui kestämättömissä oloissa. Kirja vastaa myös kysymykseen, miksi psyykkisesti sairastuneisiin oli lupa suhtautua toisin kuin muihin sodassa haavoittuneisiin. Oli olemassa pelko, että rintamakarkuruus lisääntyy, jos etulinjasta päästetään miehiä lähtemään sodan vielä kestäessä.

Päivikki

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Karjalan kunnailta Savon salomaille

Talvisotaa pakeni Karjalasta 400 000 ihmistä. Heistä osa löysi uuden kotinsa Sisä-Savosta. Teos Kaksi kotia - monta tarinaa kertoo heidän vaiheistaan sota-ajasta tähän päivään. Karjalan liitto valitsi kirjan vuoden 2010 karjalaiseksi pitäjäkirjaksi.


Vuonna 2003 Rautalammin museon ja Sisä-Savon karjalaisseurojen perustama perinnetyöryhmä aloitteli siirtokarjalaisten muistitiedon keruuta Rautalammilla, Suonenjoella, Vesannolla, Karttulassa ja Tervossa. Kuusi vuotta myöhemmin suururakka oli saatu päätökseen. Keruutyöstä syntyi jyhkeä 400-sivuinen historiallinen ja kansatieteellinen tietopaketti siirtokarjalaisten evakkotaipaleesta. Kirjan on toimittanut Leni Koukkari, ja siinä on artikkeleita 16 kirjoittajalta. Kirjan ydin ja rikkaus on siihen sisältyvät henkilökohtaiset muistot.

Kirjaa varten haastateltiin yli 120 henkilöä, heidän joukossaan myös vanhempani Pauli ja Julia. Valokuvia kerättiin yli 1000. Siirtolaisvanhukset - sota-ajan lapset ja nuoret - kuljettavat lukijat kertomuksillaan läpi sota-ajan koettelemusten. Matkaan piti lähteä, vaikka määränpäästä ei ollut tietoa. Lähtökäsky tuli nopeasti. Moni kertoo kirjassa, kuinka uunilämpimät leivät jouduttiin pakkaamaan pikaisesti mukaan. Itkettiin sotaa ja surtiin kotikontuja. Jäädäkään ei voitu. Härkävaunuissa matkattiin, siellä synnyttiin ja kuoltiin – ja pelättiin pommituksia.

Sekä isäni että äitini perhe majoittui ensin Keski-Suomeen Saarijärvelle. Kun Karjala vallattiin takaisin, pääsi osa asukkaista palaamaan koteihinsa. Isä-Pauli matkasi oman isänsä kanssa vain todetakseen, että kodista oli jäljellä ainoastaan riihi. Se kunnostettiin sittemmin asuinrakennukseksi. Myös äitini perhe palasi Karjalaan vuosiksi 1942-44. Toisella evakkomatkalla sijoituspaikaksi tuli molempien perheille Säyneinen. Monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen perheet päätyivät Rautalammille.

Sodan päätyttyä Sisä-Savon alueelle oli asutettu 5 000 karjalaista – pääosa heistä oli Salmista, Impilahdelta, Suistamosta ja Suojärveltä. Alkoi yhteiselo kantaväestön kanssa. Siirtolaisväestö rikastutti omalla kulttuurillaan asuttamaansa paikkakuntaa. Kun Hotakaisen Karilta eräässä haastattelussa kyseltiin lapsuuden ja nuoruuden muistikuvia Rautalammilta, hän mainitsi yhtenä näkyvänä piirteenä kylän ilmettä virkistäneen karjalaisväestön. Kirjailijan kauppiasvanhemmat Keijo ja Meeri kertovat kirjassa, että murre ja nopea puherytmi aiheuttivat joskus ymmärtämisongelmia ja väärinkäsityksiä. Useimmiten rinnakkaiselo sujui hyvin. Itse en muista vanhempieni koskaan valittaneen savolaisten kohdelleen heitä huonosti. Toisenlaisiakin tarinoita evakoihin suhtautumisesta toki löytyy.

Vaikka kirjassa viipyilläänkin pitkään entisellä kotiseudulla, ei siinä pitäydytä ainoastaan menetettyyn Karjalaan ja sen ikävöintiin. Artikkeleissa kerrotaan myös karjalaisuuden ilmenemismuodoista nykyajassa: elävästä ruokaperinteestä, käsityöharrastuksesta ja ortodoksisesta uskosta. Pohditaan myös karjalan kielen asemaa ja tapojen säilymistä. Tekstin lomaan on sijoitettu infolaatikoita, joihin on koottu selventävää lisätietoa mm. kylistä ja pitäjistä. Lopussa olevista henkilö- ja paikkanimiluetteloista löysin minäkin, toisen polven karjalainen, monta vanhempieni kertomuksista tuttua nimeä ja paikkaa.

Ikäväkseni Isä-Pauli ei ehtinyt kirjaan tarttua. Samana vuonna kun kirja ilmestyi, saattelimme hänet viimeiselle evakkomatkalle tuonilmaisiin. Kirjan sivuilla hän kuitenkin elää yhdessä Kuikkien, Pantsujen, Postareiden, Rahkosten ja monien, monien muiden tuttujensa kanssa - kuin Karjalassa ennen.

Aira