Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 23. marraskuuta 2018

Piru Jumalan selän takana





Kaikista lukemistani kirjoista J.P. Koskisen Ystäväni Rasputin (2013) on yksi niistä harvoista romaaneista, jotka ovat todella jääneet kummittelemaan. Teos sijoittuu monitasoisesti ennen ja jälkeen Venäjän Helmikuun vallankumouksen (1917). Kuten teoksen nimestä jo kuulee, yksi tärkeimmistä henkilöhahmoistamme on yksi kiistellyimmistä historiallisista henkilöistä: Ortodoksimunkki Rasputin, joka palveli Venäjän viimeistä tsaariperhettä. On myös sanottu, että kun Rasputin yritettiin tappaa, hän ei kuollutkaan. Ei myrkkyyn, puukkoon eikä luotiinkaan.

Tässä teoksessa kertojamme on nuori Vasili-niminen poika. Vasili jää yksin äitinsä kuoltua viimeisellä pyhiinvaellusmatkallaan. Niin Rasputin löytää pojan tien varresta ja ottaa tämän siipiensä suojaan. Tästä alkaa Vasilin kuoppainen tie Venäjän rakastetuimman ja vihatuimman munkin oppipoikana.  

Tarinan aikana Vasili kohtaa ihmisiä aina Rasputinin uskollisista seuraajista sekä perheestä tuon vihamiehiin ja lopulta jopa itse Tsaariperheeseen. Nuori kruununperijä tsarevitš Aleksei sairastaa hemofiliaa (verenvuototautia) ja Rasputin on ainoa joka voi pysäyttää Aleksein sisäiset verenvuodot. Ensimmäisellä vierailullaan Tsaariperheen luona Vasili kohtaa nuoren suuriruhtinattaren, nimeltään Anastasia. Kaksikon välille kehittyy hellyyttävä ystävyys, mutta miksi Vasili ei ole koskaan kuullutkaan kuudennesta Romanovista?

Koskinen kuvaa kirjan tapahtumia selkeästi ja pitää henkilöhahmot lukijalle läheisenä mutta silti etäisenä ja niin monitahoisina, että heistä oppii jatkuvasti uusia puolia. Vuosien edetessä ja Vasilin varttuessa hänen maailmankuvansa kasvaa, samalla kuitenkin hänen sisäinen kertojansa alkaa murtumaan ja se näkyy kerronnassa. Mysteerit ja historia kulkevat käsi kädessä takaa-alalla. Mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä pidemälle sitä haluaa pitkittää. Seuraava asia minkä huomaa on bolševikkien valtaannousu.

Juonenkäänteet vaihtelevat järkytyksen ja sydänsurun välimaastossa ja lopputuloksen ollessa tiedossa ei osaa arvatakaan mitä matka sitä kohti tuo tullessaan... Aiheenahan teos käsittelee yhtä historiamme tunnetuimpia sekä kiistellyimpiä henkilöitä ja hänen elämäänsä, vaikkei suoraan. Vaikkakin suurin osa teoksesta on fiktiota se on pohjattu vahvoilla perustuksilla oleville faktoille ja todellisiin ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin. Teos sopii historian ystäville mutta se ei jätä epäselväksi mitään sillekään, joka ei ole niin kiinnostunut menneistä asioista.

Teksti: Ofimia

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Ruukku rubiiniviiniä vai vanhoja hammasharjoja? Kirjoja kirjailijoista


Persialainen runoilija ja tiedemies Omar Khaijam eli 1100-luvulla. Länsimaalaiset löysivät hänen runonsa englanninnoksen myötä 1800-luvulla. Heille Khaijamin runous edusti silloin vapaampaa maailmaa kuin tiukasti säädellyt länsimaat. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut Khaijamin runoja ja julkaissut hänestä kirjan Omar Khaijam: Runoilijan elämä. Siinä Hämeen-Anttila syventyy myös Khaijamin runoihin:
Ruukku rubiiniviiniä, runokirja,
suurusta pikkuisen, palanen leipää,
sinun kanssasi kahden autiudessa –
suloisempaa ei olisi kuninkaalla!

Äänesi lepattaa olallani
Kääntäjä Pirjo Aaltonen sekä valokuvataiteilijat Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo ovat tehneet tunnelmallisen kirjan venäläisestä kirjailijasta Anna Ahmatovasta. Teos nimeltä Anna Ahmatova Fontankan talossa sisältää kuvauksia Ahmatovan dramaattisesta elämästä, hänen runojaan ja taiteellisia valokuvia. Tässä ote runosta, jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola:
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

Elämäniloinen nuori nainen
Suomenruotsalainen Edith Södergran on kansainvälisestikin tunnettu modernistirunoilija. Taiteilijamyytin mukaan hän oli riutuva ja väärinymmärretty. Tutkija Agneta Rahikainen näkee Edithin toisin kirjassaan Edith. Runoilijan elämä ja myytti:
Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen, hän on tottunut matkailija, sosiaalinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas.

Vihollinen ja ystävä
Kypsässä muistelmassaan Kilpikonna ja olkimarsalkka kirjailija Tuula-Liina Varis kuvaa Pentti Saarikoskea:
Tulen kertoneeksi ehkä olennaisesti enemmän itsestäni kuin Pentistä. En kerro kirjailijasta vaan hyvin läheisestä ihmisestä ja suhteestani häneen. Näkökulmani on naisen: rakastetun, vaimon ja yhteisen lapsen äidin, vihollisen ja ystävän.

Palelua Välimerellä
Juha Vuorinen tunnetaan Juoppohullu-kirjoista ja –elokuvasta. Maltan mieleni –kirjassa hän kertoo perheensä elämästä Maltalla. Ronskisti hän tarinoi esimerkiksi talvesta Välimerellä:
Ennen kuin sen itse kokee, on vaikea uskoa, miten /kirosana/ kylmä täällä on, vaikka lämpömittarissa hehkuisi yli kymmenen lämpöastetta. Jopa Sveitsissä asuva vuokraisäntämme tunnusti, että siellä on talvella lämpimämpää kuin tällä Välimeren pikkuisella saarella.

Köyhyys rajoittaa
Ruotsinsuomalainen kirjailija ja tutkija Susanna Alakoski puhuu sekä omista kokemuksistaan että yhteiskunnasta kirjassaan Köyhänlokakuu: Päiväkirja. Hän kirjoittaa väkivaltaisesta lapsuudestaan, sijaiskodeistaan ja teiniraskaudestaan. Hän näkee toisetkin maahanmuuttajat ja asunnottomat:
Kun kävelen polvillaan kyyköttäjien ohi Ruotsissa, minua hävettää. Häpeän poliittista järjestelmäämme. /…/
Markkinatalouden tärkein lupaus ihmisille on vapaus, valinnanvapaus. Minulla ei ole sellaisia muistoja, ei vapaudesta, ei valinnanvapaudesta. Ennen aikojaan vanhentuneet aivoni muistavat sen sijaan köyhyyden rajoitukset: minulla ei ollut Puss & Kramin farkkuja, minulla ei ollut Puman lenkkareita. Minulla ei ollut syyslukukauden alussa mitään kerrottavaa kesästä.

Mitä on kirjailijan kassakaapissa?
Kirjailija Hannu Mäkelä työskenteli Otavassa 1967 – 1986, aluksi kustannustoimittajana. Siellä hän tutustui Paavo Haavikkoon sekä Tuomas ja Helena Anhavaan. Kirjassaan Muistan: Otavan aika Mäkelä kuvailee myös mm. Kersti Bergrothia, Alex Matsonia, Antti Hyryä, Maila Pylkköstä, Laila Hietamiestä ja Antti Tuuria:
Työhuoneessa on iso punainen kassakaappi. Kun katson sitä pitempään, Veikko /Huovinen/ tajuaa katseeni suunnan ja sanoo samalla hitaalla tavallaan, että hänellä kävi venäläisiäkin vieraita ja he suoraan kysyivät, mitä hän säilyttää kaapissaan. Veikko kertoo paljastaneensa kassakaapin salaisuuden ja sanoneensa: ”Vanhoja hammasharjoja.”

Teksti: Terhi

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Varaston remonttiräminän takaa kuuluu venäläinen nauru

Muutama vuosi sitten tarvitsin joulunajan siivouspäiviksi äänikirjaa kääntämään ajatukset pois kestämättömästä todellisuudesta. Kasettikirjojen joukosta löytyi yllättäen yksi, jonka tekijä Arkadi Avertsenko oli minulle täysin tuntematon, vaikka olin luullut jotakin venäläisestä kirjallisuudesta tietäväni. Uteliaana lainasin sen, eikä minun tosiaankaan sinä adventtina tarvinnut suunnitella pölynimurinmurhaa.

Paperikirjoina Avertsenkon suomennetut kokoelmat Iloisia juttuja ja Humoreskeja löytyvät kirjaston varastosta, joka tosin juuri nyt on remonttimiesten, kiviporien ja hiekkakasojen valtakuntaa. Iloisia juttuja ilmestyi suomeksi 1912, pari vuotta alkuteoksen jälkeen, ja Humoreskeja 1953. Sen on suomentaja Juhani Konkka koonnut eri kokoelmista. Molemmista kirjoista näkee, että ne ovat eläneet täyttä elämää, ja vanhemmalla on jo vuosisata ikääkin. Lukijoita niillä on aivan ilmeisesti nuoruusvuosiaan riittänyt. Veikkaan, että aika monet tarinoista ovat päätyneet seurainnäyttämölle kuvaelmina tai lyhyinä sketseinä.

Avertsenko on lämminsydäminen ja vähän naiivi humoristi, suomalaisten Aapelin ja Ollin hengenheimolainen. Avertsenkon ura sijoittuu 1900-luvun alkuun, venäläisen romaanin kukoistuksen ja sosialistisen realismin väliin, eikä edusta kumpaakaan.

Avertsenko kirjoitti lyhyitä, hauskoja tai iloisia tarinoita ja näytelmiä, satiirisiakin, mutta harvoin suoranaisesti ilkeitä, eikä koskaan mitenkään kumouksellisia. Avertsenko teki kyllä pilaa yhteiskunnan ilmiöistä, mutta pohjimmiltaan tunsi tsaarin Venäjällä elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Varsinkin vasemmistolainen vallankumouksellisuus oli hänelle kauhistus.

Avertsenkon oivalluksia ovat mm. tarina siitä, miten hän tuli myyneeksi Venäjän eräälle suomalaiselle Moilaselle ja japanilaiselle markiisi Otsupalle, ja hyvät rahat kaupasta saikin, vaikka hiukan joutui tinkimään. Onkohan Moilasen perikunta tietoinen lakiosastaan?

Tuntemattoman lukijan omaa kuvitusta
Avertsenkon kirjaan Humoreskeja

Humoristin poliittisesta kannasta kertoo selkeästi tarina Herra Ivanovin tauti, jossa potilas kärsii vasemmalle kallistumisesta, ja on lopulta niin pahassa jamassa, että makaa kalpeana sängyssä kädet ristissä rinnalla. Vieressä appi lukee hiljaisella äänellä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaa. Poliisikomisario kaivaa potilaan taskuista suuret määrät propagandalehtisiä, toteaa taudin parantumattomaksi ja alkaa kirjoittaa potilaalle karkotusmääräystä Vologdan kuvernementtiin.

Osa Avertsenkon tarinoista on asenteiltaan sietämättömiä ja joutaakin unohtua, vaikka toisaalta juuri vanhentuneimmat tarinat kertovat parhaiten siitä, miten paljon huumorikin on sadassa vuodessa muuttunut.

Lokakuun vallankumous sai Avertsenkon jättämään Venäjän, vaikka se hänelle tuskallista olikin. Kirjailijan on vaikea elää erossa äidinkielestään. Avertsenko asettui Prahaan, ja oli suosittu myös Tsekkoslovakiassa. Maanpakolaisvuosinaan hän kirjoitti muun muassa kokoelman nimeltä Kaksitoista veistä vallankumouksen selkään. Lenin ylisti sitä loistavaksi kirjaksi, jonka on kirjoittanut epätoivoisen katkeroitunut valkokaartilainen.

Ei Avertsenko erityisen onnellinen Venäjältä lähdettyään varmasti ollutkaan, ja hänen maanpaon aikaista tuotantoaan kuvataan vanhaa Venäjää nostalgisoivaksi. Avertsenko kuoli silmäleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin Prahassa vuonna 1925 vain 43-vuotiaana.

Maileena