maanantai 22. elokuuta 2011

Virginia Ironside: Oon voimissain


Kuva: Otava
59-vuotias Marie odottaa innokkaasti lähitulevaisuudessa häämöttävää 60-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hän on vihdoin virallisesti vanha ja voi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Ajatuksiaan hän purkaa päiväkirjaansa terävän itseironisesti.

Oon voimissain on hömppäkirjallisuutta. Siis jos se tarkoittaa lokoisaa ajankulua kirjan parissa, ilman filosofisia pohdiskeluja elämän tarkoituksesta. Kirjan henkilökaarti muodostuu törttöilevistä ystävättäristä, vanhoista ihastuksista ja luotettavista homoystävistä. Marie tarkastelee ympäröivää elämää tarkasti huomioiden ja omien asenteidensa pehmenemistä hämmentyneenä seuraten. Hämmennystä herättää myös oman ulkonäön muuttuminen:


Eilisiltana ennen juhliin lähtöä näin peilissä säihkyvän kaunottaren, jolla oli huikea oliivinvärinen iho, korkeat poskipäät ja aistillinen suu. Ilmestys oli kerrassaan upea. Mutta kun katsoin peiliin tänä aamuna, en ollut uskoa näkyä, jonka kohtasin - näytin kerrassaan irvokkaalta. Elähtäneeltä mielipuoliselta elokuvatähdeltä aamutakissa. Kasvoni olivat kuin raa'aksi jäänyt donitsi. Tihrusilmät, pieni kalpeahuulinen mutrusuu, syvät otsarypyt, turvotusta. Kuvottavaa. Mitä yön aikana oikein tapahtuu? Kehoon selvästi kertyy Jotakin, taivas tietää mitä.

Riemastuttavinta kirjassa onkin Marien suhde ikään. Hän ei haikaile nuoruutta, hän pitää kuusikymppisiä vanhoina, koska ajatteli niin parikymppisenäkin. Ikääntyminen on hänestä vapauttavaa. Ei tarvitse harkita uuden kielen opettelua tai benjihyppyä, ei matkustaa polkupyörällä Mongoliaan - ja illalliskutsuilla voi välillä puhua sopimattomia.

Kirjassa on myös vakava juonteensa hyvän ystävän sairastumisen ja sen kautta elämän rajallisuuden hyväksymisen kautta. Herkimmillään teos on kuvatessaan Marien suhdetta pojanpoikaansa. Isoäitiys nostaa pintaan muistoja oman äitiyden alkutaipaleelta, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja jatkuvan tunteen siitä, että elämä on muualla. Naisen elämän kipupisteissä riittää pohtimista. Omassa vanhenemisessaan Marie on kaikkea muuta kuin avuton sivustaseuraaja. Hänellä on terävä kieli ja ennen kaikkea oikea asenne: Marie tietää kuka on ja mitä tahtoo (ainakin melkein).

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään ikää, numeroita ja asennetta. Onko kuusikymppinen oikeasti vanha nykyään kun odotettu elinikä on noussut? Oli miten oli, kirjailija on tehnyt mainion vedon kun on siirtänyt sinkkukirjallisuuden koskemaan myös meitä useammankin vuosikymmenen nähneitä – kohta kuusikymppisiä.

Kirjan näkyvä huono puoli on sen kansi. Koska kirja on täynnä huumoria, sitä on yritetty saada myös kanteen ja pieleen meni! Kenellä jää hame roikkumaan EDESTÄ niin, että alushame näkyy puoli metriä? Kenellä on nykyään alushame? Tuo punaviinilasi on väärässä paikassa. Ja voivatko Sweet Dreams -tossukat olla noin karseat? Mutta kuvasta viis, lukekaa kirja!

Päivikki

maanantai 8. elokuuta 2011

Elena - kertomus satunnaisesta kohtaamisesta


Kuva: Otava
Etsin kirjaston hyllystä jotain lomalukemista: kotimaista, ei aivan uutta, mutta silti
tutustumatta jäänyttä. Valitsin Joel Haahtelan kirjan Elena.

Kansikuvassa on utuinen puistonäkymä, kirjassa lyhyitä lukuja, sivuja reilut sata. Nopealukuinen, ajattelin. Niinhän se olikin, mutta vaati silti palaamista jo luettuun, lauseiden uudelleen maistelua, kielestä
ja tunnelmasta nauttimista.

Joel Haahtelan pienoisromaani Elena kertoo kahden ihmisen, miehen ja naisen, satunnaisesta kohtaamisesta.
Nousen raitiovaunuun taloni edestä ja jään pois seitsemännellä pysäkillä. En tiedä miksi jäin sinä päivänä pois jo viidennellä pysäkillä. Olen miettinyt selitystä, mutta turhaan. Ehkä vain erehdyin.
Oli tammikuun kahdestoista päivä. Lähes vuoden ajan mies seuraa naista – tämän tietämättä. Siihen hänet ajaa pakonomainen tarve nähdä nainen, tarkkailla häntä, tuntea hänen olemassaolonsa.Kesällä nainen istuu torin laidalla ja lukee. Mies tarkkailee häntä sivummalta. Kirja unohtuu portaille ja mies ottaa sen mukaansa. Kirja on Dostojevskin Idiootti ja sisäsivulle on kirjoitettu nimi: Elena. Nimi tarkoittaa kreikan kielellä soihtua tai kuuta. Onko nainen tarkoitettu valaisemaan miehen elämää?

Kesällä Elena katoaa. Mies näkee paljon vaivaa tavoittaakseen hänet. Lopulta hän kuulee, että nainen on lähtenyt kesätöihin rannikolle. Pakkomielteisesti mies seuraa naista sinne – vain nähdäkseen hänet vaivihkaa kerrossiivoojana lomanviettopaikassa.

Syksyllä Elena istuu kahvilassa odotellen tapaamista. Mies hakeutuu hänen pöytäänsä ja kertoo odottavansa seuraa hänkin – vaimoaan Gretaa, joka kuoli edellissyksynä. ”Kun on ollut naimisissa viisikymmentä seitsemän vuotta, niin joistain asioista ei pääse eroon”, mies selittää. Mutta tammikuun kahdennestatoista päivästä hän ei kerro. Eikä siitä, että tuona päivänä Elena pelasti hänet.

Joel Haahtela on vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri. Hän on palkittu Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnolla, samoin Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnolla. Haahtela on ollut ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi Elena-romaanin lisäksi myös romaanilla Katoamispiste. Romaanit Perhoskerääjä ja Elena on käännetty saksaksi.

Minulle Joel Haahtela oli positiivinen kirjailijatuttavuus. Pienoisromaani miellytti vähäeleisellä tyylikkyydellään. Kirja on rauhallista, soljuvaa, yksinkertaisuudessaan kaunista kieltä. Se kertoo ikävästä, menetyksestä ja melkein periksi antamisesta. Kirjailija on haastattelussa kertonut uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”.

Muistan, että aiemmin minulta on jäänyt kesken Haahtelan toinen kirja. Ehkä se ei ole sillä hetkellä osunut oikeaan aikaan ja tunnelmaan. Jos jokin kirja ei imaise heti mukaansa, siihen saattaa silti jäädä henkisesti kiinni. Hyllyn ohi kävellessä kirja aivan kuin pomppaa näkyviin. Omalla kohdallani näin on käynyt aiemminkin. Elenan luettuani minun lienee palattava keskenjääneeseen Haahtelan kirjaan – jospa nyt olen jo valmiiksi virittynyt kirjan vaatimaan tunnelmaan.

Aira