Suomalainen nykyrunous voi hyvin ja kehittyy nykyajan ehdoilla saaden vaikutuksia niin populaarikulttuurista, sosiaalisesta mediasta kuin kehittyvästä tekniikasta. Runoissa saatetaan vapaan mitan lisäksi uskaltautua tahallisiin kirjoitusvirheisiin, pirstaleisuuteen, liitesanojen liikakäyttöön sekä englanninkielisiin sanoihin ja lyhenteisiin. Myös proosarunous eli kertova runous on suosittua, minkä vuoksi lyriikka ei ole ainoastaan lyhyitä toisiinsa liittymättömiä hetkiä, vaan myös yhtenäinen kertova kokonaisuus.
Mielestäni
suomalaiset lukevat kuitenkin runoja liian vähän suhteessa siihen, mitä
runoilla olisi tarjota. Lyriikka avaa oven arkipäiväisten asioiden syvyyteen ja
auttaa meitä tulkitsemaan tunteitamme. Runo kertoo lukijalleen, että on ihan
normaalia olla surullinen, vihainen, onnellinen, rakastunut tai jotain siltä
väliltä.
Runokuu 2017
– tapahtuman kunniaksi otin lähempään tarkasteluun kolme suomalaista runokokoelmateosta
viime vuosilta. Koska tapahtuman teemana on rakkaus, olen valinnut kolme
teosta, jotka kertovat rakkauden kolmesta vaiheesta – rakastumisen huumasta,
arjen turruttamasta rakkaudesta ja universaalista rakkaudesta.
Olethan omani?
Vuonna 2017 kustantamo Mediapinta julkaisee veloituksetta viisikymmentä kappaletta
runoteoksia kerran kuussa. Silja Kuoppalan Karhumies
(2017) on yksi näistä Suomi 100 runokirjaa –sarjan runokokoelmista. On
mielenkiintoista saada tutustua tuoreen runoilijan teokseen, sillä se tuo aina
jotakin uutta ja erilaista lyriikkaan.
Karhumiestä voi
lukea joko yhtenäisenä teoksena, jossa on juoni tai yksittäisinä runoina. Jos
teosta lähestyy proosarunoutena, kykenee lukija uppoutumaan yksipuoliseen
rakkaustarinaan, jossa runojen minä koittaa voittaa karhumiehen sydämen
itselleen siinä kuitenkin onnistumatta:
Tuomiosi:
emme koskaan tule
emme koskaan tule
olemaan yhtä
viisi
senttiä
on
välillämme.
Jos olisin lähestynyt sinua
Jos olisin lähestynyt sinua
ja
sinä minua
olisiko
viisi senttiä ollut poissa?
Et
sinä olisi
luopunut
noista
viidestä sentistä
mistään
hinnasta. (51)
Runon minä on närkästynyt runon sinään ja tunteilla leikittelyyn. Runon rytmi on lempeän aaltoileva, mutta siinä on myös varmuutta ja kovuutta, mikä kumpuaa sanojen kielteisyydestä. Lisäksi viiteen senttiin liittyy ajatus siitä, että jokin hyvä on niin lähellä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Tämä ilmenee joko fyysisenä tai henkisenä välimatkana – runon minä ja sinä eivät ole keskenään samalla aaltopituudella, mikä tulee ilmi jo teoksen alussa Sanoit –runosta:
Sanoit:
vielä vähän aikaa.
Sitten
voimme olla
toisillemme
muutakin.
Muutakin…
Miten erilainen käsitys
meillä siitä oli. (9)
Koko
teoksen ajan runon minä kamppailee karhumiehen kanssa lumoten tämän muutamiksi
öiksi saamatta kuitenkaan kaipaamaansa vastarakkautta, mikä purkautuu
epätoivoisina tilityksinä karhumiehestä:
Yksineläjä olet
erämaassa
turvesuolla
aamuyön hämärässä
hengityksesi höyryää.
Moni
on yrittänyt
kukaan
eikä
tule saamaan
aitausta
tämän
karhun ympärille. (79)
Viimeisestä
säkeistöstä voi päätellä karhumiehen leikitelleen monen muunkin tunteilla,
mutta häneltä ei koskaan saa vastarakkautta. Teoksen runot antavat
karhumiehestä hedonistisen ja kylmän kuvan, sillä tämä ei vaikuta välittävän
runojen minän tunteista. Runon minä voi vain tyytyä ihmettelemään:
Suunnittelin
kiipeäväni katolle
olisin porannut
reiän
omin
käsin
ja
tirkistellyt
miten
ihmeessä
sen
teet
miten
muka
elät
ilman minua (97)
Runo
saa toivomaan, että toisten ihmisten ajatukset ja tunteet voisi vain selvittää
kurkistamalla ihmisen mieleen. Runon minä palvoo runon sinää, mutta tämä
kykenee jatkamaan elämäänsä, vaikkei näe enää koskaan runon minää. Rakkauden
huuma on ihanaa, mutta vastarakkaudettomuus sietämätöntä.
Karhumies on
selkeä ja sydäntä riipaiseva runokokoelma, johon erityisesti nuoren lukijan on
helppo samastua, sillä suurin osa kokee valitettavasti onnettoman rakkauden
kovin nuorena. Karhusymboliikka on teoksen mielenkiintoisin elementti. Karhu
voi kuvastaa niin vahvaa kuin pehmeää luonnetta. Kenties karhumies esittää
kovaa, vaikka sisältä on oikeasti rakastettava ja pörröinen?
Ikävän
ja ilon cocktail
Kun
Anja Snellman (1954- ) aloitti
kirjailijana vuonna 1981, hänen esikoisromaaninsa SonjaO. kävi täällä
oli
menestys ja yksi myydyimmistä suomalaisista esikoisromaaneista.
Kolmikymmenvuotisen kirjailijanuransa kunniaksi Snellman päätti kirjoittaa
runokokoelman nimeltään Öisin olemme
samanlaisia (2011), joka käsittelee elämäkerrallisesti perhe- ja
rakkauselämää sekä avioeroa vapaamittaisen lyriikan avulla.
Vaikka sanat kumpuavat vahvasti Snellmanin
omasta elämästä, kykenee lukija samastumaan tekstiin, joka on surullisista
teemoistaan huolimatta hiekkarantojen, meren tuoksun ja auringon sävyttämä.
Esimerkiksi runossa Agioi apostoloi
käytetään paljon merellistä symboliikkaa:
Kaikki aurinko otettu
Kaikki kivet kerätty
Simpukat poimittu
Kaikki kaikki
Eikä yhtään enempää
Kaikki aurinko polttanut
Kaikki
kivet kääntyneet
Simpukat murskana
Kaikki tämä
eikä yhtään enempää
(23)
Runossa
on esillä lyriikalle klassisia elementtejä, kuten toistoa ja vastakohtia.
Ensimmäisessä säkeistössä aurinko on hellä, kivet ja simpukat kerätty sievästi
sekä korostetaan kaikkea elämässä. Sen
sijaan toinen säkeistö on rujo ja tarkempi. Aurinko on polttanut ihon, ja niin
kivet kuin simpukat ovat sekaisin ja murskautuneet. Lisäksi korostetaan kaikkea tätä, eli simpukoiden tapaan
murskautunutta rakkautta. Runo kertoo aluksi autuaasta rakkaudesta, joka
tarjoaa kaiken, mutta pian kaikki tuo loppuu, ja sydän kaipaa jotakin uutta,
jolloin kaiken vanhan on rikkouduttava.
Silti
runoista kumpuaa kaipaus vanhoihin ja hyviin aikoihin, kuten Muistan sinut nuorena –runon minä
aprikoi:
Muistan sinut nuorena,
hymykuoppinesi sinisilminesi
äänenä jossa oli
pistaasia ja hunajaa
Näen sinut parrakkaana
hiljaisena miehenä
etsin
hymyä korviesi takaa
haron
partasi seasta ilmeitäsi
löydän vain hauraan perhosen,
talvehtimassa (50)
Runo
saa miettimään, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi ihmistä, joiden henkinen
kasvu on jatkuvaa. Rakastetun tahtoisi nähdä samanlaisena aina, mutta on
annettava myös tilaa ajatella ja hyväksyä muutokset itsessä ja elämässä. Vanha
onni muuttuu vakavuudeksi, jonka alla piilee kuitenkin sama vanha ihminen. Hauras perhonen symboloi tätä
elämäniloista ihmistä, joka odottaa oikeaa hetkeä.
Yksi
tunnelmaltaan herkimmistä runoista on Talven
jälkeen, jossa kontrastina välimerelliselle tunnelmalle siirrytään
suomalaiseen, keväiseen metsään:
Suunnaton ilo ja suunnaton ikävä
ovat sukua
Niin kuin läpinäkyvin on yhtä kuin tiilimuurin
tyrmistys
Pitsi ja pääkallo
Linnun luuranko hangessa
Siilinpoikanen sammalella
Metsässä jossa kukaan ei ole kulkenut
Talven jälkeen (77)
Suunnaton ilo ja suunnaton ikävä
ovat sukua
Niin kuin läpinäkyvin on yhtä kuin tiilimuurin
tyrmistys
Pitsi ja pääkallo
Linnun luuranko hangessa
Siilinpoikanen sammalella
Metsässä jossa kukaan ei ole kulkenut
Talven jälkeen (77)
Runosta
kumpuaa ymmärrys siitä, että ilman ajoittaista surua ei voi olla suunnatonta
onnea. Jotta yksi voi elää, on jonkun myös kuoltava, olivat ne sitten runon
siilinpoikanen ja kuollut lintu, se kuuluu elämään. Keväinen metsä kuvastaakin
ihmistä suuren surun jälkeen – on oltava valmis uuteen kesään ja onneen.
Öisin olemme samanlaisia
on nostalgisen melankolinen runokokoelma ilonsäikeitä unohtamatta. Se
käsittelee elämän kipukohtia kauniisti ja ajattomasti. Se saa lukijan ajattelemaan,
että huonoista hetkistä huolimatta on muisteltava hyviä muistoja lämmöllä – ja
odotettava uusia seikkailuja ilolla.
Elämä
yhtä kirjava kuin räsymatto
Eeva
Heilalan (1934 - ) teos Elämän värit
(2016) on kurkistus arkeen, kirjailijan menneisyyteen ja maailman
nykytilanteeseen. Hän kirjoittaa yhtä sujuvasti niin mummolavierailusta,
Putinista, naiskohtaloista kuin pakolaistilanteesta. Yksinkertaiset vapaamittaiset
runot ovat verrattavissa aforismeihin, kuten runo On kuin tilataidetta rakentelisi osoittaa:
On kuin tilataidetta rakentelisi,
kun levittelee
puhdasta
pyykkiä narulle. (12)
Runo
kertoo arjen pienistä hetkistä, jotka eivät vaikuta merkityksellisille, sillä
ne ovat itsestäänselvyyksiä. Tilataidetta ei ensin ajattele tarpeelliseksi,
mutta taideteoksien ottaminen pois tekee esimerkiksi kaupungista ankean ja
kuolleen. Samalla tavalla puhtaat pyykit tuovat piristystä – kun ne puuttuvat,
on elämä tukalaa. Joskus on siis pysähdyttävä pohtimaan elämän hyviä asioita ja
oltava niistä onnellinen – vaikka vasta vanhempana ymmärtäisi niiden arvon.
Heilala
osaa myös kirjoittaa sujuvaa proosamaista lyriikkaa, jonka merkitykset
kaipaavat avautuakseen aikaa kertovan tyylinsä vuoksi. Esimerkiksi runossa Kaupungilla kuvataan erilaisten ihmisten
toimintaa kaupungilla. Runon minä toteaakin: ”Ei tämä ole runoa, / tämä on
proosaa ja surua.” (53), mikä kertoo runon metafiktiivisestä luonteesta eli
runossa käsitellään sen omaa luonnetta fiktiona. Runossa nousee helposti esille
se, miten tunnemme yksinäisyyttä, vaikka ympärillämme on niin paljon ihmisiä - annamme
vain näennäisen erilaisuuden estää yhteyden.
Ehkä
kokoelman mielenkiintoisin runo on Presidentti
Putin, jossa runon minä kirjoittaa kirjeen Venäjän presidentille vedoten
lapsuudessa nähtyihin sodan kauheuksiin ja miten ihmiset joutuivat pakenemaan
kotiseudultaan. Koskettavimmat säkeet laittavat lukijan miettimään nykyajan
poliittisesti epävakaita aikoja:
Arvoisa presidentti,
nykyisin aseet ovat niin julmia,
että tuskin tuhkaa näkyy,
kun ilmaan haihtuvat rantasaunat ja pilvenpiirtäjät,
kylpijät ja kehittelijät yhdenvertaisina kaikki. (43)
nykyisin aseet ovat niin julmia,
että tuskin tuhkaa näkyy,
kun ilmaan haihtuvat rantasaunat ja pilvenpiirtäjät,
kylpijät ja kehittelijät yhdenvertaisina kaikki. (43)
Maailman
levottomuudet koskettavat kaikkia kansalaisuudesta, yhteiskunnallisesta
asemasta, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Heilala tuo sen esille myös
runossa Ei niin ahdasta ovea, joka
kertoo median merkityksestä:
Ei niin ahdasta
ovea,
ettei suuri maailma
siitä
sisään pääsisi. (41)
Mielestäni runo kertoo kaikista parhaiten kokoelman tyylistä, joka on sekoitus vapaata mittaa ja aforismimaisuutta. Lisäksi runo on arkinen, mutta saa lukijan ajattelemaan maailman tilannetta. Vaikka koettaisimme kuinka eristäytyä muulta maailmalta, ei se onnistu, sillä tietoisuutemme pääsee jatkuvasti tietoa lehdistä, televisiosta, radiosta ja internetistä. Myös Suomi on osa suurta maailmaa, vaikka olo kovin eristyneeltä tuntuisi.
Elämän värit yhdistelee
niin pieniä kuin suuria elämän asioita yhteneväksi kokonaisuudeksi poikkeavista
teemoistaan huolimatta. Mielestäni teoksen kansi on onnistunut, sillä runokokoelma
on todellakin moninaisine teemoineen yhtä kirjava kuin räsymatto. Mutta
tällainenhan elämä onkin, ihmisen itse elämän varrella tuottama kudelma.
Teksti: Heli H.