tiistai 22. elokuuta 2017

Suomalaista nykylyriikkaa


Suomalainen nykyrunous voi hyvin ja kehittyy nykyajan ehdoilla saaden vaikutuksia niin populaarikulttuurista, sosiaalisesta mediasta kuin kehittyvästä tekniikasta. Runoissa saatetaan vapaan mitan lisäksi uskaltautua tahallisiin kirjoitusvirheisiin, pirstaleisuuteen, liitesanojen liikakäyttöön sekä englanninkielisiin sanoihin ja lyhenteisiin. Myös proosarunous eli kertova runous on suosittua, minkä vuoksi lyriikka ei ole ainoastaan lyhyitä toisiinsa liittymättömiä hetkiä, vaan myös yhtenäinen kertova kokonaisuus.


Mielestäni suomalaiset lukevat kuitenkin runoja liian vähän suhteessa siihen, mitä runoilla olisi tarjota. Lyriikka avaa oven arkipäiväisten asioiden syvyyteen ja auttaa meitä tulkitsemaan tunteitamme. Runo kertoo lukijalleen, että on ihan normaalia olla surullinen, vihainen, onnellinen, rakastunut tai jotain siltä väliltä.
Runokuu 2017 – tapahtuman kunniaksi otin lähempään tarkasteluun kolme suomalaista runokokoelmateosta viime vuosilta. Koska tapahtuman teemana on rakkaus, olen valinnut kolme teosta, jotka kertovat rakkauden kolmesta vaiheesta – rakastumisen huumasta, arjen turruttamasta rakkaudesta ja universaalista rakkaudesta.

Olethan omani?
Vuonna 2017 kustantamo Mediapinta julkaisee veloituksetta viisikymmentä kappaletta runoteoksia kerran kuussa. Silja Kuoppalan Karhumies (2017) on yksi näistä Suomi 100 runokirjaa –sarjan runokokoelmista. On mielenkiintoista saada tutustua tuoreen runoilijan teokseen, sillä se tuo aina jotakin uutta ja erilaista lyriikkaan.
Karhumiestä voi lukea joko yhtenäisenä teoksena, jossa on juoni tai yksittäisinä runoina. Jos teosta lähestyy proosarunoutena, kykenee lukija uppoutumaan yksipuoliseen rakkaustarinaan, jossa runojen minä koittaa voittaa karhumiehen sydämen itselleen siinä kuitenkin onnistumatta:
                                           
Tuomiosi:
emme koskaan tule
olemaan yhtä
viisi senttiä
on välillämme.
Jos olisin lähestynyt sinua
ja sinä minua
olisiko viisi senttiä ollut poissa?

Et sinä olisi
luopunut
noista viidestä sentistä
mistään hinnasta. (51)



Runon minä on närkästynyt runon sinään ja tunteilla leikittelyyn. Runon rytmi on lempeän aaltoileva, mutta siinä on myös varmuutta ja kovuutta, mikä kumpuaa sanojen kielteisyydestä. Lisäksi viiteen senttiin liittyy ajatus siitä, että jokin hyvä on niin lähellä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Tämä ilmenee joko fyysisenä tai henkisenä välimatkana – runon minä ja sinä eivät ole keskenään samalla aaltopituudella, mikä tulee ilmi jo teoksen alussa Sanoit –runosta:

Sanoit:
vielä vähän aikaa.
Sitten voimme olla
toisillemme muutakin.

Muutakin…
Miten erilainen käsitys
meillä siitä oli. (9)

Koko teoksen ajan runon minä kamppailee karhumiehen kanssa lumoten tämän muutamiksi öiksi saamatta kuitenkaan kaipaamaansa vastarakkautta, mikä purkautuu epätoivoisina tilityksinä karhumiehestä:

Yksineläjä olet
erämaassa turvesuolla
aamuyön hämärässä
hengityksesi höyryää.

Moni on yrittänyt
kukaan
eikä tule saamaan
aitausta
tämän karhun ympärille. (79)

Viimeisestä säkeistöstä voi päätellä karhumiehen leikitelleen monen muunkin tunteilla, mutta häneltä ei koskaan saa vastarakkautta. Teoksen runot antavat karhumiehestä hedonistisen ja kylmän kuvan, sillä tämä ei vaikuta välittävän runojen minän tunteista. Runon minä voi vain tyytyä ihmettelemään:

Suunnittelin kiipeäväni katolle
olisin porannut reiän
omin käsin
ja tirkistellyt
miten ihmeessä
sen teet
miten muka
elät
ilman minua (97)

Runo saa toivomaan, että toisten ihmisten ajatukset ja tunteet voisi vain selvittää kurkistamalla ihmisen mieleen. Runon minä palvoo runon sinää, mutta tämä kykenee jatkamaan elämäänsä, vaikkei näe enää koskaan runon minää. Rakkauden huuma on ihanaa, mutta vastarakkaudettomuus sietämätöntä.
Karhumies on selkeä ja sydäntä riipaiseva runokokoelma, johon erityisesti nuoren lukijan on helppo samastua, sillä suurin osa kokee valitettavasti onnettoman rakkauden kovin nuorena. Karhusymboliikka on teoksen mielenkiintoisin elementti. Karhu voi kuvastaa niin vahvaa kuin pehmeää luonnetta. Kenties karhumies esittää kovaa, vaikka sisältä on oikeasti rakastettava ja pörröinen?




Ikävän ja ilon cocktail
Kun Anja Snellman (1954-  ) aloitti kirjailijana vuonna 1981, hänen esikoisromaaninsa SonjaO. kävi täällä oli menestys ja yksi myydyimmistä suomalaisista esikoisromaaneista. Kolmikymmenvuotisen kirjailijanuransa kunniaksi Snellman päätti kirjoittaa runokokoelman nimeltään Öisin olemme samanlaisia (2011), joka käsittelee elämäkerrallisesti perhe- ja rakkauselämää sekä avioeroa vapaamittaisen lyriikan avulla.
 Vaikka sanat kumpuavat vahvasti Snellmanin omasta elämästä, kykenee lukija samastumaan tekstiin, joka on surullisista teemoistaan huolimatta hiekkarantojen, meren tuoksun ja auringon sävyttämä. Esimerkiksi runossa Agioi apostoloi käytetään paljon merellistä symboliikkaa:

Kaikki aurinko otettu
Kaikki kivet kerätty
Simpukat poimittu
Kaikki kaikki
Eikä yhtään enempää

Kaikki aurinko polttanut
Kaikki kivet kääntyneet
Simpukat murskana
Kaikki tämä
eikä yhtään enempää (23)

Runossa on esillä lyriikalle klassisia elementtejä, kuten toistoa ja vastakohtia. Ensimmäisessä säkeistössä aurinko on hellä, kivet ja simpukat kerätty sievästi sekä korostetaan kaikkea elämässä. Sen sijaan toinen säkeistö on rujo ja tarkempi. Aurinko on polttanut ihon, ja niin kivet kuin simpukat ovat sekaisin ja murskautuneet. Lisäksi korostetaan kaikkea tätä, eli simpukoiden tapaan murskautunutta rakkautta. Runo kertoo aluksi autuaasta rakkaudesta, joka tarjoaa kaiken, mutta pian kaikki tuo loppuu, ja sydän kaipaa jotakin uutta, jolloin kaiken vanhan on rikkouduttava.
Silti runoista kumpuaa kaipaus vanhoihin ja hyviin aikoihin, kuten Muistan sinut nuorena –runon minä aprikoi:

Muistan sinut nuorena,
hymykuoppinesi sinisilminesi
äänenä jossa oli pistaasia ja hunajaa

Näen sinut parrakkaana
hiljaisena miehenä
etsin hymyä korviesi takaa
haron partasi seasta ilmeitäsi

löydän vain hauraan perhosen,
talvehtimassa (50)

Runo saa miettimään, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi ihmistä, joiden henkinen kasvu on jatkuvaa. Rakastetun tahtoisi nähdä samanlaisena aina, mutta on annettava myös tilaa ajatella ja hyväksyä muutokset itsessä ja elämässä. Vanha onni muuttuu vakavuudeksi, jonka alla piilee kuitenkin sama vanha ihminen. Hauras perhonen symboloi tätä elämäniloista ihmistä, joka odottaa oikeaa hetkeä.
Yksi tunnelmaltaan herkimmistä runoista on Talven jälkeen, jossa kontrastina välimerelliselle tunnelmalle siirrytään suomalaiseen, keväiseen metsään:


Suunnaton ilo ja suunnaton ikävä
ovat sukua
Niin kuin läpinäkyvin on yhtä kuin tiilimuurin
tyrmistys
Pitsi ja pääkallo
Linnun luuranko hangessa
Siilinpoikanen sammalella
Metsässä jossa kukaan ei ole kulkenut
Talven jälkeen (77)

Runosta kumpuaa ymmärrys siitä, että ilman ajoittaista surua ei voi olla suunnatonta onnea. Jotta yksi voi elää, on jonkun myös kuoltava, olivat ne sitten runon siilinpoikanen ja kuollut lintu, se kuuluu elämään. Keväinen metsä kuvastaakin ihmistä suuren surun jälkeen – on oltava valmis uuteen kesään ja onneen.
Öisin olemme samanlaisia on nostalgisen melankolinen runokokoelma ilonsäikeitä unohtamatta. Se käsittelee elämän kipukohtia kauniisti ja ajattomasti. Se saa lukijan ajattelemaan, että huonoista hetkistä huolimatta on muisteltava hyviä muistoja lämmöllä – ja odotettava uusia seikkailuja ilolla.




Elämä yhtä kirjava kuin räsymatto
Eeva Heilalan (1934 - ) teos Elämän värit (2016) on kurkistus arkeen, kirjailijan menneisyyteen ja maailman nykytilanteeseen. Hän kirjoittaa yhtä sujuvasti niin mummolavierailusta, Putinista, naiskohtaloista kuin pakolaistilanteesta. Yksinkertaiset vapaamittaiset runot ovat verrattavissa aforismeihin, kuten runo On kuin tilataidetta rakentelisi osoittaa: 

On kuin tilataidetta rakentelisi,
kun levittelee
puhdasta pyykkiä narulle. (12)


Runo kertoo arjen pienistä hetkistä, jotka eivät vaikuta merkityksellisille, sillä ne ovat itsestäänselvyyksiä. Tilataidetta ei ensin ajattele tarpeelliseksi, mutta taideteoksien ottaminen pois tekee esimerkiksi kaupungista ankean ja kuolleen. Samalla tavalla puhtaat pyykit tuovat piristystä – kun ne puuttuvat, on elämä tukalaa. Joskus on siis pysähdyttävä pohtimaan elämän hyviä asioita ja oltava niistä onnellinen – vaikka vasta vanhempana ymmärtäisi niiden arvon.
Heilala osaa myös kirjoittaa sujuvaa proosamaista lyriikkaa, jonka merkitykset kaipaavat avautuakseen aikaa kertovan tyylinsä vuoksi. Esimerkiksi runossa Kaupungilla kuvataan erilaisten ihmisten toimintaa kaupungilla. Runon minä toteaakin: ”Ei tämä ole runoa, / tämä on proosaa ja surua.” (53), mikä kertoo runon metafiktiivisestä luonteesta eli runossa käsitellään sen omaa luonnetta fiktiona. Runossa nousee helposti esille se, miten tunnemme yksinäisyyttä, vaikka ympärillämme on niin paljon ihmisiä - annamme vain näennäisen erilaisuuden estää yhteyden.
Ehkä kokoelman mielenkiintoisin runo on Presidentti Putin, jossa runon minä kirjoittaa kirjeen Venäjän presidentille vedoten lapsuudessa nähtyihin sodan kauheuksiin ja miten ihmiset joutuivat pakenemaan kotiseudultaan. Koskettavimmat säkeet laittavat lukijan miettimään nykyajan poliittisesti epävakaita aikoja:

Arvoisa presidentti,
nykyisin aseet ovat niin julmia,
että tuskin tuhkaa näkyy,
kun ilmaan haihtuvat rantasaunat ja pilvenpiirtäjät,
kylpijät ja kehittelijät yhdenvertaisina kaikki. (43)

Maailman levottomuudet koskettavat kaikkia kansalaisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Heilala tuo sen esille myös runossa Ei niin ahdasta ovea, joka kertoo median merkityksestä:

Ei niin ahdasta ovea,
ettei suuri maailma
siitä sisään pääsisi. (41)



Mielestäni runo kertoo kaikista parhaiten kokoelman tyylistä, joka on sekoitus vapaata mittaa ja aforismimaisuutta. Lisäksi runo on arkinen, mutta saa lukijan ajattelemaan maailman tilannetta. Vaikka koettaisimme kuinka eristäytyä muulta maailmalta, ei se onnistu, sillä tietoisuutemme pääsee jatkuvasti tietoa lehdistä, televisiosta, radiosta ja internetistä. Myös Suomi on osa suurta maailmaa, vaikka olo kovin eristyneeltä tuntuisi.
Elämän värit yhdistelee niin pieniä kuin suuria elämän asioita yhteneväksi kokonaisuudeksi poikkeavista teemoistaan huolimatta. Mielestäni teoksen kansi on onnistunut, sillä runokokoelma on todellakin moninaisine teemoineen yhtä kirjava kuin räsymatto. Mutta tällainenhan elämä onkin, ihmisen itse elämän varrella tuottama kudelma.




Lisää runoutta:
Runokuu 2017 – runojarakkaudesta
Runoja vuodelta 2017                                                                        


Teksti: Heli H.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Jumalallinen syyllisyys





Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1992,  suomennettu 1993) oli jo ilmestyessään ylistetty, vaikka onkin esikoisteos. Teos jakautuu kahteen osioon, joista ensimmäisessä keskitytään Richard Papen-nimiseen nuorukaiseen, joka matkustaa kotikaupungistaan opiskelemaan Hampden Collegeen Vermontiin. Hänen toiveenaan olisi päästä opiskelemaan Kreikkaa, mutta hän saakin tietää, että kurssi on jo täynnä. Kurssin opettaja nimittäin valitsee vain viisi osallistujaa yhdelle kurssilleen. Richardin on siis päästävä kurssin sisäpiiriin ja tutustua muihin opiskelijoihin, jotta pääsisi opettajan suosioon.
Kuten aina, syksyn alku sujuu rattoisasti, niin kuin opiskelijan elämälle silloin tällöin käy. Talvea kohti mennessä Richard huomaa muutoksen muissa kurssilaisissa ja saa selville, että he ovat syyllistyneet johonkin anteeksiantamattomaan. Kirjan toinen osio käsittelee talviloman jälkeistä aikaa sekä syy-seuraus-suhteita.

Tartt käyttää läpi teoksen nerokasta kieltä, joka on mielestäni suomenkielisessä käännöksessä hyvin säilytetty. Jo suomenkielinen nimi on itsessään nerokas valinta, onhan teoksen alkuperäinen nimi the Secret History.
 Kirja käsittelee niin ihmisen pieniä ja suuria tavoitteita, sekä kuvastaa elämän vastoinkäymisiä ja mielenterveydellisiä ongelmia realistisessa valossa. Toisaalta taas se, miten Tartt kuvaa ihmistä tilanteessa, jossa oman nahkansa pelastaminen saattaa ylittää muiden ihmiarvon, on jopa pelottavan todentuntuista.  Kirjan vahvoissa teemoissa heijastuvat niin syyllisyys ja itsekkyys. Tartt käyttää paljon klassikkoviittauksia kuvatessaan näitä teemoja.

Minua teoksessa yllätti tapa, jolla se oltiin rakennettu. Mitään turhaan paljastamatta kirjaa arvostelleet ovat kuvanneet sitä ”Käänteiseksi murhamysteeriksi” ja verranneet sitä jopa Dostojevskin Rikokseen ja Rangaistukseen. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kukin tasollaan yksinkertaisesti rakennettuja ja, edelleen, jollain realismin tasolla samaistuttavia. Ehkä hieman nuoruuttaan ärsyttävinä ja omien demoniensa riivaamia. Kirja on samaan aikaan hauska, surullinen ja hieman pelottava.

Pidän kirjaa ylistyksensä arvoisena. Öisin juhlivat Jumalat voisivat helposti pyyhkiä Ruispellossa olevalla Siepparilla lattioita. Toisaalta taas kehoitan niitä jotka aikovat lukea teoksen ensimmäisenä Tarttin kirjana, etteivät oleta siltä perinteisiä kaavoja, vaikka loppu ei välttämättä tule yllätyksenä.


Teksti: Ofimia