Kata Kärkkäinen kirjoittaa narsismista



Kuva: Tammi


Yllättävän hyvä on Kata Kärkkäisen romaani Jumalasta seuraava. Ystävä suositteli sitä, kun juttelimme narsismista. Kirja kiinnosti minua myös siksi, että Kärkkäistä, nykyistä Katariina Souria, ei aluksi hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi, ei edes tämän kolmannen romaanin perusteella.

Kirjan päähenkilö vaatesuunnittelija Kiia valitsee: jatkaako liittoa tasaisen turvallisen Jarin kanssa vai tutustuako kiihottavan jännittävään Patrikiin.

Narsismin lisäksi kirja kertoo sisaruudesta, ystävyydestä ja äitiydestä sekä Kiian osakkuudesta yrityksessä. Oli virkistävää lukea nuoresta Helsingissä asuvasta naisesta, joka etsii paikkaansa elämässä.

Kärkkäinen liioittelee ja käyttää kliseitä mutta kuljettaa juonta sujuvasti ja kuvaa syvällisesti ihmisen kypsymistä. Henkilöiden käytöstä hän selittää heidän lapsuudellaan. Luultavasti Kärkkäinen on tutustunut sveitsiläisen psykiatrin C.G. Jungin ajatuksiin. Molemmat kertovat juonittelevasta Peter Pan -hahmosta ja ihmisen varjosta eli minuuden siitä puolesta, jota itse ei tunnista.

Paikoin kirjassa annetaan romaaniksi liian suoria elämänohjeita, lainopillisia neuvoja ja jopa ensiapuvinkkejä. Ne eivät kuitenkaan haitanneet lukemistani, koska kirjoittajalla on asiaa ja hän pani minut miettimään.

Hyviä tietokirjoja narsismista ovat Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli ja Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? : kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä.

Terhi

Valo Balkanin yössä

Kuva: Savukeidas Kustannus

Väittääkö Mustalaistaksin jälkeen vielä joku, että kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödytöntä eikä lisää tietoa? Turhaan väittää, sillä Paul Polanskyn runokokoelma antaa tietoa siinä kuin sanomalehden pikku-uutisetkin. Kaikki tässä kirjassa uutisoidut omituiset rikokset, onnettomuudet ja ihmiskohtalot sattuvat Balkanin romaneille, ja jos juuri nämä tapaukset eivät olekaan tapahtuneet juuri tänään, jotakin samantapaista todennäköisesti tapahtuu. Ihmiset, jotka ovat köyhyyden ja oppimattomuuden kurimuksessa toistaneet samoja traditioita ja käyttäytymismalleja tuhat vuotta tuskin hetkessä voivat niistä luopua, eivätkä voi heidän naapurinsakaan muuttaa omia asenteitaan.

Polanskyn tekstit on määritelty runoiksi, ja miksikäs ei. Jos romaani on kuin sika, kaikkiruokainen, niin runo voi olla yhtä aikaa sekä sika että sen ruoka ja muuttua sitten vaikka kananmunaksi ihan muina miehinä.

Polansky kirjoittaa lyhytmuotoista ja säkeisiin jaettua, runon näköistä. Sisältö on kyllä asiaproosaa, mutta toisaalta, mistä minä tiedän, mikä on asiaa ja mikä ei. Ehkä Polansky on keksinyt kaiken, myös itsensä ja pakettiautonsa Balkanin mustalaiskyliin. Ehkä hän oikeasti on vaikkapa mukavuudenhaluinen insinööri ja kotikissa esimerkiksi Detroitin keskiluokkaisessa lähiössä, ja hän vain sattuu harrastamaan keksityistä Balkanin romaneista kertovien runojen rustaamista. Silloinhan fiktio olisi juuri sitä, miltä se näyttää, eikä mikään olisi totta, ja niin ollen kaikki olisi silkkaa taidetta.

Oikeasti taitaa kuitenkin olla niin, että Polanskyn runomuotoiset pikku-uutiset ovat katkelmia hänen ihan oikeasta elämästään. Sellaisenaan ne tarjoavat lohduttoman ja silti jotenkin elämänmyönteisen kuvan romanien elämästä Balkanin alueella Jugoslavian sotien jälkeen. Sodissa rintamalinjat olivat monet, mutta kyseenalaisen kunnian kaikkien vihollisena saivat romanit. Rauhanprosessin aikana mukaan tulivat myös NATO:n ja YK:n ”auttajat”, joilta ei myöskään herunut myötätuntoa mustalaisille. Polanskyn yksityinen kuljetus- ja suojelupalvelu oli kovassa käytössä.

Naisten ja lasten kohtalot ovat sydäntä särkeviä. Romanikulttuurissa miesten ylivaltaa ei kyseenalaisteta, ja perheet ja suvut ovat ehdottoman patriarkaalisia. Siitä aiheutuu aika paljon pahaa, mutta toisaalta sen täytyy olla vahva yhteisöä ylläpitävä voima, koska kaikesta vainosta ja syrjinnästä huolimatta itäisen Euroopan romaneita edelleen on.

Suomessa itäeurooppalaiset romanikerjäläiset ovat aiheuttaneet ahdistusta ja vilkasta keskustelua. Polanskyn kirja tuo keskusteluun lähtömaan näkökulman. Onko näillä ihmisillä mitään hävittävää lähtivätpä he minne hyvänsä tekemään mitä hyvänsä?

Suomennos on ilman muuta tervetullut ja ajankohtainen, mutta miksi, oi miksi, on runoilija Ville Hytönen päästänyt käsistään näin hutoa työtä? Käännöstä voi vaivoin sanoa suomennokseksi, kieli on niin kökköä. Ei ketään pitäisi pakottaa lukemaan tällaisia lauseita: ”Tyttörukka lähetettiin kotiin anoppinsa toimesta.” Suomen kielen näkökulmasta tämä kirja olisi saanut jäädä julkaisematta, ja ellei kirjan aihe olisi minua niin kovasti kiinnostanut, olisin sen kielikukkaset syöttänyt sioille.

Maileena