Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologiset romaanit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologiset romaanit. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Juliet, riisuttuna – kun tunteet hiipuvat ja syttyvät uudelleen



Englantilainen Nick Hornby (s. 4.4.1957) kirjoittaa ihmissuhteista humoristisen lämminhenkisesti ja todentuntuisesti. Monista Nick Hornbyn kirjoista tulee selkeästi ilmi hänen oma kiinnostuksensa musiikkiin ja jalkapalloon. Hornbyn vuonna 2009 ilmestynyttä romaania Juliet, riisuttuna (Juliet, naked) voi suositella erityisesti musiikkidiggareille.

Kirja kertoo lapsettomasta parista, joka on ollut yhdessä viitisentoista vuotta. Duncan on viimeisen päälle intohimoinen musadiggari, jonka suuri kiinnostuksen kohde on amerikkalainen muusikko nimeltä Tucker Crowe. Crowen perässä Duncan ja Annie matkaavat San Franciscoon asti katsomaan – siis ihan tosi – vessaa, jossa Crowe teki uransa lopettamispäätöksen. Ehkä Hornby tällä kuvauksella haluaa osoittaa, että fanittaminen voi saada välillä outoja mittasuhteita...

Näiden tapahtumien myötä Annie alkaa vähitellen pohtia, onko Duncanin pakkomielteisessä musiikkiharrastuksessa tai heidän yhteiselämässään mitään järkeä. Yllättävää on, että Tucker Crowesta tulee kuitenkin loppujen lopuksi tärkeämpi Annielle kuin Duncanille, tosin hieman erilaisella tavalla.

Hornbyn teos löytyy kirjastosta englanninkielisenä kirjana ja äänikirjana sekä suomenkielisenä kirjana.


Teksti: Laura

perjantai 7. elokuuta 2015

Alasti taivaskalliolla


Ihalainen, Jarmo: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

On elokuun ensimmäinen viikonloppu. Wikstenin teollisuussuvun omistamalla kesähuvilalla valmistaudutaan kesäjuhlan viettoon.

Sofia ja Roosa

 Ensimmäiseksi paikalle saapuu Sofia.  Kolmekymppinen Sofia työskentelee perheyrityksessä. Nyt hänestä kuitenkin tuntuu, että on muutoksen aika. Jotain pitäisi saada aikaan, jotain muutakin kuin selkää koristava liskotatuointi. Sofia hämmästelee itsekin saamattomuuttaan. Tavallisesti Sofia on se, joka ”tekee” ja pikkusisko Roosa se, jonka ”pitäisi tehdä”.

Roosa on opettaja, hänellä on rastat ja ”aina joku mies”, tällä kertaa mukana on Mari-paitainen Jyri. Kun Jyri kaartaa huvilan pihaan, Roosa havahtuu ajatuksistaan.  Hän tahtoo toisenlaisen elämän.  ”Kun aletaan puhua lasten nimistä, on aika vaihtaa miestä”.

Fredriksson ja Gudrun

Wikstenin huvilan vieressä on pienempi mökki. Aiemmin sitä isännöi asianajaja Fredriksson vaimoineen, nyt sitä asuttaa naistaitelijapari Fredriksson ja Gudrun. Fredriksson on ylipainoinen kirjailija, joka Gudrunin mielestä ”joi liikaa, piruili liikaa ja oli kuin tahallaan vastenmielisempi. Synkempi ”.  Kuvataiteilija Gudrun on luonteeltaan lempeämpi. Hän pohdiskeli usein parisuhteen mielekkyyttä. Gudrun oli tyttöjen lapsuuden itseoikeutettu taikajuoman valmistaja ja Fredriksson maljapuheen pitäjä. Kun mökillä vierailevat yhtiön miehet veivät vanhempien huomion, naisten luota löytyi tytöille turva.

Kun paluuta entiseen ei ole

Kun tytöt saapuvat huvilalle, se on tyhjillään. Erik-isää ei näy – luultavasti hän on mennyt kapakkaan. Kaikki on tänä kesänä muutoinkin toisin, sillä Gudrun on kuollut aiemmin. Tuleekohan juhlista mitään?

Kirjassa tarina kulkee limittäin kolmessa sukupolvessa. Menneisyyden haamuna on tyttöjen isoisä Ville Kivilahti alias Wilhelm Wiksten. Eilistä ja nykyisyyttä edustaa hänen poikansa Erik. Sofia ja Rosa hallitsevat nykyisyyttä. Kun suvun synkät salaisuudet paljastuvat ja kirjan tapahtumat etenevät kohti traagista loppua, jää avoimeksi kysymys: kenen on tulevaisuus?

Ihalaisen kirjaa on pidetty Tove Janssonin Kesäkirjan ja Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -teoksen sukulaiskirjana. Kaikki kolme soveltuvat mainiosti kesälukemiseksi. Ihalaisen tekstiä on miellyttävä lukea. Kirjaa täytyi lukea ajatuksella, sillä eri aikatasoilla etenevä teksti ja romaanin moninaiset tapahtumat vaativat keskittymistä.

Vuonna 1966 syntynyt Jarmo Ihalainen on valtiotieteen maisteri, joka on kirjoittanut työnsä ohessa useita sosiaali- ja terveysalan oppikirjoja.  Perheestä ja alastomana juoksemisesta oli ehdolla vuonna 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon saajaksi.

Aira

torstai 31. lokakuuta 2013

Äitinä ja vaimona olemisen kahdet kasvot




Maalaileva, välillä suorastaan runollinen. Näillä sanoilla moni kuvailisi Pauliina Rauhalan paljon kiinnostusta herättänyttä teosta Taivaslaulu. Niin minäkin. Sanat maalaavat viipyileviä kuvia äitiydestä, uskosta ja uskonnosta, sekä tunteista, joita nämä kaikki asiat yhdessä ja erikseen synnyttävät. Kipuilu naiseuden ja perheen äärellä on paikoitellen riipaisevaa, paikoitellen taas hieman paikallaan junnaavaa. Tämän teoksen sivuilla ei totisesti ole kiire minnekään.

Aleksi ja Vilja ovat nuori lestadiolaispari. Neljän suloisen lapsen jälkeen tieto uudesta raskaudesta saattelee perheen suurten muutosten keskelle. Pauliina Rauhalan teksti on herkkää, ja Aleksin ja Viljan sielunmaisema aukeaa lukijalle kauniisti. Viljan hapuilu naisena ja äitinä olemisen äärellä on kuvattu koskettavasti, muttei sentään liian ahdistavasti.

Välillä leikitellään mollamaijoilla, barbeilla ja bratzeilla, välillä kurkistetaan Viljan ja Aleksin tarinan alkutaipaleeseen. Kurkistetaan niihin hetkiin, joista kaikki alkoi: nähdään kappaleita onnesta ja rakkauden ensi huumasta, haaveista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Toiveita ja iloa, kipua ja pelkoa - siitä on elämä Taivaslaulussa rakennettu.

Taivaslaulun pohjasävy on herkkyydestään huolimatta vakava, ja teos herättää paljon ajatuksia. Onko pakko jaksaa, koska yhteisön asettamat normit niin määräävät? Onko ainoa elämän rytmi todella nouseva ja laskeva vatsakumpu, raskaus toisensa jälkeen? Missä menee raja, jonka jälkeen kulisseja ei tarvitse enää pitää väkisin pystyssä? Saako välillä antaa periksi?

Esikoiskirjailijaksi Rauhala on onnistunut äärimmäisen hyvin. Vaikka paikoitellen tahti on valitettavan laahaavaa, kirjan ahmaisee silti helposti illassa tai parissa. Mikäli seuraava kirja joskus näkee päivänvalon, on kiinnostavaa nähdä, pystyykö Rauhala samaan mielenkiintoiseen ja rikkaaseen otteeseen, johon hän ylsi Taivaslaulussa.

Sonja

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Äitipuolen elämänkoulua

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli, WSOY 2013.

Axel ja vaimonsa Claire ovat selvinneet uusperheen pyörityksestä tyytyväisinä jo kolmetoista vuotta. Claire ilmestyi kuvaan kun Axelin tytär on kolmevuotias. Nyt Josefien on itseriittoinen teini ja käyttää siekailematta hyväkseen yllättäen ilmennyttä perhedraamaa.

Joskus yksi ainoa sattuman oikku muuttaa koko elämän suunnan. Arjen onni ja tasapaino heilahtaa hetkessä nurin. Tässä kirjassa niin tapahtuu, kun Clairen aviomies päättää ilahduttaa vaimoaan tulemalla yllättäen vaimonsa työhuoneelle ja saa tietää asian, jonka Claire on halunnut pitää mieheltään salassa.

”Väärinkäsitys, koko juttu oli pelkkä irvokas väärinkäsitys. Mutta jos oma aviomies päästää pelkän väärinkäsityksen vuoksi suustaan niin anteeksiantamattomia ja karkeita sanoja, jos hän tieten tahtoen haluaa musertaa ja vielä nauttii siitä, eikö se paljasta avioliitosta kauhean, kätketyn salaisuuden? Vai onko avioliitto turvasatama, jossa saa rankaisematta esittää mitä häijyimpiäkin syytöksiä?”

Claire matkustaa Hollannista Englantiin noutaakseen arvostetun huomionosoituksen palkintorahoineen työstään tekstiilitaiteilijana. Hänen matkasuunnitelmansa kuitenkin keskeytyvät äkilliseen sairauskohtaukseen, mikä saa hänet lähtemään hotellista välittömästi. Hän kirjoittaa pahoittelevan kirjeen palkintoraadille ja katoaa. Claire ei vielä halua palata kotiin, mistä läksi paeten aviomiehensä raivoa.

Onnistuneen äitipuoleuden ensimmäinen sääntö on katsoa toiseen suuntaan eikä missään tapauksessa saa kuvitella, että omat mielipiteet lapsipuolen kasvatuksesta merkitsisivät jotakin. Renate Dorrestein tarttuu taas kerran vaikeaan aiheeseen, mutta tekee sen viisaasti ja samalla hykerryttävän hauskasti.

Mielestäni kirjan ainoa miinus tulee kirjan nimen suomennoksesta. Sanna van Leeuwen muuttaa hollanninkielisen ”De Stiefmoeder” –sanan neutraalista kantaaottavaan lisätessään siihen sanan ”hyvä”.

Päivikki

perjantai 11. toukokuuta 2012

Oliko se rakkautta?


Luin äskettäin Märta Tikkasen kirjan Emma ja Uno: rakkautta tottakai (2010). Kirja on henkilöhistoriallinen romaani ja kertoo Märtan isoäidin Emma Sjödahlin ja isoisän Uno Stadiuksen vaiheista.  Emma on Kirkkonummen Överbyn kartanon suloinen kuopus, isänsä silmäterä.  Vuonna 1897, Emman ollessa 18-vuotias, hän tapaa isänsä järjestämissä juhlissa karismaattisen kansanvalistusmiehen, joka on häntä lähes kymmenen vuotta vanhempi,  ja lupautuu tämän vaimoksi seuraavana syksynä. Kuin enteenä tulevasta, isä itkee vuolaasti lempityttärensä häissä.

Emma ja Uno ovat ilmeisen hedelmällisiä, sillä Emma synnyttää lapsen joka vuosi. Lapset syntyvät eri paikkakunnilla perheen matkustaessa paljon. Unon tavoitteena on luoda valistusaatteeseen pohjaavia oppilaitoksia niin Suomessa kuin Ruotsissa. Lapset hoitaa Emma yksin, aviomiehen kulkiessa luentomatkoilla Norjassa ja Keski-Euroopassa asti. Emma odottaa kuudetta lastaan, kun hän päättää matkustaa lasten kanssa takaisin isänkotiinsa Överbyhyn. Voi vain kuvitella, miten ristiriitaiset ajatukset piinaavat Emmaa: toteutumaton haave yhteisestä elämästä yhdessä Unon kanssa ja oikeutettu häpeä siitä, että aviomies ei pysty elättämään perhettään. Isä kuitenkin ottaa luokseen Emman lapsikatraineen.

Mitähän puolestaan Uno miettii? Hän tuntuu häpeilevän appensa edessä, mutta suuntaa aina katseensa uuteen perustettavaan oppilaitokseen ja pitää itseään suurena idealistina. Kirjan kirjoittamistakin hän suunnittelee, vaikka lukijaa hirvittää jo tämän keskeneräisiksi jäävät projektit. Ja Unossa on vielä yksi puoli, joka arveluttaa: Minne tahansa paikkakunnalle hänet kutsutaankin, poikkeuksetta hän ajautuu riitaan joko rahakkaiden tukijoiden tai sitten pikkusieluina pitämiensä pappishenkilöiden kanssa. Itsessään ei Uno koskaan näe vikaa, vaan idealistina hänen on taisteltava oikeina pitämiensä arvojen puolesta.

Emman kohtalo tuntuu nykynaisesta kovalta. Mutta täytyy muistaa, että 1900-luvun alkupuolella naiset olivat ensin isiensä tai veljiensä holhouksessa ja avioiduttuaan siirtyivät  miehensä vallan alle. Emma kyllä kirjeissään kertoo vastoinkäymisistä mutta ei juurikaan syyllistä Unoa. Uskoiko Emma todella, että hänen miehensä työn täytyi mennä perhe-elämän edelle? Varmastikin näin oli avioliiton ensimmäisinä vuosina. Kuitenkin vuonna 1905, kun perhe oli viimeisen kerran saman katon alla, Emma näki jotenkin totuuden avioliitostaan ja lähti takaisin Suomeen ja jätti Unon haaveilemaan vielä suuremmasta julkisuudesta.

Emma haki avioeroa ja se myönnettiin vuonna 1913. Kirjasta ei selviä, oliko avioeron syynä Unon uskottomuus. Joitain merkkejä kuitenkin oli salaperäisestä neiti G:stä, jota Uno nimitti Kultapiiskuksi. Ajan hengen mukaisesti Emma otti eron omaksi syykseen, ja joutui sen vuoksi matkustamaan moneksi kuukaudeksi ulkomaille. Ikään kuin se olisikin Emma, joka hylkää perheensä! Mutta Emma vielä silloin uskoo, että Unon moraalin täytyy näyttää tahrattomalta.

Märta Tikkanen tuo kirjassaan esille, että juuri hänellä on mahdollisuus ymmärtää isoäitinsä ratkaisut avioliitossaan, sillä myös hän on aina rakastunut ”mahdottomiin miehiin”. Kirjaa lukiessa 2010-luvun nainen repii kuvaannollisesti hiuksia päästään: millaisen narsistiin Emma törmäsikään! Lukija joutuu väistämättä pohtimaan rakkauden ilmenemismuotoja ja kestämisen rajoja. Mainio kirja!

Päivikki