Sukupuolirooliasut

Kun ryhdyin lukemaan englantilaisen kirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) Orlandoa (1928), minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, sillä teos ei ollut häpeäkseni minulle ennestään tuttu, ja erisnimi otsikkona ei kerro lukijalleen paljoakaan. Tietysti kirjan ilmestymisvuosi kertoo modernismin aikakauden olevan valloillaan maailman kirjallisuudessa, mikä antaa luvan odottaa teokselta mitä tahansa. Ottaen myös huomioon sen, että kyseessä on naiskirjailijan teos, mikä oli vielä valitettavan harvinaista vuosisadan vaihteessa, mutta ei kuitenkaan tavatonta yleistyvien liberaalien ajatusmallien ansiosta. Ei siis ole ihme, että teoksen kantavina teemoina ovat sukupuoli-identiteetti, seksuaalisuus ja ihmisen mieli.

Orlando kertoo Orlando-nimisestä nuorukaisesta, joka elää usean vuosisadan ajan. Hän syntyy mieheksi 1500-luvulle ja rakastuu palavasti Sasha-nimiseen luistelijaan, joka särkee hänen sydämensä. Oleskellessaan 1700-luvulla Konstantinopolissa, hän kokee taianomaisen muodonmuutoksen miehestä naiseksi. Hän ei kuitenkaan hämmenny tapahtuneesta, vaan hyväksyy uuden, erilaisen kehonsa. Hän on huolissaan vain siitä, että merimiehet putoavat mastoista nähdessään hänen nilkkansa, mikä ilmentää teoksen ironista otetta vallitsevien käytösmallien kritisoijana. Kertoja vaikuttaa tuomitsevan muutoksen, mikä kertoo ajan asenteista. Woolf käyttääkin ajan kuluessa erilaista kieltä riippuen siitä, millä vuosisadalla eletään, millä pyritään kritisoimaan kirjallisuuden tradition konventioita. 1900-lukua lähestyttäessä teoksen kieli muuttuu hyvin ajatusvirtamaiseksi, kuten Woolfin modernille tyylille on ominaista. Teos on siis sekoitus eri tyylejä, minkä vuoksi teos on hyvin monipuolista luettavaa erilaisista kirjoitustyyleistä pitäville.

Orlando huomaa pian voivansa vaihtaa olemustaan sukupuolien välillä, minkä avulla tämä voi viettää aikaa niin miesten kuin naisten kanssa. Lopulta 1800-luvulla hän rakastuu Marmaduke-merikapteeniin, joka paljastaa Orlandolle, ettei hänkään mahdu tavanomaisen naisen tai miehen muottiin. Woolfille sukupuoli vaikuttaisi olevan kuin rooliasu, jonka ihminen kykenee pukemaan päällensä. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, sukupuoliroolit ovat todellakin ainoastaan toiminta- ja ajatusmalleja, joita noudattamalla ihminen muodostaa oman sukupuoli-identiteettinsä.

Sukupuoli-identiteetti ei ole ainoa ihmisen minuuden osa-alue, johon Woolf tarttuu teoksessaan, sillä myös kirjoittaminen ja ihmisen rooli kirjailijana on tärkeässä osassa. Orlando on aloittanut jo nuorukaisena kirjoittamaan Vanha Tammipuu-runokokoelmaansa, jota tämä ei saa koskaan valmiiksi, vaikka tahtoisi kovasti saada sen julkaistuksi. Lopulta hän kykenee saattamaan kirjoitustyönsä valmiiksi 1920-luvun lopussa. Teos ei siis ole ainoastaan kirjallisuuden tradition tarkastelua suuressa historiallisessa mittakaavassa, vaan myös osoitus kirjoitusprosessin kestosta ja siitä, että jokainen kirjailija saa vaikutteita jokaiselta historian aikakaudelta tietämättään, sillä tekstit ovat äärettömässä yhteydessä toisiinsa.

Orlando on mielenkiintoinen fiktiivistä elämäkertaa ja historiankirjoitusta yhdistelevä romaani, jonka teemat ovat olleet aikaansa edellä. Feministit ryhtyivät käsittelemään samoja aiheita vasta paljon myöhemmin, ja vasta tänä päivänä yleiset käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta alkavat vähitellen saamaan värejä mustavalkoisuuden sijaan. Orlando on osoitus, että joka päivä puemme yllemme sukupuolirooliasun.

Teksti: Heli

Rakkausromaani mustalla huumorilla

Rakkaus ei aina ole ihanaa, joskus se on suorastaan sietämättömän julmaa. Erityisen julmaa rakkaus on silloin, kun se on yksipuolista, mutta täysin sokeaa.

Tämä on Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä –romaanin herkullinen lähtökohta. Epätavallisen rakkausromaanin päähenkilö on kolmekymppinen Ester Nilson, joka rakastuu raivokkaasti taiteilija Hugo Raskiin. Ester on kaikin puolin järkevä, akateemisesti koulutettu nainen, joka jättää silmänräpäyksessä pitkäaikaisen kumppaninsa tavattuaan Hugon. Seuraa pitkä jakso odotusta, jonka lopuksi Hugo antautuukin, mutta vain osittain. Miehellä on myös muita naisia eikä suurempia tulevaisuudensuunnitelmia Esterin varalle. Kaikki tämä on alusta asti lukijalle selvää, mutta päähenkilölle ei ja siitä muodostuukin kirjan mahtavasti kantava jännite.

Lukija vaipuu Esterin mukana epätoivoon ja nousee euforiaan, samalla Esteriä kohtaan tuntee ärtymystä. Miksei Ester tajua totuutta? Ystäväkuorokin antaa hyviä neuvoja. Miksi Ester ei kuuntele heitä?

Lena Andersson havainnoi hienosti yksityiskohtia ja saa taitavasti välitettyä Esterin tunnetilat ja niiden äkilliset muutokset. Hän kuvaa uskottavasti sitä, miten rakastunut ihminen ei koskaan luovu toivosta, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta.

Romaani on mustan huumorin kyllästämä, viihteellinen ja älykäs ihmissuhderomaani, joka katsoo rakkautta ja ihmissuhteita yllättävästä näkökulmasta. Romantiikan nälkäisille kirja ei sovi, mutta uskon, että moni voi löytää teoksesta tarttumapintaa.

Lena Andersson tuntuu sanovan, että ihminen ei koskaan opi ja on aina tunteidensa vietävissä. Siitä todistaa myös toinen Ester Nilssonista kirjoitettu romaani Vailla henkilökohtaista vastuuta. 

Teksti: Ella

Ruukku rubiiniviiniä vai vanhoja hammasharjoja? Kirjoja kirjailijoista

Persialainen runoilija ja tiedemies Omar Khaijam eli 1100-luvulla. Länsimaalaiset löysivät hänen runonsa englanninnoksen myötä 1800-luvulla. Heille Khaijamin runous edusti silloin vapaampaa maailmaa kuin tiukasti säädellyt länsimaat. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut Khaijamin runoja ja julkaissut hänestä kirjan Omar Khaijam: Runoilijan elämä. Siinä Hämeen-Anttila syventyy myös Khaijamin runoihin:

Ruukku rubiiniviiniä, runokirja,
suurusta pikkuisen, palanen leipää,
sinun kanssasi kahden autiudessa –
suloisempaa ei olisi kuninkaalla!

Äänesi lepattaa olallani

Kääntäjä Pirjo Aaltonen sekä valokuvataiteilijat Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo ovat tehneet tunnelmallisen kirjan venäläisestä kirjailijasta Anna Ahmatovasta. Teos nimeltä Anna Ahmatova Fontankan talossa sisältää kuvauksia Ahmatovan dramaattisesta elämästä, hänen runojaan ja taiteellisia valokuvia. Tässä ote runosta, jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola:

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

Elämäniloinen nuori nainen

Suomenruotsalainen Edith Södergran on kansainvälisestikin tunnettu modernistirunoilija. Taiteilijamyytin mukaan hän oli riutuva ja väärinymmärretty. Tutkija Agneta Rahikainen näkee Edithin toisin kirjassaan Edith. Runoilijan elämä ja myytti:

Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen, hän on tottunut matkailija, sosiaalinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas.

Vihollinen ja ystävä

Kypsässä muistelmassaan Kilpikonna ja olkimarsalkka kirjailija Tuula-Liina Varis kuvaa Pentti Saarikoskea:

Tulen kertoneeksi ehkä olennaisesti enemmän itsestäni kuin Pentistä. En kerro kirjailijasta vaan hyvin läheisestä ihmisestä ja suhteestani häneen. Näkökulmani on naisen: rakastetun, vaimon ja yhteisen lapsen äidin, vihollisen ja ystävän.

Palelua Välimerellä

Juha Vuorinen tunnetaan Juoppohullu-kirjoista ja –elokuvasta. Maltan mieleni –kirjassa hän kertoo perheensä elämästä Maltalla. Ronskisti hän tarinoi esimerkiksi talvesta Välimerellä:

Ennen kuin sen itse kokee, on vaikea uskoa, miten /kirosana/ kylmä täällä on, vaikka lämpömittarissa hehkuisi yli kymmenen lämpöastetta. Jopa Sveitsissä asuva vuokraisäntämme tunnusti, että siellä on talvella lämpimämpää kuin tällä Välimeren pikkuisella saarella.

Köyhyys rajoittaa

Ruotsinsuomalainen kirjailija ja tutkija Susanna Alakoski puhuu sekä omista kokemuksistaan että yhteiskunnasta kirjassaan Köyhänlokakuu: Päiväkirja. Hän kirjoittaa väkivaltaisesta lapsuudestaan, sijaiskodeistaan ja teiniraskaudestaan. Hän näkee toisetkin maahanmuuttajat ja asunnottomat:

Kun kävelen polvillaan kyyköttäjien ohi Ruotsissa, minua hävettää. Häpeän poliittista järjestelmäämme. /…/

Markkinatalouden tärkein lupaus ihmisille on vapaus, valinnanvapaus. Minulla ei ole sellaisia muistoja, ei vapaudesta, ei valinnanvapaudesta. Ennen aikojaan vanhentuneet aivoni muistavat sen sijaan köyhyyden rajoitukset: minulla ei ollut Puss & Kramin farkkuja, minulla ei ollut Puman lenkkareita. Minulla ei ollut syyslukukauden alussa mitään kerrottavaa kesästä.

Mitä on kirjailijan kassakaapissa?

Kirjailija Hannu Mäkelä työskenteli Otavassa 1967 – 1986, aluksi kustannustoimittajana. Siellä hän tutustui Paavo Haavikkoon sekä Tuomas ja Helena Anhavaan. Kirjassaan Muistan: Otavan aika Mäkelä kuvailee myös mm. Kersti Bergrothia, Alex Matsonia, Antti Hyryä, Maila Pylkköstä, Laila Hietamiestä ja Antti Tuuria:

Työhuoneessa on iso punainen kassakaappi. Kun katson sitä pitempään, Veikko /Huovinen/ tajuaa katseeni suunnan ja sanoo samalla hitaalla tavallaan, että hänellä kävi venäläisiäkin vieraita ja he suoraan kysyivät, mitä hän säilyttää kaapissaan. Veikko kertoo paljastaneensa kassakaapin salaisuuden ja sanoneensa: ”Vanhoja hammasharjoja.”

Teksti: Terhi

Kasvukertomuksia pullon juurelta

Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita

Kymmenet tuhannet lapset kasvavat alkoholistiperheissä, joissa pettymykset, häpeä ja yksinäisyys ovat arkea.  Miten nämä lapset pärjäävät myöhemmin elämässään ja millaisia arpia turvaton lapsuus jättää? Kuinka vanhemman ja lapsen roolien vaihtuminen ja ryyppyporukoiden keskellä eläminen vaikuttaa aikuisuuteen tai vaikkapa mahdolliseen omaan vanhemmuuteen? 

Näitä teemoja Ani Kellomäki pohtii kirjassaan Kosteusvaurioita. Kirjaan on koottu alkoholistien aikuisten lasten karuja kertomuksia ja pohdintoja omista kokemuksistaan. Teoksen lopussa mietitään anteeksiannon teemoja ja sitä, kuinka näistä rankoista kokemuksista voi ylipäänsä selvitä.

Kirja kertoo tärkeän tarinan vaikeasta aiheesta, antaa vertaistukea samoissa oloissa kasvaneille ja auttaa ymmärtämään niitä, jotka ovat eläneet niin sanotusti pullon juurella. Teoksen tarinat riipaisevat syvältä. Kirja ei missään tapauksessa ole kevyttä iltalukemista, mutta jos sen kestää lukea loppuun, avartaa se varmasti omaa elämänkatsomusta taas hieman enemmän.

Kirjoittaja: Maarit

Lasten satu vai valistuksen ajan poliittinen kannanotto?

Jonathan Swift: Gulliverin retket (1726)

Klassikkoteoksista on tapana olla tietynlaisia mielikuvia, eikä Gulliverin retket (1726) ole poikkeus. Ennen teoksen lukemista omaankin mieleeni piirtyi kuva miehestä, jota ympäröi lauma äkäisiä pieniä ihmisiä köysineen, minkä perusteella Swiftin seikkailuromaanin voisi kuvitella olevan fantastinen satu lapsille. Kuvitelma johtunee siitä, että yleensä lapsille kerrotaan romaanin kaksi ensimmäistä seikkailua, nimittäin vierailut lilliputtien ja jättiläisten maissa. Alkuperäisessä romaanissa seikkailuja on yhteensä neljä, eli edellä mainittujen lisäksi vierailut Laputa-saarella ja houyhnhnm-kansan luona. Gulliver on seikkailija, joka ei viihdy kotonaan vaimonsa luona, vaan viettää aikansa mieluiten merellä. Matkat eivät kuitenkaan yleensä suju ongelmitta, vaan hän ajautuu eriskummallisten kansojen pariin, mikä selvästi kertoo eurooppalaisten, ja etenkin brittien, löytöretkeilystä ja roolista merkittävänä siirtomaavaltana. Teoksen luonne satiirina on kiistaton, sillä Iso-Britannian politiikka ja valistuksen ajan ideologiat joutuvat kritiikin kohteeksi.

Tarina etenee kuvauksina Gulliverin oleskelusta eri kansojen parissa, jotka poikkeavat merkittävästi toisistaan. Teoksessa kantavana teemana voisi pitää vastakohdilla leikittelyä. Lilliputtien parissa Gulliver on ylistetty sankari, mutta jättiläisten maassa seikkailija joutuu tytön leikkikaluksi ja lopulta päätyy viihdyttämään valtakunnan hallitsijaa. On selvää, että Swift on pyrkinyt kommentoimaan 1700-lvuun Euroopan luokkajakoa, joka yhä vallitsi valistuksen ajan yleistyvämmästä tasa-arvoajattelusta huolimatta. Monarkit nähdään suurina ja kyvykkäinä samalla, kun alamaiset joutuvat tanssimaan hallitsijoiden pillin mukaan saamatta itse paljoakaan kunniaa.

Eriarvoisuus ei ole kuitenkaan ainoa osa-alue, joka joutuu teoksessa käsiteltäväksi. Myös ihmisten näennäinen sivistys ja ylemmyys suhteessa muihin eliöihin joutuvat kritiikin kohteeksi, kun Gulliver vierailee Laputa-saarella ja houyhnhnm-hevoskansan luona. Laputa-saarella kaikki tunteet ja luonnolliset tarpeet on hylätty, sillä siellä ajatellaan pelkästään tieteen ja taiteen ehdoilla. Ihmiset eivät esimerkiksi osaa kertoa pitävänsä toisistaan, vaan joutuvat käyttämään monimutkaisia kaavoja kertoakseen tunteistaan, mikä kertoo ihmiskunnan rappiosta valistuksen aikakaudella, jolloin tunne menetti merkityksensä.

Gulliverin viimeinen retkikohde saa miehen jopa inhoamaan ihmisiä, sillä hevosten maassa ihmiset ovat likaisia ja haisevia yahoo-kotieläimiä. Gulliver viihtyy hevosten parissa kaikista parhaiten neljästä maasta, joissa hän on vieraillut. Loppujen lopuksi hänen kuitenkin täytyy lähteä kotiinsa omaksuttuaan hevosten ideologian, minkä vuoksi hän ei enää pysty sietämään vaimoaankaan sortuen äärimmäiseen misantropiaan.

Vaikka Gulliverin retket on ensisijaisesti satiirinen matkakertomus 1700-luvulta, se sisältää paljon ajattomia yleisinhimillisiä teemoja, kuten epätasa-arvoa, tieteen ylivaltaa ja ihmisten hedonismia. Kahdessa ensimmäisessä seikkailussa on kieltämättä sadun aineksia, mutta merkitykset piilevät vastakohta-asetteluiden alla jääden ehkä vähemmälle huomiolle nykypäivänä, mistä kenties teoksen luonne fantasiakertomuksena kumpuaa. Tämä tulee esille myös Jack Blackin tähdittämässä vuoden 2010 elokuvassa Gulliverin matkat, sillä sekin sisältää ainoastaan tarinat lilliputeista ja jättiläisistä lisäten tarinaan myös hollywoodmaisen rakkaustarinan kahden mielenkiintoisimman seikkailun sijaan. Teos ja sen adaptaatiot, satu ja elokuva, palvelevat kukin omaa tarkoitustaan. Alkuperäisen teoksen on ollut tarkoitus kommentoida vallitsevia yhteiskunnan rakenteita, kun puolestaan sadun ja elokuvan on tarkoitus viihdyttää. Tämän vuoksi niiden tavoitteet ovat toistensa vastakohtia - teoksen on tarkoitus saada näkemään todellisuuden epäkohdat, adaptaatioiden erkaannuttaa yleisö maailman ongelmista.

Teksti: Heli