Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat-kirjan päähenkilöinä ovat kolme 14-vuotiasta tyttöä; Kim, Momo ja Bella. Lapsuus on takanapäin, ja tyttöjen uudet, aikuistuvat ulkomuodot alkavat kiinnostaa poikia lähes liiankin kanssa. Onneksi ihmeellinen taikakukka tarjoaa pakokeinon: sen mettä juotuaan tytöt muuttuvat pojiksi ja säilyttävät uuden olomuotonsa aina nukahtamiseensa saakka. Uudet vartalot tuovat paitsi vapautuksen kähmivistä pojista ja runsaasti ihmettelyn aihetta, myös uusia seikkailuja ja vaaroja. Kirjan minäkertoja Kim liittyy mukaan poikajengiin, jonka johtajaan Tonyyn hän iskee silmänsä. Rakkaus on helppoa ja vaaratonta, kun siitä puuttuu toisen inhottavan himokkaat katseet ja vasten tahtoa koskettelevat kädet. Mutta rakkaus voi myös satuttaa sukupuolesta riippumatta.

"Tapasimme tyttöjä emmekä tienneet, miten heidän katseisiinsa olisi pitänyt suhtautua. Katsoimme vaistomaisesti alas, ja ajattelin että koko meidän todellisuutemme oli mieletön, se mitä meille tapahtui oli mahdotonta, se ei mitenkään voinut tapahtua ja kuitenkin tapahtui. Se ei ollut unta eikä leikkiä. Tuntemattomat ihmiset katsoivat meitä toisin kuin ennen. Uudet kehomme heijastuivat heidän katseistaan. Se oli uskomatonta, ajatus kouraisi minua niin että huimasi."

Kirja sekoittaa sopivasti realismia ja fantasiaa. Se on etenkin alussa tunnelmaltaan kevyen utuinen, niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi nähnyt hyvää unta, jossa katselee maailmaa Kimin silmin.

Kirjan alussa ihmettelin päähenkilöiden ja kirjan nimen ristiriitaa, ja juoni ja kerronta olivat vähällä olla liiankin haahuilevia minun makuuni, mutta sitten tarina pääsi vauhtiin ja vei mennessään. En ole aikoihin lukenut mitään kirjaa näin antaumuksella. Teos löytyy nuorten aikuisten hyllystä, mutta se tarjoaa kevyttä, realistista fantasiakirjallisuutta vanhemmillekin lukijoille.

Kirja on saanut Ruotsissa parhaan lasten- ja nuortenkirjan August-palkinnon. Siitä on myös tehty Girls lost -niminen elokuva vuonna 2015.

Teksti: Jaana

Lue minulle jotain hyvää

Jojo Moyesin rakkausromaani Kerro minulle jotain hyvää kertoo tapoihinsa kangistuneesta ja yksinkertaiseen elämäänsä tyytyneestä pikkukylän kasvatista, 26-vuotiaasta Louisa Clarkesta. Louisan elämä muuttuu nopeasti tämän jäätyä yllättäen työttömäksi pitkäaikaisesta työstään kahvilassa ja työllistyttyä uudelleen neliraajahalvaantuneen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Entisenä yritysjohtajana, naistennaurattajana ja hurjapäänä tunnettu Will ei tunne kipujen täyteisen ja rajoittuneen elämänsä olevan elämisen arvoista. Asiat mutkistuvat, kun työnantajaansa rakastunut Louisa kuulee tämän aikeista päättää elämänsä eutanasiaklinikalla Sveitsissä. Päättäväinen Clark aikoo kääntää rakastamansa miehen pään millä hinnalla hyvänsä tempautuen mukaan uusiin seikkailuihin sekä vakavien kysymysten äärelle. Louisan sekä muiden teoksen hahmojen pohdinta suurten eettisten kysymysten, kuten eutanasian, vammautumisen ja elämänmuutoksen, pohjalta haastaa myös lukijan pohtimaan samoja teemoja.

Louisan hahmo on mielestäni nähty päähenkilönä jo useita kertoja kevyissä ja humoristisissa rakkausromaaneissa: hieman homssuisena ja epävarmana neitokainen onnistuu punastelemaan lähes joka tilanteessa, joista tämä kuitenkin selviää terävän kielensä ja hyvän huumorintajunsa ansiosta. Kliseisyydestä huolimatta lukijan on helppo asettua suloisen Louisan asemaan altavastaajana. 

Willin ja Louisan hahmojen välinen kontrasti on helposti huomattavissa: Will on Louisaan verrattuna kokenut, älykäs ja itsevarma jopa kokemansa onnettomuuden jälkeen. Tämä ristiriitaisuus tuo kirjaan uusia ulottuvuuksia ja tekee mielestäni hahmojen välisestä suhteesta mielenkiintoisen.

Willin ja Louisan välinen suhde syvenee hiljalleen kylmän asiallisesta hoitosuhteesta ystävyydeksi ja rakkaudeksi. Mielestäni on kaunista, kuinka Louisa rakastuu katkeroituneeseen Williin enemmänkin ihmisenä ja hyvänä ystävänä kuin perinteisellä rakkausromaanien kuvaamalla romanttisella tavalla. Tällä tavoin teos erottuu genrensä muista edustajista: uskonkin romaanin viihdyttävän myös sellaisia lukijoita, joille perinteiset rakkausromaanit eivät ole mieleen. 

Moyesin romaanissa Kerro minulle jotain hyvää ennalta-arvaamaton ja koskettava tarina sekä kirjailijan kevyen humoristinen kirjoitustyyli tempaavat lukijan mukaansa. Teos sekä herkistää että viihdyttää lukijaa: itse sain lukea viimeisen kolmanneksen kyynelten läpi ja useiden hihitysten saattelemana. Kiihkeä juoni jaksaa pitää lukijan otteessaan, joten teos sopii yhtä lailla hyvänmielen iltalukemiseksi kuin kerralla ahmittavaksikin. Suosittelen teoksen luettavaksi ajatuksen kanssa nenäliinapakettia unohtamatta. ;)

Romaani saa seuraajakseen jo ilmestyneen jatko-osan Jos olisit tässä sekä elokuussa julkaistavan uutuuden Elä rohkeasti. Päätin tarttua sarjan toiseen osaan heti ensimmäisen luettuani saadakseni jatkoa Louisan tarinalle sekä lisää makupaloja Moyesin tuotannosta. Romaanista on tehty myös elokuva Me before you, joka ravistelee kirjan tavoin katsojan tunneskaalaa kauttaaltaan.

Teksti: Ellamaria

Kärpästen herra

William Goldingin kuuluisin teos Kärpästen herra kertoo lentokoneen alas ampumisen jälkeen eräälle autiolle saarelle selvinneistä koulupojista. Koneessa olleet aikuiset menehtyvät onnettomuudessa ja 6-12 vuotiaat lapset joutuvat pärjäämään saarella omillaan. Aluksi poikien johtajaksi valitaan Ralph, joka on vastuullinen ja demokraattinen johtaja. Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä Ralphin johtajuuteen ja pian valtaa janoava Jack nousee Ralphia vastaan. Lapset jakaantuvat kahteen leiriin, joiden välille syttyy sota. Hiekkakakkujen rikkomisella alkanut sota muuttuu tarinan edetessä nopeasti rajummaksi, eikä kuolonuhreiltakaan säästytä.

Kirjassa ei mainita tarkkaa aikaa, kuinka kauan pojat joutuvat saarella olemaan, mutta arvelisin heidän olleen siellä korkeintaan pari kuukautta. Niin vähän aikaako menee, että inhimillisyys katoaa? Saarella pojat ovat turvassa muualla maailmassa raivoavalta toiselta maailmansodalta, mutta eivät toisiltaan. Mitä pidempään lapset ovat saarella, sitä kauemmas he ajautuvat sivistyneisyydestä. On helppo unohtaa päähenkilöiden olevan todellakin vain 12-vuotiaita. He tuntevat voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia ja heistä kuoriutuu villi-ihmisiä. Kirjan lopussa nuorimmat eivät enää edes muista omaa nimeään. Palaavatko he koskaan ennalleen?

Kärpästen herra on vaikuttava lukukokemus, joka nostattaa paljon tunteita. Kirjan teemoja ovat valta, vastuu, hyvän ja pahan välinen taistelu ja pelko.  Kirja pitää otteessaan ja herättää vertauskuvillaan ajattelemaan. Esimerkiksi kirjan keskivaiheilla alkaa lasten keskuudessa levitä tarina Pedosta, jonka monet väittävät nähneensä, vaikkakin jokaisella on siitä oma tulkintansa. Osa lapsista löytää metsästä kuolleen laskuvarjohyppääjän ja pitää ruumista petona. Onko saaren peto todellinen? Onko se vain lasten mielikuvituksen tuotetta, vai tarkoitetaanko sillä ihmisen pimeää puolta? Sen tulkitkoon jokainen itse.

Teksti: Niina

Sukupuolirooliasut

Kun ryhdyin lukemaan englantilaisen kirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) Orlandoa (1928), minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, sillä teos ei ollut häpeäkseni minulle ennestään tuttu, ja erisnimi otsikkona ei kerro lukijalleen paljoakaan. Tietysti kirjan ilmestymisvuosi kertoo modernismin aikakauden olevan valloillaan maailman kirjallisuudessa, mikä antaa luvan odottaa teokselta mitä tahansa. Ottaen myös huomioon sen, että kyseessä on naiskirjailijan teos, mikä oli vielä valitettavan harvinaista vuosisadan vaihteessa, mutta ei kuitenkaan tavatonta yleistyvien liberaalien ajatusmallien ansiosta. Ei siis ole ihme, että teoksen kantavina teemoina ovat sukupuoli-identiteetti, seksuaalisuus ja ihmisen mieli.

Orlando kertoo Orlando-nimisestä nuorukaisesta, joka elää usean vuosisadan ajan. Hän syntyy mieheksi 1500-luvulle ja rakastuu palavasti Sasha-nimiseen luistelijaan, joka särkee hänen sydämensä. Oleskellessaan 1700-luvulla Konstantinopolissa, hän kokee taianomaisen muodonmuutoksen miehestä naiseksi. Hän ei kuitenkaan hämmenny tapahtuneesta, vaan hyväksyy uuden, erilaisen kehonsa. Hän on huolissaan vain siitä, että merimiehet putoavat mastoista nähdessään hänen nilkkansa, mikä ilmentää teoksen ironista otetta vallitsevien käytösmallien kritisoijana. Kertoja vaikuttaa tuomitsevan muutoksen, mikä kertoo ajan asenteista. Woolf käyttääkin ajan kuluessa erilaista kieltä riippuen siitä, millä vuosisadalla eletään, millä pyritään kritisoimaan kirjallisuuden tradition konventioita. 1900-lukua lähestyttäessä teoksen kieli muuttuu hyvin ajatusvirtamaiseksi, kuten Woolfin modernille tyylille on ominaista. Teos on siis sekoitus eri tyylejä, minkä vuoksi teos on hyvin monipuolista luettavaa erilaisista kirjoitustyyleistä pitäville.

Orlando huomaa pian voivansa vaihtaa olemustaan sukupuolien välillä, minkä avulla tämä voi viettää aikaa niin miesten kuin naisten kanssa. Lopulta 1800-luvulla hän rakastuu Marmaduke-merikapteeniin, joka paljastaa Orlandolle, ettei hänkään mahdu tavanomaisen naisen tai miehen muottiin. Woolfille sukupuoli vaikuttaisi olevan kuin rooliasu, jonka ihminen kykenee pukemaan päällensä. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, sukupuoliroolit ovat todellakin ainoastaan toiminta- ja ajatusmalleja, joita noudattamalla ihminen muodostaa oman sukupuoli-identiteettinsä.

Sukupuoli-identiteetti ei ole ainoa ihmisen minuuden osa-alue, johon Woolf tarttuu teoksessaan, sillä myös kirjoittaminen ja ihmisen rooli kirjailijana on tärkeässä osassa. Orlando on aloittanut jo nuorukaisena kirjoittamaan Vanha Tammipuu-runokokoelmaansa, jota tämä ei saa koskaan valmiiksi, vaikka tahtoisi kovasti saada sen julkaistuksi. Lopulta hän kykenee saattamaan kirjoitustyönsä valmiiksi 1920-luvun lopussa. Teos ei siis ole ainoastaan kirjallisuuden tradition tarkastelua suuressa historiallisessa mittakaavassa, vaan myös osoitus kirjoitusprosessin kestosta ja siitä, että jokainen kirjailija saa vaikutteita jokaiselta historian aikakaudelta tietämättään, sillä tekstit ovat äärettömässä yhteydessä toisiinsa.

Orlando on mielenkiintoinen fiktiivistä elämäkertaa ja historiankirjoitusta yhdistelevä romaani, jonka teemat ovat olleet aikaansa edellä. Feministit ryhtyivät käsittelemään samoja aiheita vasta paljon myöhemmin, ja vasta tänä päivänä yleiset käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta alkavat vähitellen saamaan värejä mustavalkoisuuden sijaan. Orlando on osoitus, että joka päivä puemme yllemme sukupuolirooliasun.

Teksti: Heli

Rakkausromaani mustalla huumorilla

Rakkaus ei aina ole ihanaa, joskus se on suorastaan sietämättömän julmaa. Erityisen julmaa rakkaus on silloin, kun se on yksipuolista, mutta täysin sokeaa.

Tämä on Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä –romaanin herkullinen lähtökohta. Epätavallisen rakkausromaanin päähenkilö on kolmekymppinen Ester Nilson, joka rakastuu raivokkaasti taiteilija Hugo Raskiin. Ester on kaikin puolin järkevä, akateemisesti koulutettu nainen, joka jättää silmänräpäyksessä pitkäaikaisen kumppaninsa tavattuaan Hugon. Seuraa pitkä jakso odotusta, jonka lopuksi Hugo antautuukin, mutta vain osittain. Miehellä on myös muita naisia eikä suurempia tulevaisuudensuunnitelmia Esterin varalle. Kaikki tämä on alusta asti lukijalle selvää, mutta päähenkilölle ei ja siitä muodostuukin kirjan mahtavasti kantava jännite.

Lukija vaipuu Esterin mukana epätoivoon ja nousee euforiaan, samalla Esteriä kohtaan tuntee ärtymystä. Miksei Ester tajua totuutta? Ystäväkuorokin antaa hyviä neuvoja. Miksi Ester ei kuuntele heitä?

Lena Andersson havainnoi hienosti yksityiskohtia ja saa taitavasti välitettyä Esterin tunnetilat ja niiden äkilliset muutokset. Hän kuvaa uskottavasti sitä, miten rakastunut ihminen ei koskaan luovu toivosta, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta.

Romaani on mustan huumorin kyllästämä, viihteellinen ja älykäs ihmissuhderomaani, joka katsoo rakkautta ja ihmissuhteita yllättävästä näkökulmasta. Romantiikan nälkäisille kirja ei sovi, mutta uskon, että moni voi löytää teoksesta tarttumapintaa.

Lena Andersson tuntuu sanovan, että ihminen ei koskaan opi ja on aina tunteidensa vietävissä. Siitä todistaa myös toinen Ester Nilssonista kirjoitettu romaani Vailla henkilökohtaista vastuuta. 

Teksti: Ella