Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat-kirjan päähenkilöinä ovat kolme 14-vuotiasta tyttöä; Kim, Momo ja Bella. Lapsuus on takanapäin, ja tyttöjen uudet, aikuistuvat ulkomuodot alkavat kiinnostaa poikia lähes liiankin kanssa. Onneksi ihmeellinen taikakukka tarjoaa pakokeinon: sen mettä juotuaan tytöt muuttuvat pojiksi ja säilyttävät uuden olomuotonsa aina nukahtamiseensa saakka. Uudet vartalot tuovat paitsi vapautuksen kähmivistä pojista ja runsaasti ihmettelyn aihetta, myös uusia seikkailuja ja vaaroja. Kirjan minäkertoja Kim liittyy mukaan poikajengiin, jonka johtajaan Tonyyn hän iskee silmänsä. Rakkaus on helppoa ja vaaratonta, kun siitä puuttuu toisen inhottavan himokkaat katseet ja vasten tahtoa koskettelevat kädet. Mutta rakkaus voi myös satuttaa sukupuolesta riippumatta.

"Tapasimme tyttöjä emmekä tienneet, miten heidän katseisiinsa olisi pitänyt suhtautua. Katsoimme vaistomaisesti alas, ja ajattelin että koko meidän todellisuutemme oli mieletön, se mitä meille tapahtui oli mahdotonta, se ei mitenkään voinut tapahtua ja kuitenkin tapahtui. Se ei ollut unta eikä leikkiä. Tuntemattomat ihmiset katsoivat meitä toisin kuin ennen. Uudet kehomme heijastuivat heidän katseistaan. Se oli uskomatonta, ajatus kouraisi minua niin että huimasi."

Kirja sekoittaa sopivasti realismia ja fantasiaa. Se on etenkin alussa tunnelmaltaan kevyen utuinen, niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi nähnyt hyvää unta, jossa katselee maailmaa Kimin silmin.

Kirjan alussa ihmettelin päähenkilöiden ja kirjan nimen ristiriitaa, ja juoni ja kerronta olivat vähällä olla liiankin haahuilevia minun makuuni, mutta sitten tarina pääsi vauhtiin ja vei mennessään. En ole aikoihin lukenut mitään kirjaa näin antaumuksella. Teos löytyy nuorten aikuisten hyllystä, mutta se tarjoaa kevyttä, realistista fantasiakirjallisuutta vanhemmillekin lukijoille.

Kirja on saanut Ruotsissa parhaan lasten- ja nuortenkirjan August-palkinnon. Siitä on myös tehty Girls lost -niminen elokuva vuonna 2015.

Teksti: Jaana

Lue minulle jotain hyvää

Jojo Moyesin rakkausromaani Kerro minulle jotain hyvää kertoo tapoihinsa kangistuneesta ja yksinkertaiseen elämäänsä tyytyneestä pikkukylän kasvatista, 26-vuotiaasta Louisa Clarkesta. Louisan elämä muuttuu nopeasti tämän jäätyä yllättäen työttömäksi pitkäaikaisesta työstään kahvilassa ja työllistyttyä uudelleen neliraajahalvaantuneen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Entisenä yritysjohtajana, naistennaurattajana ja hurjapäänä tunnettu Will ei tunne kipujen täyteisen ja rajoittuneen elämänsä olevan elämisen arvoista. Asiat mutkistuvat, kun työnantajaansa rakastunut Louisa kuulee tämän aikeista päättää elämänsä eutanasiaklinikalla Sveitsissä. Päättäväinen Clark aikoo kääntää rakastamansa miehen pään millä hinnalla hyvänsä tempautuen mukaan uusiin seikkailuihin sekä vakavien kysymysten äärelle. Louisan sekä muiden teoksen hahmojen pohdinta suurten eettisten kysymysten, kuten eutanasian, vammautumisen ja elämänmuutoksen, pohjalta haastaa myös lukijan pohtimaan samoja teemoja.

Louisan hahmo on mielestäni nähty päähenkilönä jo useita kertoja kevyissä ja humoristisissa rakkausromaaneissa: hieman homssuisena ja epävarmana neitokainen onnistuu punastelemaan lähes joka tilanteessa, joista tämä kuitenkin selviää terävän kielensä ja hyvän huumorintajunsa ansiosta. Kliseisyydestä huolimatta lukijan on helppo asettua suloisen Louisan asemaan altavastaajana. 

Willin ja Louisan hahmojen välinen kontrasti on helposti huomattavissa: Will on Louisaan verrattuna kokenut, älykäs ja itsevarma jopa kokemansa onnettomuuden jälkeen. Tämä ristiriitaisuus tuo kirjaan uusia ulottuvuuksia ja tekee mielestäni hahmojen välisestä suhteesta mielenkiintoisen.

Willin ja Louisan välinen suhde syvenee hiljalleen kylmän asiallisesta hoitosuhteesta ystävyydeksi ja rakkaudeksi. Mielestäni on kaunista, kuinka Louisa rakastuu katkeroituneeseen Williin enemmänkin ihmisenä ja hyvänä ystävänä kuin perinteisellä rakkausromaanien kuvaamalla romanttisella tavalla. Tällä tavoin teos erottuu genrensä muista edustajista: uskonkin romaanin viihdyttävän myös sellaisia lukijoita, joille perinteiset rakkausromaanit eivät ole mieleen. 

Moyesin romaanissa Kerro minulle jotain hyvää ennalta-arvaamaton ja koskettava tarina sekä kirjailijan kevyen humoristinen kirjoitustyyli tempaavat lukijan mukaansa. Teos sekä herkistää että viihdyttää lukijaa: itse sain lukea viimeisen kolmanneksen kyynelten läpi ja useiden hihitysten saattelemana. Kiihkeä juoni jaksaa pitää lukijan otteessaan, joten teos sopii yhtä lailla hyvänmielen iltalukemiseksi kuin kerralla ahmittavaksikin. Suosittelen teoksen luettavaksi ajatuksen kanssa nenäliinapakettia unohtamatta. ;)

Romaani saa seuraajakseen jo ilmestyneen jatko-osan Jos olisit tässä sekä elokuussa julkaistavan uutuuden Elä rohkeasti. Päätin tarttua sarjan toiseen osaan heti ensimmäisen luettuani saadakseni jatkoa Louisan tarinalle sekä lisää makupaloja Moyesin tuotannosta. Romaanista on tehty myös elokuva Me before you, joka ravistelee kirjan tavoin katsojan tunneskaalaa kauttaaltaan.

Teksti: Ellamaria

Kärpästen herra

William Goldingin kuuluisin teos Kärpästen herra kertoo lentokoneen alas ampumisen jälkeen eräälle autiolle saarelle selvinneistä koulupojista. Koneessa olleet aikuiset menehtyvät onnettomuudessa ja 6-12 vuotiaat lapset joutuvat pärjäämään saarella omillaan. Aluksi poikien johtajaksi valitaan Ralph, joka on vastuullinen ja demokraattinen johtaja. Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä Ralphin johtajuuteen ja pian valtaa janoava Jack nousee Ralphia vastaan. Lapset jakaantuvat kahteen leiriin, joiden välille syttyy sota. Hiekkakakkujen rikkomisella alkanut sota muuttuu tarinan edetessä nopeasti rajummaksi, eikä kuolonuhreiltakaan säästytä.

Kirjassa ei mainita tarkkaa aikaa, kuinka kauan pojat joutuvat saarella olemaan, mutta arvelisin heidän olleen siellä korkeintaan pari kuukautta. Niin vähän aikaako menee, että inhimillisyys katoaa? Saarella pojat ovat turvassa muualla maailmassa raivoavalta toiselta maailmansodalta, mutta eivät toisiltaan. Mitä pidempään lapset ovat saarella, sitä kauemmas he ajautuvat sivistyneisyydestä. On helppo unohtaa päähenkilöiden olevan todellakin vain 12-vuotiaita. He tuntevat voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia ja heistä kuoriutuu villi-ihmisiä. Kirjan lopussa nuorimmat eivät enää edes muista omaa nimeään. Palaavatko he koskaan ennalleen?

Kärpästen herra on vaikuttava lukukokemus, joka nostattaa paljon tunteita. Kirjan teemoja ovat valta, vastuu, hyvän ja pahan välinen taistelu ja pelko.  Kirja pitää otteessaan ja herättää vertauskuvillaan ajattelemaan. Esimerkiksi kirjan keskivaiheilla alkaa lasten keskuudessa levitä tarina Pedosta, jonka monet väittävät nähneensä, vaikkakin jokaisella on siitä oma tulkintansa. Osa lapsista löytää metsästä kuolleen laskuvarjohyppääjän ja pitää ruumista petona. Onko saaren peto todellinen? Onko se vain lasten mielikuvituksen tuotetta, vai tarkoitetaanko sillä ihmisen pimeää puolta? Sen tulkitkoon jokainen itse.

Teksti: Niina