Reiluksi tunnettu

Kari Häkämies

Rehelliseksi tunnettu : rikosromaani
2010

Kuopion entinen kaupunginjohtaja Kari Häkämies on kirjoittanut jo kaksi rikosromaania ja yhden minidekkarin. Hänen dekkarinsa Rehelliseksi tunnettu esittelee politiikkaa sisältä päin. Häkämies on työskennellyt mm. kansanedustajana, oikeusministerinä, sisäasiain ministerinä ja sisäministeriön kansliapäällikkönä, joten hän tuntee aiheen.

Rehelliseksi tunnettu –kirjan alkusivuilla löydetään ruumis. Kuollut oli oikeusministeri. Hänen avustajansa kuuluu dekkarin päähenkilöihin. ”Ministeri ja avustaja olivat eräänlainen poliittinen aviopari, joiden piti pelkästä silmäniskusta ymmärtää toisiaan.” Myös poliiseja Häkämies kuvaa uskottavasti.

Elävimmin mieleeni jäi yksi kirjan sivuhenkilöistä, ministerin sihteeri. Hän ”oli leading lady, joka päätti, milloin oli soveliasta tavata ministeriä”. Jotkut sihteeri päästi ministerin puheille helpommin kuin toiset. Kansliapäällikkö ”odotti ministerin luo pääsyä kukkapuskan kanssa juuri niin luontevana kuin suomalainen mies on ajatellessaan ojentaa kukkia toiselle suomalaiselle miehelle”.

Tahatonta huumoria juttuun tuo alituinen asujen kuvaus. ”Kummallinen tapa katsella vaatteita kadun yli, varsinkin kun oma pukeutuminen viittasi siihen, että Boss oli katselijalle täysin tuntematon vaatemerkki.”

Häkämiehen dekkari ei kuulu suomalaisen rikoskirjallisuuden kärkeen. Hän osaa kuitenkin kuljettaa tarinaa ja pitää sen kasassa. Aloittelevan kirjailijan työksi Rehelliseksi tunnettu on kelpo viihdettä. Toisenlaisiakin mielipiteitä olen kyllä kuullut.

Häkämiehen minidekkarin Kuuma puhelu voi lukea Kuopion kaupunginkirjaston tietokannasta sähköisenä kirjana.

Terhi

Pohjois-Korea – maailman suljetuin valtio

Soulissa, Etelä-Koreassa vuodesta 2001 Los Angeles Times –lehden kirjeenvaihtajana toiminut amerikkalainen Barbara Demick on kirjoittanut kiinnostavan ja ajankohtaisen kirjan Pohjois-Koreasta Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa, 2011.

Maan virallinen nimi on Korean demokraattinen tasavalta. Sen ensimmäinen presidentti oli Kim Il-sung, joka menehtyi äkillisesti vuoden 1994 heinäkuussa. Hänen poikansa Kim Jong-il nimitettiin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi, mutta maan virallisena presidenttinä jatkoi kuollut isänsä Kim Il-sung. (www.wikipedia.fi) Kim Il-jong kuoli joulukuussa 2011, ja nyt hänen poikaansa Kim Jong-unia kaavaillaan Pohjois-Korean uudeksi johtajaksi.

Barbara Demick on kirjaansa varten vieraillut usean kerran Pohjois-Koreassa sekä haastatellut Etelä-Koreaan loikanneita pohjoiskorealaisia. He kertovat mm. maassa 1990-luvulla vallinneesta hirvittävästä nälänhädästä, jolloin ulkomaisten arvioiden mukaan nälkään kuoli miljoona ihmistä. Kirjassa on kuvaus, miten kuolleita kärrätään kottikärryillä joukkohautoihin. Lastentarhan 50 lapsesta vähitellen kutistuu 15 lapsen ryhmä. Lääkkeitä ei juurikaan ole, ruoaksi tervejalkaisimmat kiipeävät etsimään vuorilta villikasveja, lapset jäävät pienikokoisiksi aliravitsemuksen takia, YK:n avustukset päätyvät ”mustaan pörssiin”.

Jo lastentarhasta alkaa puolueen ja etenkin kansan johtajaa ihannoivien iskulauseiden opettelu. Siksi esim. kirjan rouva Song on täysin maan johtajalle uskollinen perheenäiti. Naapureiden puheita kuunnellaan, ja heitä tarvittaessa ilmiannetaan. Valtiolla ei ole varaa maksaa palkkoja, ja lopulta tehtaatkin suljetaan yksi toisensa jälkeen, koska raaka-aineita ei ole.

Pohjois-Koreasta ensin Kiinaan ja sieltä Kiinan tai Mongolian kautta Etelä-Koreaan loikkaavien ihmisten tarinat kuulostavat tosi jännittäviltä; pääseekö pimeässä kylmän joen yli joutumatta kiinni, selviääkö joutumatta kiinalaisten ilmiantamaksi. Kiinalaiset miehet ostavat pohjoiskorealaisia naisia vaimoikseen. Niinpä eräs loikkarinainen on jonkin vuoden ystävällisen kiinalaismiehen vaimo, ennen lähtemistään Etelä-Koreaan.

Loikanneilla pohjoiskorealaisilla on vaikeuksia sopeutua elämään Etelä-Koreassa. Valtio tosin antaa kotouttamisrahaa ja avittaa monella tapaa heitä. Mutta silti loikanneet pohjoiskorealaiset tuntevat itsensä erilaisiksi, masentuvat ja helposti myös katkeroituvat. Silti sekä pohjois- että eteläkorealaisten mielissä säilyy toive: Pohjois-Korean hallinto joskus luhistuu ja Koreat yhdistyvät yhdeksi maaksi.

Rankasta aiheesta huolimatta kirja on todella taitavasti kirjoitettu. Erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten elämäntarinat antavat tunnun kuin olisi päässyt Barbara Demickin mukana käymään tuossa ulkomaalaisilta lähes täysin suljetussa maassa.

Pirre

Mitä Austerlitzissa tapahtuu?

W.G. Sebaldin Austerlitzin (Tammi 2002) minäkertoja on mies, joka ilmeisesti jonkinlaisen tutkimustyön takia matkustaa paljon ympäri Eurooppaa. Vuonna 1967 hän tapaa ensimmäisen kerran Jacques Austerlitzin, eurooppalaisen arkkitehtuurin originellin tutkijan. Miesten välille syntyy erikoinen ystävyys, joka koostuu satunnaisista, erittäin epätodennäköisistä kohtaamisista vuosikymmenien aikana. Aluksi ystävysten keskustelut koskevat lähinnä arkkitehtuuria ja sen suhdetta Euroopan historiaan, mutta vähitellen nimetön kertoja saa kuulla Austerlitzin merkilliset elämänvaiheet, joissa toisella maailmansodalla ja saksalaisten toimeenpanemilla juutalaisvainoilla on ratkaisevan tärkeä osa. Austerlitzin elämäntarina kantaa mukanaan koko 1900-luvun Eurooppaa ja sen synkkää sielunmaisemaa.

Mistään toimintatrilleristä ei todellakaan ole kysymys. Sebaldin tyyli muistuttaa pikemminkin esseetä kuin perinteistä juonellista romaanikerrontaa dialogeineen ja yllätyskäänteineen. Tarinaa vie eteenpäin Austerlitzin kertomus, jota kertoja kuuntelee ja sitten huolellisesti kirjaa ylös. Kiirettä ei tunnu olevan kenelläkään.

Kiire ei saa olla lukijallakaan. Sebaldin tekstin lukeminen vaatii tarkkuutta, hajamieliselle selailijalle se kääntää pitkälauseisen selkänsä. Oman, salaperäisen lisänsä kirjaan tuovat mustavalkoiset kuvat, jotka eivät ole perinteistä kuvitusta vaan itsenäinen osa tekstiä. Ne ovat useimmiten valokuvia, mutta mitä kuvia ja mistä, sitä lukija ei välttämättä saa koskaan tietää. Sille, joka malttaa lukea sanan ja lauseen kerrallaan ja vielä katsoa kuvatkin, Sebaldin tarina antaa ruhtinaallisen lukunautinnon.

Ensinnäkin se käsittelee menneen vuosisadan traagisia tapahtumia koskettavasti erikoislaatuisten ihmiskohtaloiden kautta. Maailmanhistorialliset mullistukset ovat heittäneet sekä Austerlitzin että muidenkin Sebaldin kirjojen henkilöiden pienen elämän jollekin aivan ennakoimattomalle radalle, tai sitten he ovat unohtuneet jonnekin ikään kuin ajan ulkopuolelle.

Toiseksi henkilöidensä elämäntarinoiden avulla Sebald kuvaa ihmisen mielen ja muistin kummallisia käytäviä ja komeroita ja sitä, miten ihmisen kokemusmaailma elää hauraan muistin varassa:

...ajattelen, miten vähän me pystymme pitämään mielessä, mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin eikä kerro eteenpäin –

Miettikää, kaikki maalta muuttaneet, kuka enää muistaa lapsuutenne kylien niittyjen, peltojen, hakojen ja latojen nimiä, tai sitä, missä ne olivat. Nythän kaikki on joka tapauksessa peittynyt pusikon tai puupellon alle.

Sebaldin kertoja ei koskaan tunkeile liian lähelle tarinansa henkilöitä. He jäävät hiukan etäisiksi ja salaperäisiksi, ja heidän liepeillään leijuva hiljainen lumous ja hauras melankolia tekevät heistä vastustamattoman kiinnostavia.

Austerlitz jäi Sebaldin viimeiseksi kirjaksi ja suomennettiin tuoreeltaan. Sen jälkeen suomennoksia on ilmestynyt takaperoisessa järjestyksessä, viimeksi Saturnuksen renkaat 2010 (alkuteos 1995), ja syksyllä on tulossa Huimaus (alkuteos 1990).

Melankoliaan mieltyneille haluaisin Sebaldin kyytipojaksi suositella John Dowlandin renessanssimusiikkia esimerkiksi levyltä In Darkness Let Me Dwell. Mustaan synkkyyteen ei kuitenkaan pidä suistua. Melankolia on parhaimmillaan läpikuultavan savunharmaana.

Maileena

Suuria tunteita setripuun varjossa

Rakas vanhus oli nuoruudessaan lukenut Florence Barclayn romaanin Rukousnauha. Hän pitää sitä lempilukemisenaan, joten halusin tutustua kirjaan. Käsiini osui repaleinen viides painos vuodelta 1930, ilman kansipaperia.

”Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.”

Hermoja lepuuttavaa lukemista ennen nukahtamista, viehättävän vanhanaikaista kieltä. Toisessa luvussa tutustutaan jalosukuiseen Janeen. Jalosukuiseen? Lukeekohan alkutekstissä lady? Suomentaja Hilja Tiililä selittää sivun alareunassa golfia: ”Skotlantilainen kansallispeli.”

Janesta kehkeytyy romaanin päähenkilö. Hänellä on varmat mielipiteet ja moraalista selkärankaa, hän on suora itselleen ja muille. Rukousnauha paljastuu lauluksi, jonka Jane esittää herttuattaren juhlissa. Laulu tekee vaikutuksen taidemaalausta harrastavaan mieheen.

Ahaa, Rukousnauha on romanttista viihdettä. En harrasta romanttisia kirjoja, joten oli hauska lukea tämä kirja. Siinä on SUURIA tunteita, ihmeellisiä yhteensattumia, (onneksi tai toivottavasti) kadonnutta elämäntapaa ja ihanteellista mielikuvitusta.

Netti tietää englantilaisen kirjailijan Florence L. Barclayn (1862 – 1920). Hän rakasti musiikkia, meni 18-vuotiaana naimisiin pastorin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Nelikymppisenä hän sairastui vähäksi aikaa ja kirjoitti vuoteessa ensimmäisen romaaninsa. Rukousnauha (1909) on hänen toinen kirjansa. Siitä tuli heti niin suosittu, että se käännettiin kahdeksalle kielelle. Suomenkielinen versio ilmestyi 1914 ja siitä otettiin kahdestoista painos vielä 1992. Elokuvia Rukousnauhasta kuvattiin viisi!

Kuopion kaupunginkirjastosta Rukousnauha löytyy irtosivuiksi ahmittuna pääkirjaston varaston aarteista.

Terhi

Nuoren miehen matka aikuisuuteen

Nick Hornby: Skeittari (WSOY 2009)

Sam on 16-vuotias skeittausta tosissaan harrastava poika. Hän asuu Lontoossa äitinsä kanssa, joka sinnittelee yksinhuoltajana. Asiat ovat Samin mielestä hyvin: hän tulee mainiosti toimeen äitinsä kanssa, koulu sujuu ongelmitta – jopa niin, että hänestä saattaa tulla ensimmäinen yliopisto-opiskelija suvussaan. Mutta sitten Sam tapaa Alician. He alkavat seurustella ja Alicia tulee raskaaksi. Ja Sam alkaa aavistella, että mikään ei koskaan tule olemaan niin kuin ennen.

Nick Hornby sanoi eräässä haastattelussa, että hänestä on haastavaa ja mielenkiintoista kirjoittaa henkilöhahmosta, joka on epävarma itseilmaisussaan ja joka ei osaa tuoda helposti esille todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan. Päähenkilö Sam on nokkela mutta kaikesta huolimatta vasta teini-ikäinen, monella tapaa vielä lapsenomainen. Suurimman osan ajasta hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä eikä hän ole ollenkaan varma tunteistaan. Hän tekee virheitä eikä itsekään tiedä miksi. Sam kertoo tarinansa aidosti sillä Hornby pääsee uskottavasti sisälle 16-vuotiaan nuorenmiehen ajatusmaailmaan (Hornby on sentään syntynyt vuonna 1957).

Kirja onnistuu koukuttamaan niin, että luin sen hievahtamatta minnekään mukavasta Lukutoukan nojatuolistani. Juoni on uskottava. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että Suomen koulujen opetussuunnitelmissa pitäisi olla pakollisena elämänhallinnan kurssi ja tämä kirja opastamaan siinä kuinka välttää tulemasta isäksi tai äidiksi ennen aikojaan.

Samin suuri idoli on maailmankuulu skeittaaja Tony Hawk, joka on kirjoittanut kirjan ”Ammatti: skeittaaja”. Samin huoneen seinällä on tämän fanijuliste. Hawk opettaa Samia skeittaamaan aina vain paremmin. Skeittauksen kikkojen opettamisen ohessa Hawkista tulee Samille todellinen personal trainer.

”Jonkin ajan kuluttua aloin kertoa Tony Hawkille muista jutuista – koulusta, äidistä, Aliciasta, kaikesta mahdollisesta, ja huomasin että hänellä oli sanottavaa niistäkin. Jos esimerkiksi kertoisin hänelle, miten olin hermostunut äitiin ihan syyttä, hän voisi sanoa vaikka: ”Se oli uskomatonta. En tajua, miksi vanhempani eivät sitoneet minua roudarinteipillä, tunkeneet sukkaa suuhuni ja heittäneet minua nurkkaan.”
Sam osaa Hawkin kirjan ulkoa luettuaan sen omien sanojensa mukaan ”neljäkymmentä tai viisikymmentä kertaa.” Samin vuoropuhelu Hawkin kanssa voisi olla naurettavaa, mutta Hornby saa sen kuulostamaan ihan järkevältä.

Kirja onnistuu olemaan samalla kertaa hauska, vakavahenkinen ja surullinen. Nick Hornby osaa kirjoittaa hellän kipeästi. Lukija ei voi muuta kuin toivoa Samin selviävän. Kirja on myös peribrittiläinen kuvatessaan kahden yhteiskuntaluokan törmäystä toisiinsa. Sam pohtii sitä, onko hänet jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan (kuten Alician äiti antaa ymmärtää). Kylmät faktat ovat olemassa mutta ne eivät kykene lannistamaan tätä poikaa, jonka pitäisi kasvaa yhdeksässä kuukaudessa vastuulliseksi aikuiseksi.

Päivikki

Kurdi kinoksessa ja muita suomalaisia

Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokista
toim. Silja Hiidenheimo ... [et al.]. Teos : Söderström, 2009

Yhteiskuntaluokista on viime vuosina alettu puhua entistä henkilökohtaisemmin. Kun marxilaisuudessa pureuduttiin yhteiskunnan rakenteisiin, omistukseen ja valtaan, 2000-luvulla kerrotaan myös elämäntavasta, kulttuurista, sukupuolesta ja omista kokemuksista.

Tästä uudemmasta näkökulmasta on ilmestynyt Suomessa kaksi kiinnostavaa kirjaa. Ensin ilmestyi Katriina Järvisen ja Laura Kolben teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa : nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta (2007). Koska tämä kirja on saanut paljon julkisuutta, esittelen vähemmän mainitun kirjan Me muut. Siinä 19 suomalaista kertoo kokemuksistaan. Heihin kuuluu useita kirjailijoita, tunnetuimpina Sofi Oksanen, Kjell Westö, Kreetta Onkeli, Merete Mazzarella, Monika Fagerholm ja Arne Nevanlinna. Poliitikoista mukana on esimerkiksi Maria Björnberg-Enckell, joka on viettänyt lapsuutensa Pohjois-Savossa Kaavilla.

Me muut korostaa perinteisiä kieliryhmiämme suomen- ja ruotsinkielisiä. Silti parhaiten mieleeni jäivät Sofi Oksasen Viro-näkökulma ja Irakissa syntyneen Husein Muhammedin kirjoitus. Pidin kovasti myös Kreetta Onkelin mojovasta tyylistä. Tämä kirjoituskokoelma ei edusta kattavasti kaikkia suomalaisia, mutta laittaa silti ajattelemaan moninaisuuttamme.

Sofi Oksanen vertaa terävästi Suomea Neuvosto-Viroon. Hän kertoo kasvaneensa alemmassa keskiluokassa Jyväskylän keskiluokkaisella omakotialueella. Vanhempien työkomennuksella Tallinnassa asuttiin Lasnamäen kerrostaloissa. ”Se omaisuus, joka perheelläni oli Suomessa, sai meidät näyttämään Neuvostoliitossa rikkailta: vanha auto, omakotitalo ja Seppälän vaatteita.”

Neuvosto-Viro perustui Sofin mukaan puute- ja vaihtotalouteen, jossa materia ja suhteet muovasivat yhteiskuntaluokan. Esimerkiksi valkoisista vaatteista tuli uuden yläluokan merkki, koska likaa ja pölyä oli kaikkialla ja neuvostovalmisteiset pesuaineet osoittautuivat huonoiksi.

Vuonna 2009 Sofi hankki kalusteita kotiinsa Helsingin Kallioon ja mietti ruokailuryhmän merkitystä. Hänen mielestään ne edustavat sekä Suomessa että Virossa porvarillisuutta. Lasnamäen yli 100 000 asukkaan lähiön keittiöissä ei ollut tilaa ruokailuryhmälle, sillä ideaaliyhteiskunnassa oli tarkoitus syödä yhteisruokaloissa. Myöskään Kallion keittiöihin ei yleensä mahdu ruokailuryhmää. Sofin mielestä ”kyseisen huonekaluryhmän omistavalla ihmisellä on tietynlainen menneisyys, sellainen, joka mahdollistaa seurueiden ravitsemisen”. Ruokailuryhmäperheellä on laaja suku tai ystäväpiiri sekä aikaa ja mahdollisuus valmistaa aterioita.

Husein Muhammedin perhe pakeni Irakin hallituksen kansanmurhaa 1988. Pakolaiset päätyivät 1994 ”todennäköisesti kaikkien aikojen ensimmäisinä kurdeina Lappiin lumen ja laman keskelle”. Turun Varissuon kirjaston lakikirjojen avulla Husein pääsi oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hän työskentelee ylitarkastajana vähemmistövaltuutetun toimistossa.

Huseinia huolestuttaa, syntyykö länsimaihin uusi etninen alaluokka, kun ulkomaalaiset eivät useinkaan valtaväestön ja omien ennakkoluulojen vuoksi saa kykyjään vastaavaa työtä. Hän on juuri julkaissut kirjan Yhtä erilaiset : islam ja suomalainen kulttuuri.


Kartanosta tai tönöstä


Kirjailija Kreetta Onkeli on kotoisin Keski-Suomesta Luhangasta. Siellä isot ja pienet tilat sijaitsevat sikin sokin eikä hän tiennyt, millaisesta kartanosta tai tönöstä kaverit olivat tulleet koulubussille. Kotona ei myöskään keskusteltu rahasta tai asemasta vaan ihmisten luonteenpiirteistä. Vasta Helsingissä asuessaan hän on vähitellen huomannut yhteiskuntaluokkien eroja ihmisten puheissa. Kreetan mielestä yhteiskuntaluokat ovat kaupunkilainen ilmiö: ”Niillä on haluttu ohjata asuntomarkkinoita ja erottua rahvaasta.”

Helsinkiläinen kirjailija Kjell Westö tuntee olonsa epämukavaksi luokkayhteiskunnassa ja arvelee sen johtuvan sukuperinnöstään. Pohjalaiseen henkiseen perintöön kuuluu hänen mukaansa vahva pyrkimys tasa-arvoisuuteen.

Kurjissa oloissa varttunut kirjailija Merja Virolainen kehuu koulujärjestelmäämme, yleistä kirjastoa ja julkista terveydenhuoltoa: ”Saan kiittää koko elämästäni suurimmaksi osaksi niitä.” Merja kirjoittaa: ”Minulla ei ole puolisoa eikä lapsia. En tarvitse suurta asuntoa, autoa, kesämökkiä, purjevenettä, kalliita harrastusvälineitä. En ymmärrä niitä, jotka käyttävät vähää elinaikaansa aineelliseen rikastumiseen sen sijaan että keräisivät henkistä omaisuutta, jonka hallussa pitäminen merkitsee minulle todella korkeassa luokassa olemista.”

Terhi

Varaston remonttiräminän takaa kuuluu venäläinen nauru

Muutama vuosi sitten tarvitsin joulunajan siivouspäiviksi äänikirjaa kääntämään ajatukset pois kestämättömästä todellisuudesta. Kasettikirjojen joukosta löytyi yllättäen yksi, jonka tekijä Arkadi Avertsenko oli minulle täysin tuntematon, vaikka olin luullut jotakin venäläisestä kirjallisuudesta tietäväni. Uteliaana lainasin sen, eikä minun tosiaankaan sinä adventtina tarvinnut suunnitella pölynimurinmurhaa.

Paperikirjoina Avertsenkon suomennetut kokoelmat Iloisia juttuja ja Humoreskeja löytyvät kirjaston varastosta, joka tosin juuri nyt on remonttimiesten, kiviporien ja hiekkakasojen valtakuntaa. Iloisia juttuja ilmestyi suomeksi 1912, pari vuotta alkuteoksen jälkeen, ja Humoreskeja 1953. Sen on suomentaja Juhani Konkka koonnut eri kokoelmista. Molemmista kirjoista näkee, että ne ovat eläneet täyttä elämää, ja vanhemmalla on jo vuosisata ikääkin. Lukijoita niillä on aivan ilmeisesti nuoruusvuosiaan riittänyt. Veikkaan, että aika monet tarinoista ovat päätyneet seurainnäyttämölle kuvaelmina tai lyhyinä sketseinä.

Avertsenko on lämminsydäminen ja vähän naiivi humoristi, suomalaisten Aapelin ja Ollin hengenheimolainen. Avertsenkon ura sijoittuu 1900-luvun alkuun, venäläisen romaanin kukoistuksen ja sosialistisen realismin väliin, eikä edusta kumpaakaan.

Avertsenko kirjoitti lyhyitä, hauskoja tai iloisia tarinoita ja näytelmiä, satiirisiakin, mutta harvoin suoranaisesti ilkeitä, eikä koskaan mitenkään kumouksellisia. Avertsenko teki kyllä pilaa yhteiskunnan ilmiöistä, mutta pohjimmiltaan tunsi tsaarin Venäjällä elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Varsinkin vasemmistolainen vallankumouksellisuus oli hänelle kauhistus.

Avertsenkon oivalluksia ovat mm. tarina siitä, miten hän tuli myyneeksi Venäjän eräälle suomalaiselle Moilaselle ja japanilaiselle markiisi Otsupalle, ja hyvät rahat kaupasta saikin, vaikka hiukan joutui tinkimään. Onkohan Moilasen perikunta tietoinen lakiosastaan?


Tuntemattoman lukijan omaa kuvitusta
Avertsenkon kirjaan Humoreskeja

Humoristin poliittisesta kannasta kertoo selkeästi tarina Herra Ivanovin tauti, jossa potilas kärsii vasemmalle kallistumisesta, ja on lopulta niin pahassa jamassa, että makaa kalpeana sängyssä kädet ristissä rinnalla. Vieressä appi lukee hiljaisella äänellä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaa. Poliisikomisario kaivaa potilaan taskuista suuret määrät propagandalehtisiä, toteaa taudin parantumattomaksi ja alkaa kirjoittaa potilaalle karkotusmääräystä Vologdan kuvernementtiin.

Osa Avertsenkon tarinoista on asenteiltaan sietämättömiä ja joutaakin unohtua, vaikka toisaalta juuri vanhentuneimmat tarinat kertovat parhaiten siitä, miten paljon huumorikin on sadassa vuodessa muuttunut.

Lokakuun vallankumous sai Avertsenkon jättämään Venäjän, vaikka se hänelle tuskallista olikin. Kirjailijan on vaikea elää erossa äidinkielestään. Avertsenko asettui Prahaan, ja oli suosittu myös Tsekkoslovakiassa. Maanpakolaisvuosinaan hän kirjoitti muun muassa kokoelman nimeltä Kaksitoista veistä vallankumouksen selkään. Lenin ylisti sitä loistavaksi kirjaksi, jonka on kirjoittanut epätoivoisen katkeroitunut valkokaartilainen.

Ei Avertsenko erityisen onnellinen Venäjältä lähdettyään varmasti ollutkaan, ja hänen maanpaon aikaista tuotantoaan kuvataan vanhaa Venäjää nostalgisoivaksi. Avertsenko kuoli silmäleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin Prahassa vuonna 1925 vain 43-vuotiaana.

Maileena