Karjalan kunnailta Savon salomaille

Talvisotaa pakeni Karjalasta 400 000 ihmistä. Heistä osa löysi uuden kotinsa Sisä-Savosta. Teos Kaksi kotia - monta tarinaa kertoo heidän vaiheistaan sota-ajasta tähän päivään. Karjalan liitto valitsi kirjan vuoden 2010 karjalaiseksi pitäjäkirjaksi.

Vuonna 2003 Rautalammin museon ja Sisä-Savon karjalaisseurojen perustama perinnetyöryhmä aloitteli siirtokarjalaisten muistitiedon keruuta Rautalammilla, Suonenjoella, Vesannolla, Karttulassa ja Tervossa. Kuusi vuotta myöhemmin suururakka oli saatu päätökseen. Keruutyöstä syntyi jyhkeä 400-sivuinen historiallinen ja kansatieteellinen tietopaketti siirtokarjalaisten evakkotaipaleesta. Kirjan on toimittanut Leni Koukkari, ja siinä on artikkeleita 16 kirjoittajalta. Kirjan ydin ja rikkaus on siihen sisältyvät henkilökohtaiset muistot.

Kirjaa varten haastateltiin yli 120 henkilöä, heidän joukossaan myös vanhempani Pauli ja Julia. Valokuvia kerättiin yli 1000. Siirtolaisvanhukset - sota-ajan lapset ja nuoret - kuljettavat lukijat kertomuksillaan läpi sota-ajan koettelemusten. Matkaan piti lähteä, vaikka määränpäästä ei ollut tietoa. Lähtökäsky tuli nopeasti. Moni kertoo kirjassa, kuinka uunilämpimät leivät jouduttiin pakkaamaan pikaisesti mukaan. Itkettiin sotaa ja surtiin kotikontuja. Jäädäkään ei voitu. Härkävaunuissa matkattiin, siellä synnyttiin ja kuoltiin – ja pelättiin pommituksia.

Sekä isäni että äitini perhe majoittui ensin Keski-Suomeen Saarijärvelle. Kun Karjala vallattiin takaisin, pääsi osa asukkaista palaamaan koteihinsa. Isä-Pauli matkasi oman isänsä kanssa vain todetakseen, että kodista oli jäljellä ainoastaan riihi. Se kunnostettiin sittemmin asuinrakennukseksi. Myös äitini perhe palasi Karjalaan vuosiksi 1942-44. Toisella evakkomatkalla sijoituspaikaksi tuli molempien perheille Säyneinen. Monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen perheet päätyivät Rautalammille.

Sodan päätyttyä Sisä-Savon alueelle oli asutettu 5 000 karjalaista – pääosa heistä oli Salmista, Impilahdelta, Suistamosta ja Suojärveltä. Alkoi yhteiselo kantaväestön kanssa. Siirtolaisväestö rikastutti omalla kulttuurillaan asuttamaansa paikkakuntaa. Kun Hotakaisen Karilta eräässä haastattelussa kyseltiin lapsuuden ja nuoruuden muistikuvia Rautalammilta, hän mainitsi yhtenä näkyvänä piirteenä kylän ilmettä virkistäneen karjalaisväestön. Kirjailijan kauppiasvanhemmat Keijo ja Meeri kertovat kirjassa, että murre ja nopea puherytmi aiheuttivat joskus ymmärtämisongelmia ja väärinkäsityksiä. Useimmiten rinnakkaiselo sujui hyvin. Itse en muista vanhempieni koskaan valittaneen savolaisten kohdelleen heitä huonosti. Toisenlaisiakin tarinoita evakoihin suhtautumisesta toki löytyy.

Vaikka kirjassa viipyilläänkin pitkään entisellä kotiseudulla, ei siinä pitäydytä ainoastaan menetettyyn Karjalaan ja sen ikävöintiin. Artikkeleissa kerrotaan myös karjalaisuuden ilmenemismuodoista nykyajassa: elävästä ruokaperinteestä, käsityöharrastuksesta ja ortodoksisesta uskosta. Pohditaan myös karjalan kielen asemaa ja tapojen säilymistä. Tekstin lomaan on sijoitettu infolaatikoita, joihin on koottu selventävää lisätietoa mm. kylistä ja pitäjistä. Lopussa olevista henkilö- ja paikkanimiluetteloista löysin minäkin, toisen polven karjalainen, monta vanhempieni kertomuksista tuttua nimeä ja paikkaa.

Ikäväkseni Isä-Pauli ei ehtinyt kirjaan tarttua. Samana vuonna kun kirja ilmestyi, saattelimme hänet viimeiselle evakkomatkalle tuonilmaisiin. Kirjan sivuilla hän kuitenkin elää yhdessä Kuikkien, Pantsujen, Postareiden, Rahkosten ja monien, monien muiden tuttujensa kanssa - kuin Karjalassa ennen.

Aira

Luettua ja koettua: Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset

Tämän punajalkahaukan kävin oikeasti
bongaamassa 29.5. Maaningalla.
Kuva: Ilkka Markkanen.

Lars Sundin mainio kirja Onnellinen pieni saari vuodelta 2007 antoi selvää osviittaa siitä, että kirjailija on myös vakavasti otettava lintuharrastaja. Sen huomaa tavasta, jolla lintuja kuvataan; siinä ei ole mitään ylimalkaista, vaan tarkkoja huomioita. 

Silti kirja Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset yllätti: mieshän on sukulaissielu. Varmasti jokainen himolintuharrastaja kokee läheisyyttä Sundin tavassa elää lintuvuosi läpi, vuosi toisensa jälkeen. Juuri tässä piilee harrastusten viehätys ja tärkeys: tapaatpa ”kohtalotoverin” missä tahansa, sinun on helppo liittyä seuraan ja puhua samaa kieltä vaikka ilman yhteistä kieltä.

  

Tästä päästään kielikysymykseen ja kirjan käännökseen. Suomalaisen lintuharrastuskentän läpikotaisin tuntevana koin käännöksen monilta osin heikoksi, se ei vastaa suomalaisten harrastajien tapaa kommunikoida keskenään ja ulospäin. Kirjassa yltiöpäisesti käytetty sana ”bongaus” tarkoittaa meille sitä, että mennään katsomaan jonkun toisen löytämää harvinaisuutta (tai muuten vaan mielenkiintoista lajia), josta on saanut tiedon havaintojärjestelmästä tai tekstiviestihälytyksen. Muuten me teemme retkiä ja katsomme, havainnoimme, tarkkailemme ja harrastamme lintuja.

Koska suomennos, joka sisälsi paljon kirjoitusvirheitäkin, tuntui falskilta, minun oli pakko lukea perusruotsillani alkuperäisteos. Epäilykseni oli totta: ei siellä puhuttu joka käänteessä bongauksesta, ruotsiksi ”kryssa”, vaan termi oli ”skåda” kuten teoksen nimessäkin En morgontrött fågelskådares bekännelser.

Niinpä törmäsin suomen kielen puutteellisuuteen tässä asiassa. Ruotsin termille ”skåda fåglar” tai englannin ”to be (or not to be) watching birds” ei löydy hyvää suomenkielistä vastinetta. Lintuharrastaja on toimiva substantiivi, mutta verbille "skådä" on vaikea löytää vastinetta. Käsittääkseni sana bongata ei sisällä suurelle yleisöllekään sitä, että lintua tarkastellaan yksityiskohdittain ja havainnoidaan myös linnun käyttäytymistä. Harmi, että sana bongaus on niin helppo ja tarttuva toisin kuin ruotsin "kryssa".

Lintuharrastuksen ytimessä

Mutta selvitellään jalat irti kielikysymysten lillukanvarsista ja lennetään mukaan Sundin lintujen täyttämään elämään. Oleellista on, että linturetkille mennään aina kun voidaan ja myös silloin, kun ei oikeastaan voida. Levottomat jalat vievät huomaamatta ulos, kun tietää, että juuri nyt on oikea aika nähdä vuoden ensimmäinen metsähanhi, kiuru tai västäräkki. 

Sundin sanoin tällainen lintuharrastaja ei pysty enää lintujen kohtuukäyttöön, vaan kyseessä on vakava riippuvuus. Tästä lintuholismista ei edes halua päästä eroon, minä jos kukaan sen tiedän. Kirjaa voikin suositella Aves-Anon-vertaistukiryhmille eli linnuista riippuvaisten läheisille lukemistoksi oman holistinsa ymmärtämiseen.

Lars Sundin päiväkirjanlehdet, kohtaamiset lintujen kanssa, sattuvat toista aamu-unista linturetkeilijää suoraan sydämeen. Naispuoliselle harrastajalle miehisen miehen tunnustus ”Minä olen heikkona sinirintoihin” tuo suorastaan kyyneleet silmiin. Myös aeto savolaenen lintumies tunnustaa retkillä rehdisti ääneen lintuheikkoutensa, se ei ole vain ruotsinkielisen väestön tapa.

Sund ei yritäkään olla tieteellinen lintujen tarkkailija, vaan hän toteaa monien lintuharrastajien yhteisellä suulla ”Mutta ehkä se juuri on jutun juoni: teemme jotain sellaista mikä on täysin turhaa muille kuin meille itsellemme ja toisille yhtä lintuhulluille.” Luonnon säilymisestä jälkipolville Sund kuitenkin kantaa aitoa huolta. Siksi on tärkeää niin Ruotsissa kuin Suomessakin ilmoittaa havaintonsa valtakunnallisiin havaintojärjestelmiin. Kirjassa kuljetaankin reaaliajassa lintuhavaintojen seuraamisessa, niin kuin valtaosa aktiiveista lintumiehistä ja -naisista tekee.

Koen äärimmäisen läheiseksi Sundin tavan harrastaa ja kuvata sanallisesti näkemänsä linnut. Jo tässä olisi yllin kyllin antamaan loistava lukukokemus. Mutta Sund on perehtynyt tarkoin lintuharrastuksen ja -tieteen historiaan alkaen antiikin Kreikan lintuoraakkeleista. Laaja lukeneisuus ja yleissivistys näkyvät myös lintuaiheisen runouden siteerauksissa, mikä kaikki kulkee päiväkirjan lehdillä mukana. Arvostan suuresti poikkitieteellisyystaiteellisuutta, ja tämä on hyvä syy hankkia kirja myös ikiomaksi.

Johdattakoon kirjassa siteerattu Esaias Tegnérin runo ”Muuttolinnut” vuodelta 1812 meidät Pohjolan kesään: 

On korkeella kurussa niittymme tuo
sinne parvemme päätyy vuoteensa luo.
Sinne laskemme munat, pohjoisen kesään
missä aurinko yön käy hautovan pesään.

Asta Lähdesmäki
lintuharrastaja

Polkupyörällä ajamisen taito

Olen aina pitänyt kirjoista, joissa henkilöt ovat jollakin tavalla säröillä. Elämässään onnistuneet, kaikin tavoin mallikelpoiset yksilöt harvemmin jaksavat kiinnostaa.

Ron McLartyn kirjan Polkupyörällä ajamisen taito päähenkilö Smithy Ide on 43-vuotias itseään inhoava 120-kiloinen luuseri, joka tekee puuduttavaa työtä ja täyttää vapaa-aikansa epäterveellisillä tottumuksilla. Ihmissuhteetkaan eivät oikein nappaa. Smithyllä ei ole vaimoa, tyttöystävää eikä edes mainittavia ystäviä. Mikä saa antisankarimme havahtumaan ja kääntämään elämänsä uuteen suuntaan?

Tarinan alussa Smithy Ide on täysin hukassa. Hän kuluttaa elämänsä tupakoiden ja juopotellen, eikä päiviin oikein muuta mahdukaan. Tärkeimmät läheiset ovat omat vanhemmat, joiden kanssa hän jakaa kauan sitten kadonneen sisarensa kipeän muiston. Smithy kuvaa itseään armottomasti:

Vaikka poikavuosieni elämässä ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa tai johdonmukaista toimintamallia, olin kuitenkin omalla vähäpätöisellä tavallani mukana tässä maailmassa. Osa kokonaisuutta. Nykyisin mitään ei enää tapahdu. Totesin vain jossain vaiheessa, että televisio, olut ja suolarinkelit ovat helpompi vaihtoehto.

Smithyn pysähtynyt elämä kääntyy ylösalaisin odottamattoman tragedian seurauksena, ja muistot, sattuma sekä silkka humalatila sysäävät Smithyn polkupyörän selkään. Hänen tavoitteenaan on selvittää, mitä tapahtui päänsisäisiin ääniinsä hukkuneelle siskolle. Taival taittuu paahtavassa auringossa, tähtitaivaan alla ja lumimyrskyssä. Smithy joutuu auton töytäisemäksi, hänet hakataan, häntä uhataan aseella, ja epäillään vuoroin kodittomaksi alkoholistiksi, lasten hyväksikäyttäjäksi tai onnenonkijaksi. Mutta Smithyä myös autetaan, kun hän tarvitsee apua, ja hän saa kokea todellista välittämistä.

Polkupyörällä ajamisen taito on vähäeleinen, mutta vetoava tarina tavallisen miehen matkasta Amerikan halki kohti omia muistoja, kertomus pyrkimyksestä ottaa oma elämä haltuun. Kerronta kulkee vuorotellen nykyisyydessä ja menneisyydessä. Matkan myötä punoutuu auki tarina Smithyn lapsuudesta ja aikuisuuden varhaisvuosista, hänen perheestään ja sisaren sairaudesta, omasta kasvusta sekä rakkaudesta.

Smithyn kohtaamille henkilöille on kertynyt vastoinkäymisiä keskimääräistä enemmän. He räpiköivät elämässään eteenpäin miten taitavat. Pidän tyylistä, jolla kirjailija on henkilöitään kuvannut: hän ei maalaile eikä selitä asioita puhki, vaan antaa tilaa lukijassa syntyville tunteille, oivalluksille ja tulkinnoille. Polkupyörällä ajamisen taito on kehitystarina vailla imelyyttä. Sen lukeminen antaa uskoa muutoksen mahdollisuuteen.

Päivikki

Jääkiekkoilijat kesän vietossa

Veijo Meri on itselleni yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Alkavan kesän kunniaksi vetäisinkin annoksen Meren romaanitaidetta. Sitä täytyy aina silloin tällöin napsia, että pysyy ajatus kirkkaana ja mieli hyvänä. Suosittelen muillekin.

Ensimmäisen kerran luin Jääkiekkoilijan kesän (1980) viitisen vuotta sitten. Nyt se sattui kirjahyllystä käteen ja sopi ajankohtaan hyvin, vaikka jääkiekosta kirjassa ei juuri puhutakaan.

Jääkiekkoilijan kesä on Meren toistaiseksi viimeinen romaani. Tarinan mukaan Meri kirjoitti romaanin jo 60-luvulla, mutta otti sen pöytälaatikosta julkaistavaksi vasta paljon myöhemmin.

Jääkiekkoilijan kesä on tyypillistä Merta: tarina liikkuu paikasta ja ajasta toiseen sisäkertomusten mukana. Ihmiset ovat myös liikkeellä tiuhaan. Eletään 1950-lukua suomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elämää seurataan nuorten miesten näkökulmasta.

Keskushahmo Illu on 20-vuotias lupaava kiekkoilija. Naiset ovat miesten pääasiallinen mielenkiinnon kohde. Kokemusta kauniimman sukupuolen parissa Illu käy hankkimassa isänsä työmaan keittäjän taholla, mutta todellinen haaveiden täyttymys on Iso vaalee, kaupungin näyttävin nainen.

Se kulki keskellä leveää jalkakäytävää kuin kuningatar. Se ei vastannut tervehdyksiin, se ei edes katsonut, kuka tuli vastaan. Kioskin kantaporukka seurasi myötätuntoisesti ja huolestuneena sen rimpuilemista sukupuolivietin kynsissä. Kaikilla oli se käsitys, että sillä täytyi olla vaativat vietit.

Sota on lähimenneisyyttä ja voimakkaasti läsnä. Illu ei ole sotaan nuoruttaan joutunut, mutta muiden miesten elämää se leimaa. Esimerkiksi Uti, jolla mainetta oli ”yhtä paljon muillakin. Se oli luotu poliisilaitoksen ja kapakan eteisessä eikä jääkiekkokaukalossa.”

Utin hahmossa tiivistyy monen sotaveteraanin kohtalo: sota ei jätä rauhaan ja viina vie miestä. Uti on ollut rintamakarkuruuden seurauksena mukana kiistellyssä Portinhoikan taistelussa ja hakenut sodan jälkeen takaisin menetettyä sotilaan kunniaansa, laihoin tuloksin. Nyt Utilla on porttikielto kaupungin anniskelupaikkoihin, naarmuuntuneet kengät paljaissa jaloissa  ja vakiopaikka poliisin putkassa. Loppukin on surullinen.

Kirjan kehystarina kulkee enimmäkseen Illun mukana seuraten miestä terassilta suotyömaalle naisen syliin ja sieltä kiehtovan, mutta oikukkaan Ison Vaaleen luo. Nuoren, kokemattoman miehen ja maailmaa nähneen naisen suhde koputtelee Meren käsittelyssä absurdiuden portteja, mutta miten kaikki lopulta päättyykään? Iso Vaalee kun ei taivukaan noin vain noudattamaan ympäröivän yhteiskunnan vaateita.

Kirjan nimi herättää ristiriitaisuudellaan lukijan mielenkiinnon: mitä jääkiekkoilija oikeastaan kesällä tekee? Lukijalle selviää ainakin, että kesäharjoittelulle ei anneta sellaista painoarvoa kuin nykyisin. Illu miettii pelikenttää katsellessaan:

Se oli savenväristä tannerta, jossa kasvoi heinää siellä täällä. Maali oli paikallaan ja sen edessä maassa oli isoja kuumuuden kipristämiä fanerilevyjä. Ne oli saippuoitu liukkaiksi. Kiekko liukui hyvin. Siellä he kävivät kesällä harjoittelemassa. Ne olivat ihan hyödyttömiä harjoituksia. Ne masensivat kahdeksi päiväksi. Koivula ja Lankku eivät olleet järjestäneet niitä tänä kesänä kuin kahdesti. Koko ajan sai pelätä, että joku sattuisi näkemään. Molari oli täysissä varusteissaan kuin kesään eksynyt joulupukki.

Jääkiekkoilijan kesä on hyvin miehinen, mutta ei suinkaan mikään äijäkirja. Nuorten miesten puheet ja ajatukset ovat ronskeja ja liikkuvat paljolti lantion seudulla, mutta mitenkään tympeän alatyylinen kirja ei ole. Nuoret miehet usein vain ovat ajatuksissaan Meren kuvauksen kaltaisia. Jääkiekkoilijan kesä ei ole urheilukirja, vaikka jääkiekko siinä pientä osaa näytteleekin. Sotakirjakaan se ei ole, vaikka kirjan sisätarinat vievätkin lukijan rintamalle ja kuvaavat sotaa Meren persoonalliseen tyyliin.

Veijo Meren lause on kirkas, tiivis ja hiottu, vapaa turhasta selittelystä. Tarinoitsijana Meri on mestari. Lukijan täytyy olla tarkkana, koska yksi lause saattaa viedä tarinan lähtöpisteestä aivan jonnekin muualle. Ja naurua Meri osaa teksteillään synnyttää; vakavalla naamalla, yrittämättäkään olla hauska.

Aina uudelleen Meren kirjoihin jaksan palata. Niitä kun ei saa ammennettua tyhjiin yhdellä lukukerralla.

Annukka

Ei hunningolle tänään

Kuva: Otava

Historia on kiehtonut minua aina. Vietin vuoden 1975 kesäkuun istumalla Hesperian puistossa lukien pääsykoekirjoja. Pari viikkoa istuin myös hiekkalaatikon reunalla kun vahdin samalla kahta huostaani uskottua pikkulasta. Takamukseni ja hermoni kestivät, ja opiskelupaikka aukesi.

Olen haalinut yö- ja työpöydälle Afrikasta kertovia kirjoja. Silmäni ovat auenneet ja olen ymmärtänyt miten siirtomaaisäntien toteuttamat, ”viivottimella vedetyt” valtioiden rajat ovat aiheuttaneet vuosisatoja kestäneitä vihollisuuksia ja heimosotia. Afrikan mantereella siirtomaavallat (Britannia, Saksa, Belgia ym.) loivat rotuoppiin perustuvan hallintojärjestelmän.

Tähän aihepiiriin liittyy yksi mielikirjoistani, Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään – afrikkalainen lapsuuteni. Siinä esitetään erilainen näkökulma siirtomaahallintoon. Kirja kertoo brittiperheestä, joka muutti Rhodesiaan (nykyään Zimbabwe) 1960-luvun lopussa. Kirja on nuoren Alexandran (Bobon) kasvutarina, jossa surullisuus ja hauskuus, jopa hilpeys, muodostavat toimivan ristiriidan. Kirjan tyyliä on verrattu Astrid Lindgrenin nokkelaan lapsikerrontaan. Minä en aivan ole samaa mieltä, mutta tekijän rento ilmaisu tuo vakavuuteen sopivasti kepeyttä. Kiinnostavaa on myös se, että kirjan loistava suomennos on kuopiolaislähtöisen Sirpa Kähkösen.

Fullerien perhe sai elantonsa lähinnä viljelemällä tupakkaa ja myymällä sadon huutokaupoissa. He joutuivat kuitenkin muuttamaan maasta toiseen paremman toimeentulon toivossa eläen koko ajan köyhyysrajalla. Jopa ruoasta oli puute. Pahinta oli kun piti olla koko ajan varuillaan. Kehenkään ei voinut luottaa, kuka tahansa voi olla pahin vihollisesi.

Äiti sanoo: ’Älä tule hiippailemaan huoneeseemme yöllä.’ Kun he nukkuvat, heillä on ladatut aseet vuoteenvierusmatoillaan. Äiti sanoo: ’Älä säikytä meitä kun me nukumme.’ ’Miksi?’ ’Me voisimme ampua sinut.’ ’Ai.’ ’Vahingossa.’ ’Selvä’.

Kirjassa kerrotaan miten perheen äiti vähitellen alkoholisoituu, "menee hunningolle". Vastoinkäymisiä on liikaa. Kolme perheen lapsista kuolee vauvaikäisinä, ja jatkuva taistelu elannosta uuvuttaa. Kirjaa lukiessa nousee aluksi mieleen ajatus, miksi ihmeessä Fullerien piti hakata päätään seinään ja eivätkö he voineet palata Englantiin. Kyllä he palasivat - tullakseen takaisin. Ehkä elämä rappeutuvassa talossa Derbyshiressä alkoi ahdistaa. Ja ehkä heitä viehätti se ylemmyys, minkä valkoinen iho heille Afrikassa antoi.

Rotuerottelu oli arkipäivää. Alexandra kävi A-koulua, joka oli tarkoitettu valkoisille, B-koulut olivat värillisille, kuten intialaisille, ja C-koulut mustille. Vanhemmat kannattivat valkoista hallitusta ja liittyivät reserviläisiin. Isä partioi ja taisteli sissejä vastaan, äiti päivysti poliisiasemalla ja raportoi maatiloille tehdyistä hyökkäyksistä.

Alexandra Fuller kirjoittaa rohkeasti ja humoristisesti epätavallisen perheen epätavallisesta elämästä. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa ihmisyys poikkeuksellisissa oloissa.

Päivikki