Varaston remonttiräminän takaa kuuluu venäläinen nauru

Muutama vuosi sitten tarvitsin joulunajan siivouspäiviksi äänikirjaa kääntämään ajatukset pois kestämättömästä todellisuudesta. Kasettikirjojen joukosta löytyi yllättäen yksi, jonka tekijä Arkadi Avertsenko oli minulle täysin tuntematon, vaikka olin luullut jotakin venäläisestä kirjallisuudesta tietäväni. Uteliaana lainasin sen, eikä minun tosiaankaan sinä adventtina tarvinnut suunnitella pölynimurinmurhaa.

Paperikirjoina Avertsenkon suomennetut kokoelmat Iloisia juttuja ja Humoreskeja löytyvät kirjaston varastosta, joka tosin juuri nyt on remonttimiesten, kiviporien ja hiekkakasojen valtakuntaa. Iloisia juttuja ilmestyi suomeksi 1912, pari vuotta alkuteoksen jälkeen, ja Humoreskeja 1953. Sen on suomentaja Juhani Konkka koonnut eri kokoelmista. Molemmista kirjoista näkee, että ne ovat eläneet täyttä elämää, ja vanhemmalla on jo vuosisata ikääkin. Lukijoita niillä on aivan ilmeisesti nuoruusvuosiaan riittänyt. Veikkaan, että aika monet tarinoista ovat päätyneet seurainnäyttämölle kuvaelmina tai lyhyinä sketseinä.

Avertsenko on lämminsydäminen ja vähän naiivi humoristi, suomalaisten Aapelin ja Ollin hengenheimolainen. Avertsenkon ura sijoittuu 1900-luvun alkuun, venäläisen romaanin kukoistuksen ja sosialistisen realismin väliin, eikä edusta kumpaakaan.

Avertsenko kirjoitti lyhyitä, hauskoja tai iloisia tarinoita ja näytelmiä, satiirisiakin, mutta harvoin suoranaisesti ilkeitä, eikä koskaan mitenkään kumouksellisia. Avertsenko teki kyllä pilaa yhteiskunnan ilmiöistä, mutta pohjimmiltaan tunsi tsaarin Venäjällä elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Varsinkin vasemmistolainen vallankumouksellisuus oli hänelle kauhistus.

Avertsenkon oivalluksia ovat mm. tarina siitä, miten hän tuli myyneeksi Venäjän eräälle suomalaiselle Moilaselle ja japanilaiselle markiisi Otsupalle, ja hyvät rahat kaupasta saikin, vaikka hiukan joutui tinkimään. Onkohan Moilasen perikunta tietoinen lakiosastaan?


Tuntemattoman lukijan omaa kuvitusta
Avertsenkon kirjaan Humoreskeja

Humoristin poliittisesta kannasta kertoo selkeästi tarina Herra Ivanovin tauti, jossa potilas kärsii vasemmalle kallistumisesta, ja on lopulta niin pahassa jamassa, että makaa kalpeana sängyssä kädet ristissä rinnalla. Vieressä appi lukee hiljaisella äänellä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaa. Poliisikomisario kaivaa potilaan taskuista suuret määrät propagandalehtisiä, toteaa taudin parantumattomaksi ja alkaa kirjoittaa potilaalle karkotusmääräystä Vologdan kuvernementtiin.

Osa Avertsenkon tarinoista on asenteiltaan sietämättömiä ja joutaakin unohtua, vaikka toisaalta juuri vanhentuneimmat tarinat kertovat parhaiten siitä, miten paljon huumorikin on sadassa vuodessa muuttunut.

Lokakuun vallankumous sai Avertsenkon jättämään Venäjän, vaikka se hänelle tuskallista olikin. Kirjailijan on vaikea elää erossa äidinkielestään. Avertsenko asettui Prahaan, ja oli suosittu myös Tsekkoslovakiassa. Maanpakolaisvuosinaan hän kirjoitti muun muassa kokoelman nimeltä Kaksitoista veistä vallankumouksen selkään. Lenin ylisti sitä loistavaksi kirjaksi, jonka on kirjoittanut epätoivoisen katkeroitunut valkokaartilainen.

Ei Avertsenko erityisen onnellinen Venäjältä lähdettyään varmasti ollutkaan, ja hänen maanpaon aikaista tuotantoaan kuvataan vanhaa Venäjää nostalgisoivaksi. Avertsenko kuoli silmäleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin Prahassa vuonna 1925 vain 43-vuotiaana.

Maileena

Montesquieun Persialaisia kirjeitä

Valistus oli 1700-luvun aatevirtaus, joka korosti mm. järkeä (vaistojen sijaan), tiedettä ja empiiristä tutkimusta (uskontojen ja arveluiden sijaan), tasa-arvoa (feodalismin ja pappisvallan sijaan) sekä vapautta (valtiojohtoisuuden sijaan). Valistusaate pyrki järkeen nojautuen uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Charles-Louis de Secondat de Montesquieu puolestaan oli valistuksen ajan keskeisiä ajattelijoita. Hänen pääteoksensa on De l´Esprit des Lois (Lakien henki), joka julkaistiin vuonna 1748. Nyt, 263 vuotta myöhemmin, teosta ei edelleenkään ole suomennettu huolimatta sen historiallisesta merkittävyydestä. Toisaalta teosta on kuvattu vaikeaselkoiseksi, usein käsittämättömäksi ja parhaimmillaan pitkäpiimäiseks,i joten ehkä me ulkomaankieliä heikosti osaavat emme ole menettäneet kovin paljon. Tiedä häntä. Montesquieun toinen keskeinen teos, Lettres persanes, joka julkaistiin vuonna 1721, on sen sijaan saatavilla myös suomeksi.

Kirja Persialaisia kirjeitä julkaistiin viisi vuotta sen jälkeen, kun aatelismies Montesquieu oli valittu Bordeaux`n parlamentin puheenjohtajaksi. Kirjailijan asema ja kirjan sisältö olivat selvässä ristiriidassa keskenään, joten se julkaistiin anonyymisti ja ulkomailla, vapaamielisessä Hollannissa. Kirja sai välittömästi suuren suosion eikä kirjailijan oikea henkilöllisyys ollut kauan salaisuus.

Kirjan johdannossa suomentaja J. V. Lehtonen löytää yksiselitteisen syyn suosioon. Hän pitää varmana, että ”sirosti tarjottu aistillisuus houkutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa”, ja täsmentää: ”Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset.” Edellä mainitun johdosta kauhistusta ja kammoa tunteville potentiaalisille lukijoille tiedoksi: himojen hillittömät riehunnat on kuvattu maltillisesti ja tasapainoisesti (ja näitä kuvauksia on täysin mahdotonta löytää kirjaa selaamalla! Itse en enää niitä löytänyt uudelleen kirjan kertaalleen luettuani, mutta tarkkaavainen ja kärsivällinen lukija tulee kyllä varmasti palkituksi tältäkin osin, mikä todellakin vaatii kirjan lukemista kokonaan).

Persialaisia kirjeitä on kirjeromaani. Kirja kuvaa kahden persialaisen ylimyksen, Usbekin ja Rican, kokemuksia Ludvig XIV:n ajan Ranskasta. He kirjoittelevat toisilleen ja kotiin jääneille ystävilleen ja heille kirjoitellaan takaisin Persiasta. Tätä formaattia käyttäen tulee mahdolliseksi Ranskan olojen monipuolinen käsittely, kuten myös jo mainittu haaremielämän kuvaus. Montesquieun tarkasteluun pääsevät, vain muutamia mainiten, mm. orjuus, itsemurha ja sen suotavuus, tieteitten ja taiteitten vaikutus yhteiskuntien menestykseen, ilmaston vaikutus väestökysymykseen, moninaiset valtio-opilliset kysymykset, rahapolitiikka sekä J. V. Lehtosta lainaten myös ”kykenemättömät lainsäätäjät, korskeat kaikentietäjät, siveettömät ja turhamaiset naiset, rehentelevät uutistenmetsästäjät, pöyhkeät sotakarhut, kiusalliset seurahullut, epäitsenäiset mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat”.

Mutta tässä ei ole vielä läheskään kaikki. Kaikkein laajimman huomion Montesquieu keskittää yksinvaltiuteen sekä uskontoon, joita tässä tapauksessa edustavat kuningas Ludvig XIV sekä paavi ja katolinen kirkko. Erityisesti Montesquieun näkemys uskonnon ja sen runsaiden ilmenemismuotojen myrkyllisistä vaikutuksista on ehdoton.

Tämä kaikki on kasattu satiirin, parodian, ironian, ivan ja huumorin avulla tiiviiksi kokonaisuudeksi (n. 400 sivua eikä kovin pahoja jaaritteluja missään vaiheessa). Teksti etenee yleensä kevyen energisesti, välillä raikkaan ärhäkästi, mutta lähes aina ilman tosikkomaisuutta. Tosikko Montesquieustä tuli tiettävästi myöhemmin, mutta tässä vaiheessa kaikki on hyvin, eikä vuosisatojen painokaan ole saanut puristettua kirjasta elinvoimaa pois.

Lasse

Pariisin taivaan alla

Kirjassaan Nuoruuteni Pariisi kirjailija Ernest Hemingway  kertoo elämästään 1920-luvun Pariisissa. Hemingway kirjoitti kirjan vuotta ennen kuolemaansa.

Ernest Hemingway muutti Pariisiin vuonna 1921 ensimmäisen vaimonsa Hadleyn kanssa. Myöhemmin heille syntyi poika. Hemingwayn mukaan elämä oli köyhää, mutta onnellista. Köyhyys oli osittain oma valinta, sillä Hemingway lopetti lehtimiestyönsä ja toimeentulo tuli novellien myynnistä.

Pariisi oli tuohon aikaan kirjallisuuden ja taiteiden keskuspaikka. Muistelmissaan Hemingway kertoo mm Gertrude Steinista, Ezra Poundista ja Scott Fitzgeraldista. Keskustelut erityisesti Steinin kanssa ohjasivat Hemingwayta löytämään oman kirjoitustyylinsä. Steinilta hän kuuli myös sanonnan kadotetusta sukupolvesta. Tätä teemaa hän käsitteli myöhemmin teoksessaan Ja aurinko nousee (1926).

Hemingwayllä oli Pariisissa työhuone, mutta hän vietti paljon aikaa kahviloissa. Mukanaan hänellä oli sinikantinen muistikirja, kaksi kynää ja kynänteroitin. Juomana oli kahvia, viiniä tai väkevämpiä juomia. Novellien kirjoittamisen lomassa hän tarkkaili kahvilan muita asiakkaita.

Nuoruuteni Pariisi on kertomus Pariisista ja kirjailijoista, mutta ennen kaikkea Hemingwayn tavasta kirjoittaa ja kehittää tekniikkaansa. Muistelmateos on samalla tuon tekniikan näyte: sujuvaa ulkoista kuvailua, nautittavaa luettavaa. Kirjan viimeiset tapahtumat kuvaavat avioliiton päättymistä Hadleyn kanssa. Hemingway oli tavannut toisen naisen.

Hemingway toteaa kirjastaan: Jos lukija niin haluaa, hän voi pitää tätä teosta kaunokirjallisena kuvitelmana. Mutta on silti aina mahdollista, että tämän kaltainen kaunokirjallinen teos jossakin määrin valaisee aiemmin julkaistuja todenmukaisia muistelmia.

Seija

Kata Kärkkäinen kirjoittaa narsismista



Kuva: Tammi


Yllättävän hyvä on Kata Kärkkäisen romaani Jumalasta seuraava. Ystävä suositteli sitä, kun juttelimme narsismista. Kirja kiinnosti minua myös siksi, että Kärkkäistä, nykyistä Katariina Souria, ei aluksi hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi, ei edes tämän kolmannen romaanin perusteella.

Kirjan päähenkilö vaatesuunnittelija Kiia valitsee: jatkaako liittoa tasaisen turvallisen Jarin kanssa vai tutustuako kiihottavan jännittävään Patrikiin.

Narsismin lisäksi kirja kertoo sisaruudesta, ystävyydestä ja äitiydestä sekä Kiian osakkuudesta yrityksessä. Oli virkistävää lukea nuoresta Helsingissä asuvasta naisesta, joka etsii paikkaansa elämässä.

Kärkkäinen liioittelee ja käyttää kliseitä mutta kuljettaa juonta sujuvasti ja kuvaa syvällisesti ihmisen kypsymistä. Henkilöiden käytöstä hän selittää heidän lapsuudellaan. Luultavasti Kärkkäinen on tutustunut sveitsiläisen psykiatrin C.G. Jungin ajatuksiin. Molemmat kertovat juonittelevasta Peter Pan -hahmosta ja ihmisen varjosta eli minuuden siitä puolesta, jota itse ei tunnista.

Paikoin kirjassa annetaan romaaniksi liian suoria elämänohjeita, lainopillisia neuvoja ja jopa ensiapuvinkkejä. Ne eivät kuitenkaan haitanneet lukemistani, koska kirjoittajalla on asiaa ja hän pani minut miettimään.

Hyviä tietokirjoja narsismista ovat Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli ja Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? : kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä.

Terhi

Valo Balkanin yössä

Kuva: Savukeidas Kustannus

Väittääkö Mustalaistaksin jälkeen vielä joku, että kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödytöntä eikä lisää tietoa? Turhaan väittää, sillä Paul Polanskyn runokokoelma antaa tietoa siinä kuin sanomalehden pikku-uutisetkin. Kaikki tässä kirjassa uutisoidut omituiset rikokset, onnettomuudet ja ihmiskohtalot sattuvat Balkanin romaneille, ja jos juuri nämä tapaukset eivät olekaan tapahtuneet juuri tänään, jotakin samantapaista todennäköisesti tapahtuu. Ihmiset, jotka ovat köyhyyden ja oppimattomuuden kurimuksessa toistaneet samoja traditioita ja käyttäytymismalleja tuhat vuotta tuskin hetkessä voivat niistä luopua, eivätkä voi heidän naapurinsakaan muuttaa omia asenteitaan.

Polanskyn tekstit on määritelty runoiksi, ja miksikäs ei. Jos romaani on kuin sika, kaikkiruokainen, niin runo voi olla yhtä aikaa sekä sika että sen ruoka ja muuttua sitten vaikka kananmunaksi ihan muina miehinä.

Polansky kirjoittaa lyhytmuotoista ja säkeisiin jaettua, runon näköistä. Sisältö on kyllä asiaproosaa, mutta toisaalta, mistä minä tiedän, mikä on asiaa ja mikä ei. Ehkä Polansky on keksinyt kaiken, myös itsensä ja pakettiautonsa Balkanin mustalaiskyliin. Ehkä hän oikeasti on vaikkapa mukavuudenhaluinen insinööri ja kotikissa esimerkiksi Detroitin keskiluokkaisessa lähiössä, ja hän vain sattuu harrastamaan keksityistä Balkanin romaneista kertovien runojen rustaamista. Silloinhan fiktio olisi juuri sitä, miltä se näyttää, eikä mikään olisi totta, ja niin ollen kaikki olisi silkkaa taidetta.

Oikeasti taitaa kuitenkin olla niin, että Polanskyn runomuotoiset pikku-uutiset ovat katkelmia hänen ihan oikeasta elämästään. Sellaisenaan ne tarjoavat lohduttoman ja silti jotenkin elämänmyönteisen kuvan romanien elämästä Balkanin alueella Jugoslavian sotien jälkeen. Sodissa rintamalinjat olivat monet, mutta kyseenalaisen kunnian kaikkien vihollisena saivat romanit. Rauhanprosessin aikana mukaan tulivat myös NATO:n ja YK:n ”auttajat”, joilta ei myöskään herunut myötätuntoa mustalaisille. Polanskyn yksityinen kuljetus- ja suojelupalvelu oli kovassa käytössä.

Naisten ja lasten kohtalot ovat sydäntä särkeviä. Romanikulttuurissa miesten ylivaltaa ei kyseenalaisteta, ja perheet ja suvut ovat ehdottoman patriarkaalisia. Siitä aiheutuu aika paljon pahaa, mutta toisaalta sen täytyy olla vahva yhteisöä ylläpitävä voima, koska kaikesta vainosta ja syrjinnästä huolimatta itäisen Euroopan romaneita edelleen on.

Suomessa itäeurooppalaiset romanikerjäläiset ovat aiheuttaneet ahdistusta ja vilkasta keskustelua. Polanskyn kirja tuo keskusteluun lähtömaan näkökulman. Onko näillä ihmisillä mitään hävittävää lähtivätpä he minne hyvänsä tekemään mitä hyvänsä?

Suomennos on ilman muuta tervetullut ja ajankohtainen, mutta miksi, oi miksi, on runoilija Ville Hytönen päästänyt käsistään näin hutoa työtä? Käännöstä voi vaivoin sanoa suomennokseksi, kieli on niin kökköä. Ei ketään pitäisi pakottaa lukemaan tällaisia lauseita: ”Tyttörukka lähetettiin kotiin anoppinsa toimesta.” Suomen kielen näkökulmasta tämä kirja olisi saanut jäädä julkaisematta, ja ellei kirjan aihe olisi minua niin kovasti kiinnostanut, olisin sen kielikukkaset syöttänyt sioille.

Maileena

Virginia Ironside: Oon voimissain



Kuva: Otava

59-vuotias Marie odottaa innokkaasti lähitulevaisuudessa häämöttävää 60-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hän on vihdoin virallisesti vanha ja voi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Ajatuksiaan hän purkaa päiväkirjaansa terävän itseironisesti.

Oon voimissain on hömppäkirjallisuutta. Siis jos se tarkoittaa lokoisaa ajankulua kirjan parissa, ilman filosofisia pohdiskeluja elämän tarkoituksesta. Kirjan henkilökaarti muodostuu törttöilevistä ystävättäristä, vanhoista ihastuksista ja luotettavista homoystävistä. Marie tarkastelee ympäröivää elämää tarkasti huomioiden ja omien asenteidensa pehmenemistä hämmentyneenä seuraten. Hämmennystä herättää myös oman ulkonäön muuttuminen:

Eilisiltana ennen juhliin lähtöä näin peilissä säihkyvän kaunottaren, jolla oli huikea oliivinvärinen iho, korkeat poskipäät ja aistillinen suu. Ilmestys oli kerrassaan upea. Mutta kun katsoin peiliin tänä aamuna, en ollut uskoa näkyä, jonka kohtasin - näytin kerrassaan irvokkaalta. Elähtäneeltä mielipuoliselta elokuvatähdeltä aamutakissa. Kasvoni olivat kuin raa'aksi jäänyt donitsi. Tihrusilmät, pieni kalpeahuulinen mutrusuu, syvät otsarypyt, turvotusta. Kuvottavaa. Mitä yön aikana oikein tapahtuu? Kehoon selvästi kertyy Jotakin, taivas tietää mitä.

Riemastuttavinta kirjassa onkin Marien suhde ikään. Hän ei haikaile nuoruutta, hän pitää kuusikymppisiä vanhoina, koska ajatteli niin parikymppisenäkin. Ikääntyminen on hänestä vapauttavaa. Ei tarvitse harkita uuden kielen opettelua tai benjihyppyä, ei matkustaa polkupyörällä Mongoliaan - ja illalliskutsuilla voi välillä puhua sopimattomia.

Kirjassa on myös vakava juonteensa hyvän ystävän sairastumisen ja sen kautta elämän rajallisuuden hyväksymisen kautta. Herkimmillään teos on kuvatessaan Marien suhdetta pojanpoikaansa. Isoäitiys nostaa pintaan muistoja oman äitiyden alkutaipaleelta, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja jatkuvan tunteen siitä, että elämä on muualla. Naisen elämän kipupisteissä riittää pohtimista. Omassa vanhenemisessaan Marie on kaikkea muuta kuin avuton sivustaseuraaja. Hänellä on terävä kieli ja ennen kaikkea oikea asenne: Marie tietää kuka on ja mitä tahtoo (ainakin melkein).

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään ikää, numeroita ja asennetta. Onko kuusikymppinen oikeasti vanha nykyään kun odotettu elinikä on noussut? Oli miten oli, kirjailija on tehnyt mainion vedon kun on siirtänyt sinkkukirjallisuuden koskemaan myös meitä useammankin vuosikymmenen nähneitä – kohta kuusikymppisiä.

Kirjan näkyvä huono puoli on sen kansi. Koska kirja on täynnä huumoria, sitä on yritetty saada myös kanteen ja pieleen meni! Kenellä jää hame roikkumaan EDESTÄ niin, että alushame näkyy puoli metriä? Kenellä on nykyään alushame? Tuo punaviinilasi on väärässä paikassa. Ja voivatko Sweet Dreams -tossukat olla noin karseat? Mutta kuvasta viis, lukekaa kirja!

Päivikki

Elena - kertomus satunnaisesta kohtaamisesta



Kuva: Otava

Etsin kirjaston hyllystä jotain lomalukemista: kotimaista, ei aivan uutta, mutta silti

tutustumatta jäänyttä. Valitsin Joel Haahtelan kirjan Elena.



Kansikuvassa on utuinen puistonäkymä, kirjassa lyhyitä lukuja, sivuja reilut sata. Nopealukuinen, ajattelin. Niinhän se olikin, mutta vaati silti palaamista jo luettuun, lauseiden uudelleen maistelua, kielestä

ja tunnelmasta nauttimista.

Joel Haahtelan pienoisromaani Elena kertoo kahden ihmisen, miehen ja naisen, satunnaisesta kohtaamisesta.

Nousen raitiovaunuun taloni edestä ja jään pois seitsemännellä pysäkillä. En tiedä miksi jäin sinä päivänä pois jo viidennellä pysäkillä. Olen miettinyt selitystä, mutta turhaan. Ehkä vain erehdyin.

Oli tammikuun kahdestoista päivä. Lähes vuoden ajan mies seuraa naista – tämän tietämättä. Siihen hänet ajaa pakonomainen tarve nähdä nainen, tarkkailla häntä, tuntea hänen olemassaolonsa.Kesällä nainen istuu torin laidalla ja lukee. Mies tarkkailee häntä sivummalta. Kirja unohtuu portaille ja mies ottaa sen mukaansa. Kirja on Dostojevskin Idiootti ja sisäsivulle on kirjoitettu nimi: Elena. Nimi tarkoittaa kreikan kielellä soihtua tai kuuta. Onko nainen tarkoitettu valaisemaan miehen elämää?

Kesällä Elena katoaa. Mies näkee paljon vaivaa tavoittaakseen hänet. Lopulta hän kuulee, että nainen on lähtenyt kesätöihin rannikolle. Pakkomielteisesti mies seuraa naista sinne – vain nähdäkseen hänet vaivihkaa kerrossiivoojana lomanviettopaikassa.

Syksyllä Elena istuu kahvilassa odotellen tapaamista. Mies hakeutuu hänen pöytäänsä ja kertoo odottavansa seuraa hänkin – vaimoaan Gretaa, joka kuoli edellissyksynä. ”Kun on ollut naimisissa viisikymmentä seitsemän vuotta, niin joistain asioista ei pääse eroon”, mies selittää. Mutta tammikuun kahdennestatoista päivästä hän ei kerro. Eikä siitä, että tuona päivänä Elena pelasti hänet.

Joel Haahtela on vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri. Hän on palkittu Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnolla, samoin Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnolla. Haahtela on ollut ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi Elena-romaanin lisäksi myös romaanilla Katoamispiste. Romaanit Perhoskerääjä ja Elena on käännetty saksaksi.

Minulle Joel Haahtela oli positiivinen kirjailijatuttavuus. Pienoisromaani miellytti vähäeleisellä tyylikkyydellään. Kirja on rauhallista, soljuvaa, yksinkertaisuudessaan kaunista kieltä. Se kertoo ikävästä, menetyksestä ja melkein periksi antamisesta. Kirjailija on haastattelussa kertonut uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”.

Muistan, että aiemmin minulta on jäänyt kesken Haahtelan toinen kirja. Ehkä se ei ole sillä hetkellä osunut oikeaan aikaan ja tunnelmaan. Jos jokin kirja ei imaise heti mukaansa, siihen saattaa silti jäädä henkisesti kiinni. Hyllyn ohi kävellessä kirja aivan kuin pomppaa näkyviin. Omalla kohdallani näin on käynyt aiemminkin. Elenan luettuani minun lienee palattava keskenjääneeseen Haahtelan kirjaan – jospa nyt olen jo valmiiksi virittynyt kirjan vaatimaan tunnelmaan.

Aira