Poikani Sam

”Mä rakennan. Muuri on valmis. Mä tein ison muurin, se kiertää koko Lontoon Towerin niin kuin valokuvassa.” Totta. Yhdessä monta viikkoa sitten pystyttämämme rakennuksen takana on korkea muuri, joka on rakennettu taitavasti sekoittaen tavallista kiveä ja mukulakiveä. Muurissa on kapeita ikkunoita ja muutama portti, jotka on työstetty niin kaarevaan muotoon kuin kuutioista saa. ”Haluatko lähteä seikkailulle?” Sam kysyy. Tartun ohjaimeen ja olemme taas yhdessä Minecraftin maailmassa. 

Keith Stuartin teoksessa Poikani Sam toisiinsa yhdistyvät niin pelaaminen, vanhemmuuden haasteet kuin psykologiakin. Poikani Sam kertoo koskettavan ja taidokkaasti kirjoitetun tarinan isästä, joka tuntee olevansa voimaton lapsensa autismin kanssa ja pojasta, jolle rutiinit ovat elintärkeitä ja ennustamaton ja yllätyksellinen maailma ahdistava.

Alexilla ja Jodylla on kahdeksanvuotias poika nimeltä Sam, jolla on autismi. Arki Samin kanssa on haastavaa ja heijastuu valitettavasti myös Alexin ja Jodyn parisuhteeseen. Pariskunta päätyy muuttamaan erilleen ja Sam jää asumaan Jodyn luo. Alex siirtyy majailemaan ystävänsä nurkkiin tämän poikamiesboksiin. Alexin ystävällä, Danilla, on varsin erilainen elämäntyyli; Danin viilettäessä baareissa yömyöhään ja nauttiessa sinkkuelämästä Alex yrittää koota itseänsä ja elämäänsä vierashuoneen vuotavalla ilmapatjalla.   

Tyypillistä Jodya. Hän on aina osannut selittää maailmaa Samille, muuntaa hänen kokemuksensa sellaiselle kielelle jota Sam käyttää ja ymmärtää. Minä unohdan usein, että oikeastaan Sam on kuin turisti meidän maailmassamme, hämmentynyt turisti, joka ei tunne paikallisia tapoja ja omituisuuksia. Jody on Samin Google-kääntäjä. Kun minä jahkailen, epäröin ja peräännyn, Jody tarttuu Samia kädestä ja opastaa häntä. Olen ihan surkea. Minun on lakattava olemasta surkea.

Alexilla on vaikeuksia ymmärtää poikaansa ja kommunikoida tämän kanssa. Kun Sam sitten saa Xbox-pelikonsolin ja innostuu Minecraft-pelistä, tuntee Alex löytävänsä yhteyden Samiin pelin välityksellä. Sam uppoutuu Minecraftin virtuaalimaailmaan rakennellen kuutioista kaikenlaista ja seikkaillen pitkin ruohikkoisia kukkuloita ja maanalaisia tunneleita. Isän ja pojan suhde lähentyy ja ymmärrys puolin ja toisin lisääntyy yhteisen tekemisen kautta. He rakentavat pelissä yhdessä esimerkiksi kopiota Tower of London -linnasta. Isä ja poika pystyvät olemaan yhdessä etäisyydenkin yli, kun he pelaavat peliä netin kautta.

Minecraft on asia, josta Sam puhuu mielellään ja jossa hän on taitava. Vaikka Samin puhe muuten takkuaa, pelatessa hän onkin yhtäkkiä monisanainen. Samalla, kun Alex ja Sam juoksentelevat kuutioista koostuvassa pelimaailmassa, he pystyvät juttelemaan esimerkiksi Samin koulupäivistä, jotka ovat yleensä arka ja vaikea aihe. Alexista alkaa vihdoin tuntumaan, että hän voisi ymmärtää Samin maailmaa. Mutta haasteilta ja takapakeilta ei välty kukaan ja lisäksi Alexin mieltä varjostaa ikävä muisto menneisyydestä.    

Annan periksi ja ojentaudun vaivalloisesti, tartun hänen käteensä ja jatkan matkaa luullen, että pieni läheisyyden hetkemme on ohi. Mutta kun pysähdymme risteykseen, hän irrottaa kätensä omastani ja taputtaa minua kevyesti selkään. ”Mun iskä”, hän sanoo. Hetki on niin täydellinen, että minusta tuntuu kuin tähdet putoaisivat taivaalta.

Teksti: Katja