Koska vuosi alkaa?

Riimusauva kuvaa vuoden kierron

Ennen paperisia ja sähköisiä kalentereja pohjoismaalaiset laskivat aikaa kalenterisauvoilla. Niistä kertoo Heikki Ojan kirja Riimut : Viestejä viikingeiltä. Riimusauvat kehitettiin Skandinavian eteläosissa 1000-luvun alussa ja niitä käytettiin 1800-luvulle saakka.  Ne ovat puisia keppejä, joiden kylkeen kaiverrettiin riimumerkeillä kalenteri.

Eri puolilla Suomea valmistettiin erilaisia sauvoja. Ortodoksien sauvoissa päivää ei merkitty riimulla vaan lovella.

Vanhoissa riimusauvoissa vuosi on joskus alkanut Nikolauksen päivästä eli nykyisestä itsenäisyyspäivästä 6.12. Sen kohdalle on vuoltu sauvaan pyörä tai häntäänsä pureva käärme. Ne symboloivat ajan jatkuvuutta.

Jos vuosi on alkanut 1.1., sen kohdalta riimusauvasta löytyy ympyrä, pyörä tai risti, joskus juomasarvi. Veitsen kuva 1.1. merkitsee Jeesuksen ympärileikkausta.

 
Vuoden kylmin päivä

Tammikuulle osuu 6.1. loppiainen, jota on sanottu myös kolmen kuninkaan päiväksi. Keskiajalta lähtien läntinen kristillinen kirkko on viettänyt silloin itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivää. Niinpä riimusauvassa loppiaista kuvaa vaikkapa kolme kruunua. Myös puu tai tähti, jota tietäjät seurasivat, ovat tavallisia, samoin joulunajan juomasarvi. Alun perin joulua juhlittiin Uuden Knuutin päivään 13.1. asti.

Luonnon kierrossa suomalaisille on ollut tärkeämpää lämpötila kuin valaistus. Niinpä talven huippuna on pidetty tammikuun 13. tai 14. päivää. Nykyistenkin tilastojen mukaan vuoden kylmin aika sattuu keskimäärin tähän kohtaan. Riimusauvassa keskitalvea merkitsee talonharjan tapainen kuvio.

Tammikuu oli puunteon aikaa, joten 20.1. kohdalla on monessa riimusauvassa kirveen kuva. 25.1. on usein merkitty kalalla talvikalastuksen vuoksi tai jousipyssyllä, talvisen metsästyskauden symbolilla. 

Naisten ajanlasku

Katolisuuden myötä suomalaiset hahmottivat vuoden kiertoa myös pyhimysten avulla. Uuno Sirelius on julkaissut kirjassaan Suomen kansanomaista kulttuuria 2 pyhimyskalenterin. Tässä ”naisten ajanlaskuksi” kutsutussa värssyssä pyhäpäivien välimatkat kerrotaan viikkoina. Se alkaa näin:

Tuomaasta kuusi Kynttilään,

Kynttilästä kolme Mattiin,

Matista neljä Maariaan.

Terhi

Lähteet:

Heikki Ojan kirja Riimut. Viestejä viikingeiltä. 2015

Uuno Sireliuksen kirja Suomen kansanomaista kulttuuria 2. Esineellisen kansatieteen tuloksia. 1921

Internetissä Wikipedia: Loppiainen

Tähtiin kirjoitettu lähdeluettelo

Teiniproosa alkoi hiihdellä goottilaisuuden äärimmäisillä rajoilla.  Joka toisessa tarinassa ihmishenkilö löysi parikseen vampyyrin, enkelin, keijukaisen tai muun epäluoman, joka toisessa tulevaisuuden maailma oli sellaisella mallilla, että eksynyt teinimurhaaja huhuili siellä toista ruumiskasan päällä rynkky olalla.

 

Voimalla on vastavoimansa.  Tässä tapauksessa sen nimi on John Green. Hän nykäisi kerralla yliluonnollisiin kadonneet lukijat takaisin valtavirtaan jättimenestykseksi kasvaneella romaanillaan Tähtiin kirjoitettu virhe ja tietenkin vetoapuna menestykseen on kirjasta tehty elokuva.  

Vampyyrinkukistajat : kaksi syöpää sairastavaa teiniä

Tähtiin kirjoitettu virhe on reaalimaailmaan sijoittuva rakkausromaani, jossa kaksi seitsemäntoistavuotiasta löytää toisensa. Tyttö on poikaa kokemattomampi, mutta molemmille rakastuminen on yhtä huumaavaa. Tarina ei todellakaan ole uusi.

Molemmat päähenkilöt sairastavat syöpää. Monissa aikaisemmissa suurta rakkautta, sairastumista ja kuolemaa kuvaavissa romaaneissa vain toinen osapuoli on sairastunut. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Erich Segalin 1970-luvun hitti Love Story, joka menestyi myös elokuvana aivan kuin Greenin tarina nyt. On meillä tarjolla myös suomalainen sukulainen: Gunnar Mattsonin Prinsessa 1960-luvulta.   

Tähtiin kirjoitettu virhe on julkaistu nuortenkirjana, mutta sitä lukevat myös aikuiset, kuten nykyisin on tapana. Aikuiset haluavat samaistua teini-ikäisiin romaanihenkilöihin. Kukapa haluaisi tunnustaa olevansa keski-ikäinen tai vanha. Love Story ja Prinsessa julkaistiin aikuisten romaaneina, mutta kyllä ne nuorisokin löysi. Nuoria kiehtoi aikuisuus, ja sitä kohti kiiruhdettiin. 

Amerikkalaista ristiretkeilyä

Greenin kirja vilisee viitteitä kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin, historiaan, luonnontieteisiin, uskontoon ja ties mihin vielä, ja siksi sitä on vähän vaikea mieltääkään puhtaasti nuorisokirjallisuudeksi. Se imartelee fiksua lukijaansa, joka huomaa lukeneisuuden jäljet.  Teinilukijalta ne menevät luultavasti enimmäkseen ohi. Mitä nuorempi on lukija, sitä tärkeämpi on juoni, ja sitä vähemmän lukijalla on yleissivistystä, johon lukemaansa peilata. 

Aikuinen, kokenut lukija pystyy jo arvaamaan, miten tarina todennäköisesti etenee ja päättyy, joten hän voi juonen lisäksi napostella lukiessaan kirjailijan tarjoilemia gourmet-lisukkeita eri taiteen- ja tieteenaloilta.

Kuten kelpo amerikkalaisen kuuluukin, Green aloittaa viittausvyörytyksensä kristillisestä kuvastosta.  Samalla tulee todistetuksi, että amerikkalaiset luottavat terapiaryhmien ja rukouksen voimaan kaikkien ongelmien hoidossa.

Amerikkalaiset kirjailijat ovat hämmentävän syvästi sidoksissa uskontoon. Outolintu-trilogian kirjoittaja Veronica Rothkin kiittää jälkisanoissaan Jumalaa. Onko kyseessä kirjailijan vakaumus vai halu miellyttää uskovaisia ja välttää koulukirjastoboikotit, kysyy tällaisen ilmiön äärellä hämmentynyt, ehkä hiukan kyyninen, sekulaari eurooppalainen.

Outolintuhan on pitkästyttävyytensä lisäksi myös vastenmielisen väkivaltainen ja äärimmäisen tekopyhä tekele, joten ehkä jokaisen kunnon kristityn velvollisuus olisikin estää sen pääsy puhdassieluista nuorisoa turmelemaan. Amerikkalaiset kristityt tosin tuntuvat vastustavan kiihkeimmin rakkautta sen kaikissa ilmenemismuodoissa, väkivalta huolestuttaa heitä pelottavan vähän.

Onkohan muuten Tähtiin kirjoitetun virheen salaperäisin henkilöhahmo, Amsterdamissa asuva alkoholisoitunut ja katkeroitunut kirjailija kuva luomakuntansa hylänneestä Jumalasta? 

Ihan wasp hetero?

John Greenin tekstissä on viittauksia rakkauden eri muotoihin. Nuoripari katsoo yhdessä Zack Snyderin ohjaamaa, Frank Millerin sarjakuvaan perustuvaa elokuvaa 300, joka on sekä erittäin väkivaltainen että homoeroottinen.  Hazelin lempikirja Imperial Affliction, suomennoksessa Viileää valoa, on saanut nimensä Emily Dickinsonin 1860-luvulla kirjoittamasta runosta. Dickinsonia viimeksi suomentanut Merja Virolainen pitää hyvin todennäköisenä, että osa Dickinsonin runoista on osoitettu naispuoliselle rakastetulle. 

Greenin queer-viittaukset ovat tietysti hyvin varovaisia ja etäännytettyjä, mutta siellä ne kuitenkin ovat, ja jostain syystä kirjailija on valinnut juuri nämä teokset osaksi oman, päällisin puolin heteronormatiivisen tarinansa sukupuuta. 

Dickinsonin runo on hyvin kaunis niin englanniksi kuin Helvi Juvosen suomennoksenakin, ja sopii kaikin puolin erinomaisesti Greenin surullisen tarinan tunnelmaan:

There’s a certain slant of light

On winter afternoons,

That oppresses, like the weight

Of cathedral tunes.

Heavenly hurt it gives us;

We can find no scar,

But internal difference

Where the meanings are.

None may teach it anything,

‘Tis the seal, despair.-

An imperial affliction

Sent us of the air.

When it comes, the landscape listens,

Shadow hold their breath;

When it goes, ‘tis like the distance

On the look of death.

Valo viistoon lankeaa

talven päivien.

Se ahdistaa kuin painavuus

katedraalien.

Taivas viiltää haavansa.

Ei näy arpi sen.

On vain muutos sisäinen

merkityksien.

Sitä ei voi opettaa.

Se on toivoton.

Sinetti, kipu ylhäinen

meille suotu on.

Sen tulo pidättämään saa

henkeään maiseman.

Sen meno on kuin etäisyys

katseessa kuoleman.

Allen Ginsbergin Huutoa ei sentään rohjeta siteerata, vaan siirrytään notkeasti sitä salonkikelpoisempaan klassikkoon, T.S. Eliotin J. Alfred Prufrockin rakkauslauluun

Eri etnisiä ryhmiä edustavat Anne Frank, natsien juutalaisvainojen tunnettu uhri, ja Frederick Douglass, Amerikkalaisen orjan omaelämäkerran kirjoittaja. Hänen nimensä mainitaan Hazelin lukulistoilla. 

Shakespeare sanoi sen jo

Luonnontieteiden ja filosofian alalta Green pudottelee antiikin klassikoiden lisäksi sellaisia nimiä kuin  Sören Kierkegaard, Martin Heidegger, Rudolf Otto, Rudolf Karl Virchow, Philippa Ruth Foot ja matemaatikko Georg Cantor, jonka teoriaan äärettömistä joukoista viitataan moneen otteeseen.

Antiikin mytologiasta on peräisin ainakin fiktiivisen romaanihenkilön fiktiivisen hamsterin nimi Sisyfos. Minkähän takia?

Amerikkalaiset klassikot vilahtelevat tekstissä luontevasti, koska Hazel opiskelee Amerikan kirjallisuuden historiaa.

Kaiken kruunaa tietysti englanninkielisen kielialueen ehtymätön sitaattien sammio William Shakespeare näytelmineen ja sonetteineen. Mistäpä muualta kirjan nimikään olisi peräisin kuin Shakespearelta,  näytelmästä Julius Caesar:

”The fault, dear Brutus,

is not in our stars

But in ourselves.”

Lauri Siparin suomennoksena sitaatti vähän pidennettynä menee näin:

”Mies voi olla kohtalonsa herra:

jos olemme alamaiset, hyvä Brutus,

syy ei ole tähdissä vaan meissä.”

Green muokkaa sitaatin Hazelin ja Augustuksen tarinaan sopivaksi. Nuoret eivät todellakaan ole itse syyllisiä kohtaloonsa. Ihminen on avuton sairauden ja kuoleman edessä. Tähtien syytä.

Myös Shakespearen 55. sonettia kuolemasta ja kuolemattomuudesta siteerataan, ja sitten siteerataan sen siteeraajaa Archibald MacLeishia, joka muuten toimi muutaman vuoden myös kongressin kirjastonhoitajana ja kirjoitti kauniisti kirjastojen merkityksestä, kuten Wikipedia meille kertoo.

Mutkikkaaksi menee. Voin vain kuvitella, miten paljon John Green on näiden viittauskerrostumien rakentelusta nauttinut, ja kuinka paljon niitä voivat hyödyntää kaikki ne fanfictionin kirjoittajat, jotka ensin kirjoittavat salaperäisen Viileää valoa –romaanin, jota Hazel koko ajan lukee, mutta jota ei oikeasti ole olemassakaan, ja sen jälkeen tietenkin jatko-, lisä-, väli- ja vaihtoehto-osia Tähtiin kirjoitetulle virheelle.

Maileena

Kylmä saari

Vann,David: Kylmä saari

Irene ja Gary asuvat Alaskassa järven rannalla. Koko elämänsä täydellistä paikkaa etsineelle Garylle rannalla asuminen ei riitä, hän haluaa rakentaa hirsimökin saareen ja asua siellä. Irene ei innostu mökistä saaressa, eikä oikeastaan haluaisi edes asua Alaskassa, mutta ajattelee että saarella he voisivat kenties vielä pelastaa rakoilevan avioliittonsa. 

Ensimmäinen reissu hirsien kuljettamiseksi saarelle osuu kylmään ja sateiseen päivään ja Gary ja Irene kylmettyvät ja sairastuvat molemmat. Irenellä flunssa vain pahenee ja hän alkaa kärsiä voimakkaasta päänsärystä, johon särkylääkkeet eivät auta. Lääkäri epäilee poskiontelotulehdusta, mutta ei kuitenkaan löydä röntgenkuvasta minkäänlaista tulehdusta. Siitä huolimatta Irenen päänsärky yltyy.

Irenen ja Garyn tytär Rhonda tuo äidilleen voimakkaita särkylääkkeitä jotka tainnuttavat hänet. Rhonda on huolissaan äidistä ja hän yrittää saada veljensä Markin käymään päivittäin äidin luona. Mark asuu lähes vanhempiensa vieressä, mutta kiireisiin vedoten kieltäytyy Rhondan pyynnöstä. Gary taas ei ehdi huolehtimaan vaimostaan, koska hirsimökki on saatava alulle.

Päänsärky lamauttaa Irenen. Hän ei pysty syömään, eikä nukkumaan. Särkylääkkeet turruttavat, mutta eivät poista kipua. Kipu saa Irenen muistot lapsuudesta, äidin kuolemasta ja hänen ja Garyn suhteesta palamaan kirkkaasti. Miten hän päätyikään sieltä tähän? Ja mitä hänelle ja Garylle on tapahtunut?

Kylmä saari on kertomus tyytymisestä ja katkeroitumisesta. Itsensä kadottamisesta ja toteutumatta jääneistä haaveista. Ja siitä kuinka seuraava sukupolvi toistaa vanhempiensa virheitä.

Heidi

Yllättäviä yhtäläisyyksiä nykyaikaan

 Miettinen:Piikojen valtakunta – nainen, työ ja perhe 1600-1700 -luvuilla

Usein ajatellaan, että entisaikoina naimisiin mentiin nuorena. Tämä mielikuva ei ole aivan oikea, sillä avioitumisikä oli jo vuosisatoja sitten lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Syyt olivat samoja kuin nykyään: taloudelliset edellytykset perheen perustamiselle saavutettiin vasta kolmenkymmenen ikävuoden lähestyessä. Tämä koski sekä 1700-luvun piikoja ja renkejä että nykyään 2000-luvun opiskelijoita ja pätkätyöläisiä. Naisen kannalta oli taloudellisesti kannattavinta syntyä varakkaan isännän tyttäreksi; mielellään vieläpä ainoaksi tai ainakin vanhimmaksi tyttäreksi. Se takasi kaikkein varmimmin pääsyn jonkin talon emännäksi. Talonemännät olivat arvostettuja ja heidän sanansa painoi. Naisiin liittyvissä oikeudenkäynneissäkin käräjille voitiin kutsua todistamaan joukko ”hyvämaineisia emäntiä”. Naimattoman naisen sana painoi päätöksenteossa huomattavasti vähemmän.

Ihanteena oli, että nuorten naimattomien naisten tuli oppia vain lähinnä kotitöitä, jotta heistä tulisi aikanaan  kunniallisia perheenemäntiä kasvattamaan seuraavaa sukupolvea valtakunnalle. Miesten ja naisten työt erotellaan teksteissä, mutta arjessa ei ollut vara valita mitä itse kukin teki. Piikatytön mahdollisuudet avioliittomarkkinoilla kasvoivat ikävuosien ja taitojen karttuessa, kun taas säätyläisneidon mahdollisuudet heikkenivät. Mouhijärveläisen torpantyttären Annan tarinasta käy hyvin ilmi halu parantaa omia elinolosuhteitaan lähtemällä kotoa palkkatyöhön.

Entisaikaan oli myös sinkkuja, joskaan heitä ei tietenkään tällä nimellä kutsuttu. Entisajan naimaton nainen ei elänyt maaseudulla koskaan yksin. Hänen taustallaan oli aina perhe ja suku, jotka monin eri tavoin vaikuttivat hänen elämäänsä ja ratkaisuihinsa. Vain hyvin harva oli täysin yksin vailla turvaa. Asuipa naimaton nainen perheessä tai yksin, suku- ja perhetausta seurasi häntä aina jollain tasolla. Se määritti naisen aseman yhteisön jäsenenä. Se vaikutti myös hänen tekemiinsä valintoihin, mahdollisesti jopa siihen, synnyttikö hän aviottoman lapsen vai ei.

Yksinhuoltajuus oli monelle naiselle arkea, koska ehkäisyä ei tunnettu. Esiaviolliset suhteet olivat sallittuja ja hyväksyttyjä, jos kyseessä oli naisen perheen hyväksymä kosija. Ja vaikka lapsi olisi ollut satunnaisen suhteen seuraus, ei naista ajettu maantielle. Avioituminen nuorena oli mahdollista vain harvalle naiselle, vaikka sitä pidettiin ihanteena. Oli selvää, että avioitumista joutui odottamaan ja toisaalta sekin ymmärrettiin, että kohtalona saattoi joskus olla yllätysraskaus. Kautta aikojen nuoren naisen ongelma on ollut sama: suostuako poikaystävän kanssa seksiin vai ei? Jättääkö poika, jos ei suostu? Seurauksena saattoi olla ei-toivottu raskaus, mutta myös onnellinen avioliitto.

Myöskään uusperheet eivät ole pelkästään tämän ajan ilmiö. Entisaikaan kun ihmiset kuolivat suhteellisen nuorina ja mentiin uudelleen naimisiin syntyi uusperheitä, joissa oli sinun, minun ja meidän lapsia.

Sirkka

Mikä yhdistää kriketin, naurujoogan ja voikanan?

Vastaus: intialainen yksityisetsivä Vish Puri. Hän on Tarquin Hallin kirjoittamien jännitysromaanien päähenkilö. Lahjakkaan mutta huvittavan etsivän, hänen nerokkaiden apulaistensa sekä laajan sukunsa kautta Hall kuvaa nyky-Intiaa.

Kirjassa Vish Puri& kadonneen palvelijattaren tapaus etsivä hakee naista yli miljardin ihmisen joukosta. Vish Puri &nauruun kuolleen miehen tapaus kertoo uskomusten kyseenalaistajasta. Silminnäkijöiden mukaan Kali-jumalatar tappoi hänet. VishPuri & kohtalokkaan voikanan tapaus liittyy krikettiin ja laittomaan uhkapeliin. Sitä selvittäessään Puri matkustaa Pakistaniin. Yksityisetsivä on välttänyt tätä maata, koska hänen sukulaisiaan surmattiin siellä Intian ja Pakistanin irtautuessa toisistaan 1947.

Erikoisjoukko puolustaa seka-avioliittoja

Uusimmassa kirjassa VishPuri ja lemmenkommandojen tapaus geenitutkimus kumoaa kuvitelmat, joihin kastilaitos perustuu. Lemmenkommandot on todellinen intialainen vapaehtoisten ryhmä. Se helpottaa eri kasteihin, yhteiskuntaluokkiin ja uskontoihin kuuluvien seka-avioliittoja.

Tarquin Hall kuvaa yhtä humoristisesti intialaista yksityisetsivää kuin englantilaista poliisia. Joka kirjan lopussa hän selittää käyttämiään intialaisia sanoja. Kohtalokkaan voikanan tapaus ja lemmenkommandojen tapaus sisältävät myös reseptejä. Hall asuu New Delhissä kuten yksityisetsiväkin, mutta hän kasvoi Englannissa kahden kulttuurin perheessä ja on työskennellyt ympäri maailmaa.

Autoonahtautumisennätys

Tässä ote tuoreimmasta Vish Puri –kirjasta:

"Autoon oli tarkoitus mahtua vain kaksi eteen ja kolme taakse, mutta se oli pelkkää teoriaa. Purit olivat suurten intialaisten perheiden tapaan tottuneet ahtautumaan pikkuruisiin autoihin tehokkaasti kuin sirkuspellet. Heidän kaikkien aikojen ennätyksensä, joka oli saavutettu kuuden tunnin ajomatkalla Delhistä Chandigarhiin, oli neljätoista – neljä aikuista, kolme teiniä, viisi lasta ja kaksi vauvaa – joskin on myönnettävä, ettei koko matkaa tehty omin voimin, sillä moottori ylikuumeni Ambalan lähistöllä.

Kullannuppuun mahtui kaksitoista matkustajaa – siitäkin huolimatta että Chetan vei koko etummaisen matkustajan penkin (mitä nyt hänellä oli yksi pakollinen pikkulapsi sylissään) eikä kuskin penkillä istunut ajajan lisäksi ketään, sillä ovella oli taipumus aueta kuopissa. Äiti ja Rumpi istuivat takapenkillä seurassaan veljenpoika Abhishek (jonka piti työntää pitkä kaulansa puoliksi ulos ikkunasta) sekä veljentytär Harish ja Jagdishin vaimo, Sonam-täti. Kolmevuotias Akhil seisoi käsijarrun takana. Kaksoset olivat takaistuimella ja irvistelivät riemumielin takaikkunasta.

Matkan ainoat ”riesat” olivat ilmastoinnin puuttuminen (päivän ylin lämpötila oli täsmälleen 42 celsiusastetta), istuinten löysät jouset ja se, että Akhil piti auttaa ikkunasta ulos aina kun hänen täytyi pysähtyä pissalle (jos ovia olisi avattu, joku olisi voinut pudota kyydistä).

Muilta osin kaikilla oli ”kerta kaikkiaan mukavaa.”

Terhi

jännitysromaanit dekkarit Intia naurujooga kriketti gurut kastilaitos geenitutkimus lemmenkommandot reseptit autoilu

Alasti taivaskalliolla

Ihalainen, Jarmo: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

On elokuun ensimmäinen viikonloppu. Wikstenin teollisuussuvun omistamalla kesähuvilalla valmistaudutaan kesäjuhlan viettoon.

Sofia ja Roosa

 Ensimmäiseksi paikalle saapuu Sofia.  Kolmekymppinen Sofia työskentelee perheyrityksessä. Nyt hänestä kuitenkin tuntuu, että on muutoksen aika. Jotain pitäisi saada aikaan, jotain muutakin kuin selkää koristava liskotatuointi. Sofia hämmästelee itsekin saamattomuuttaan. Tavallisesti Sofia on se, joka ”tekee” ja pikkusisko Roosa se, jonka ”pitäisi tehdä”.

Roosa on opettaja, hänellä on rastat ja ”aina joku mies”, tällä kertaa mukana on Mari-paitainen Jyri. Kun Jyri kaartaa huvilan pihaan, Roosa havahtuu ajatuksistaan.  Hän tahtoo toisenlaisen elämän.  ”Kun aletaan puhua lasten nimistä, on aika vaihtaa miestä”.

Fredriksson ja Gudrun

Wikstenin huvilan vieressä on pienempi mökki. Aiemmin sitä isännöi asianajaja Fredriksson vaimoineen, nyt sitä asuttaa naistaitelijapari Fredriksson ja Gudrun. Fredriksson on ylipainoinen kirjailija, joka Gudrunin mielestä ”joi liikaa, piruili liikaa ja oli kuin tahallaan vastenmielisempi. Synkempi ”.  Kuvataiteilija Gudrun on luonteeltaan lempeämpi. Hän pohdiskeli usein parisuhteen mielekkyyttä. Gudrun oli tyttöjen lapsuuden itseoikeutettu taikajuoman valmistaja ja Fredriksson maljapuheen pitäjä. Kun mökillä vierailevat yhtiön miehet veivät vanhempien huomion, naisten luota löytyi tytöille turva.

Kun paluuta entiseen ei ole

Kun tytöt saapuvat huvilalle, se on tyhjillään. Erik-isää ei näy – luultavasti hän on mennyt kapakkaan. Kaikki on tänä kesänä muutoinkin toisin, sillä Gudrun on kuollut aiemmin. Tuleekohan juhlista mitään?

Kirjassa tarina kulkee limittäin kolmessa sukupolvessa. Menneisyyden haamuna on tyttöjen isoisä Ville Kivilahti alias Wilhelm Wiksten. Eilistä ja nykyisyyttä edustaa hänen poikansa Erik. Sofia ja Rosa hallitsevat nykyisyyttä. Kun suvun synkät salaisuudet paljastuvat ja kirjan tapahtumat etenevät kohti traagista loppua, jää avoimeksi kysymys: kenen on tulevaisuus?

Ihalaisen kirjaa on pidetty Tove Janssonin Kesäkirjan ja Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -teoksen sukulaiskirjana. Kaikki kolme soveltuvat mainiosti kesälukemiseksi. Ihalaisen tekstiä on miellyttävä lukea. Kirjaa täytyi lukea ajatuksella, sillä eri aikatasoilla etenevä teksti ja romaanin moninaiset tapahtumat vaativat keskittymistä.

Vuonna 1966 syntynyt Jarmo Ihalainen on valtiotieteen maisteri, joka on kirjoittanut työnsä ohessa useita sosiaali- ja terveysalan oppikirjoja.  Perheestä ja alastomana juoksemisesta oli ehdolla vuonna 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon saajaksi.

Aira

Todellisuus muuttaa muotoaan

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Evangeline herää ennen aamunkoittoa ja pukee päälleen mustat vaatteet ja hunnun. Niiden sekuntien aikana hänen yksityinen minänsä muuntautuu sisar Evangelineksi, keskeytymättömän rukouksen fransiskaanisisareksi. Sisar Evangeline on hoitanut kello viiden rukousvuoron siitä asti kun antoi luostarilupauksensa viisi vuotta sitten, luostarissa kasvaneen tytön täytettyä 18 vuotta.

Sisar Evangeline työskentelee Pyhän Rosan luostarin kirjastossa ja vastaa koko luostarin kirjeenvaihdosta. Saapuvissa kirjeissä tiedustellaan suurimmaksi osaksi luostarin mittavasta enkelikuvien kokoelmasta ja sisar Evangeline vastaa jokaiseen kirjeeseen. Sitten kylmänä joulukuisena aamuna, postin mukana saapuu erikoinen kirje. Kirjeessä pyydetään muitta mutkitta lupaa tulla tutkimaan luostarin arkistoon äiti Innocentan kirjeenvaihtoa Abigail Rockefellerin kanssa. Sisar Evangeline kirjoittaa saman tien jyrkän kieltävän vastauksen röyhkeälle Verlaine- nimiselle tutkijalle.

Kirjeen pyyntö jää kuitenkin askarruttamaan sisar Evangelinea ja hän menee etsimään pyydettyä kirjeenvaihtoa arkistosta. Sisar Evangeline löytää yhden kirjeen, mutta ei ymmärrä mistä siinä puhutaan. Voisiko sisältö liittyä jotenkin tulipaloon joka tuhosi luostarin vuonna 1944? Luostari rakennettiin uudestaan Abigail Rockefellerin lahjoituksen avulla. Asia vaivaa sisar Evangelinea niin paljon, että hän työntää kirjeen taskuunsa lähtiessään arkistosta.

Löytyneen kirjeen arvoitus ei ole kuitenkaan mitään verrattuna sisar Evangelinen hämmästykseen, kun nuori mies ilmestyy luostarin kirjaston ovelle. Jostain kumman syystä sisar Evangeline tietää heti, että mies on Verlaine. Sisar Evangeline ei osaa päättää, pitäisikö hänen toivottaa Verlaine tervetulleeksi, vai heittää hänet ulos. Hän päätyy kysymään, kuinka voisi auttaa.

Tuo pieni kysymys saa liikkeelle suuria voimia, jotka mullistavat Evangelinen elämän. Hänelle selviää, että luostarilla ja Evangelinen kuolleilla vanhemmilla on ollut merkittävä osa tuhansia vuosia jatkuneessa taistelussa ja Evangelinen on aika seurata verensä perintöä.

Enkelioppi on viihdyttävä sekoitus fantasiaa, jännitystä ja romantiikkaa. Vauhtiin päästyään, tarina kasvaa eeppisin mittoihin ja pitää otteessaan viimeiseen lauseeseen asti. Enkeliopin tarina jatkuu kirjassa Enkelikaupunki.

Heidi