Joanne Harrisin Pieni Suklaapuoti (1999), Karamellikengät (2007) sekä uusin Persikoiden Aikaan (2013) luovat tarinallisen jatkumon, mikä on saattanut jäädä monelta väliin. Osittain todennäköisesti sen takia että vain Pieni Suklaapuoti poiki elokuvasovituksen, joka ei todellakaan edustanut kirjaa niin hyvin kuin olisi voinut. Keskityn nyt kuitenkin itse kirjaan, enkä elokuvaan. Suosittelen tätä myös niille, jotka haluavat lukea nämä kirjat.
Pieni Suklaapuoti mielletään sopivaksi romaaniksi romanttiseen makeannälkään, mutta ennen kaikkea sen keskiössä ovat yhteisön sisäiset ihmissuhteet. Ja niiden ihmissuhteiden keskiössä ovat äitien suhteet lapsiinsa. Etenkin tyttäriinsä. Tämä teema toistuu myös muissa Harrisin kirjoissa.
Kirja alkaa siitä, kun päähenkilömme hurmaava Vianne Rocher muuttaa pienen Anouk-tyttärensä kanssa tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään. Oikopäätä Vianne avaa pienen Suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä, eivätkä kaikki kylän asukkaat ole siitä mielissään. Pääsiäisen lähestyessä jännitteen kylän sisällä kiristyvät ja saavat aikaan yllättäviäkin tapahtumaketjuja. Vianne saa niin hyviä ystäviä kuin vihamiehiäkin.
Juoni etenee mielestäni sulavasti, lisäten käänteitä ja yllätyksiä sopivissa kohdin. Kirjan kevytmielinen ote kirjan teemoihin ja aiheisiin ei kuitenkaan langeta sokerista verhoa vakavien asioiden ylle. Parhaimpana esimerkkinä parisuhdeväkivalta. Ylitsevuotavan kaunistelun puuttuminen näkyy myös kirjan henkilöhahmoissa.
Monimuotoinen hahmokaarti kuvaa ihmisiä laidasta laitaan. Teoksesta löytyy niin huono äiti-tytär-suhde, kahden vanhuksen hiljalleen heräävä rakkaus, sekä tietenkin Viannen Anouk-tyttären mielikuvitusystävä, jäniksen kaltainen Pantoufle.
Kuten aikaisemmin mainitsin: teos keskittyy enemmän henkilöhahmojen välisiin suhteisiin kuin välttämättä varsinaiseen romantiikkaan. Vahvimpana tässä tilanteessa on tietenkin Viannen ja Anoukin suhde, mutta yllättävää on se kuinka Harris sivuaa myös Viannen ja hänen tapaturmallisesti kuolleen äitinsä suhdetta. Myös sitä miten Viannen äidin uskomukset vaikuttavat Viannen elämään vielä silloinkin kun hän matkustaa yksin Anoukin kanssa sinne minne tuuli heitä kuljettaa. Kirjaimellisesti.
Teos selvästi liikkuu monen genren välillä. Niistä huomattavimpia ovat maaginen realismi sekä kasvuromaani. Siitä on aikaa kun luin kirjan ensimmäisen kerran, mutta muistan yhä kuinka haltioissani olin kun käänsin viimeisen sivun. Jokainen henkilöhahmo jää mieleen, eikä sulaudu taustahälyyn. Kukin jättää eläväisen kuvan, olivat he kuinka epämielyttäviä tahansa.
Suosittelen teosta kaikille, joilla suklaahammasta kolottaa, sekä niille jotka tarvitsevat elämäänsä hieman käytännöllistä taikaa.
Harriksen toinen teos Karamellikengät (2007) taas onnistuu kääntämään sarjan ensimmäisen osan luoman taian päälaelleen. Se näkyy jo siinä, että kirjan englanninkisellä julkaisulla on kaski eri nimeä: The Lollipop Shoes (mistä nimi Karamellikengät) sekä The Girl With No Shadow, mikä antaa kirjan tarinasta paljon synkemmän kuvan kuin viaton viittaus sokerisiin jalkineisiin.
Eikä kumpikaan ole lainkaan harhaanjohtava.
Yhdeksän vuoden väli Pienen Suklaapuodin sekä Karamellikenkien välillä näkyy paikoittain, etenkin juonen kanssa. Harris tutustuttaa niin uusia aiheita, sävyjä kuin hahmojakin. Sanoisin juonta jopa hyvin rakennetuksi sekä yksityiskohtia hyvin viilatuiksi. Tällä kertaa se on myös avoimesti mystisempi kuin edeltäjänsä.
Mielestäni hahmojen kehitys on näkyvää, jos siihen ylipäätäänsä kiinnittää huomiota. Tällä kertaa äänessä on myös Anouk, joka kertoo tarinaa myös omasta näkökannastaan. Hän on selvästi teoksen toinen sankaritar.
Lähtökohtamme tällä kertaa hieman erillaiset. Paljon on muuttunut Pienen Suklaapuodin jälkeen. Vianne on, tällä kertaa kahden tyttärensä kanssa muuttanut Pariisin Montmarte-alueelle. Vianne ja Anouk ovat vaihtaneet nimiään sekä neljä-vuotias Rosette ei puhu lainkaan. He ovat joutuneet kohtaamaan köyhyyttä sekä synkempiä aikoja, sitten kevytmielisen Suklaapuodin. Vianne on jopa lopettanut oman kädentaitonsa, käytännöllisen taikomisen sekä käsintehdyn suklaan tekemisen. Kaikista synkimmällä hetkellä heidän elämäänsä saapuu nuori, boheemi nainen Zozie de l’Alba. Hän tuo sen taianomaisen aspektin takaisin perheen elämään jota he ovat kaivanneet, etenkin Vianne.
Mutta entä jos Zozie on jotain aivan muuta, mitä hän sanoo olevansa? Jotain paljon synkempää, joka havittelee Viannen elämää. Huomaako kukaan hänen todellista luontoaan ennen kuin on liian myöhäistä?
Se onkin hyvä kysymys. Sillä Zozien motiivit paljastuvat vasta aivan kirjan lopussa. Ei siis turhia paljastuksia.
Näillä sanoin viimeiseen osioon, Persikoiden Aikaan (2012). En aio pureutua tähän, mahdollisesti sarjan viimeiseen osioon kovin tarkasti, mutta tarina palaa sinne, mistä se alkoikin. Monet asiat ovat jälleen muuttuneet. Niin henkilöhahmoissamme kuin tarinan asetelmassa. Tällä kertaa laajaan ja alati muuttuvaan teema-perheeseen on nyt lisätty identiteetti, salaisuudet ja valheet, suvaitsevaisuus/suvaitsettomuus sekä tietenkin ruoka, joka toimii siltana kulttuurien välillä.
Teemojen monimuotoisuus on yksi Harriksen vahvuuksia. Uskaltaisin jopa väittää, että niiden vaihtumien kirjojen edetessä on ehkä jopa hänen vahvuuksiansa, sillä ne juuri tekevät kirjoista niin mielenkiintoisia ja taianomaisia.
Persikoiden Aikaan on mielestäni loistava lopetus Harriksen luomalle saagalle, vaikka vasta aika näyttää, tuoko tuuli tullessaan vielä yhden osan tähän maagiseen, suklaantuoksuiseen tarinaan.
Teksti: Ofimia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti