Nurinkurinen maailma

Kuuntelin äänikirjana Vuokko Hurmeen teoksen Kiepaus, joka on Huimaa-sarjan ensimmäinen osa. Minun oli pakko lainata myös fyysinen kirja ja toivoa, että siinä olisi kuvia. Ja olihan siinä, onneksi.

Aivoni nimittäin nyrjähtivät yrittäessäni kuvitella kirjan kaupunkia Kardumia, joka sinänsä on – meidän mielestämme – aivan tavallinen kaupunki. Paitsi että se on ylösalaisin.

Painovoima keikahti ympäri, kun päähenkilö Lennan äiti oli kahdeksanvuotias. Siitä lähtien ihmiset ovat kävelleet talojensa sisäkattoja pitkin, liukuneet rakennuksesta toiseen vaijerien varassa ja syöneet herkkuaterioina vessanpöntöistä satunnaisesti lattialle, ei kun siis kattoon, mätkähtäviä rottia. Eivät siis raakana, tietenkään. Hyi.

Roskat ja jätteet viskataan ylös, äh, siis alas taivaalle, ja huoneesta toiseen kulkiessaan täytyy kiivetä oven yläkarmin ja katon välisen seinämän yli. Meret ja järvet (Mitä ne edes ovat? Absurdi ajatus, että vettä olisi kerralla yhdessä paikassa niin paljon...) ovat tyhjentyneet Kiepauksen sattuessa. Ihmiset jatkoivat eloaan Kiepauksen jälkeen niin hyvin kuin voivat. Siis kaikki muut paitsi ne, jotka olivat juuri Kiepauksen sattuessa ulkona ja putosivat taivaalle. Heitä ei nähty enää koskaan.

Lasten fantasiakirjaksi teos on aiheeltaan yllättävän synkkä iloisenvärisestä kansikuvastaan huolimatta. Jo heti alussa Lennan äiti muistelee jälleen kerran lapsuuttaan, jolloin Kiepaus tapahtui. Kaikki hänen ystävänsä ja hänen perheensä putosivat tuolloin alas taivaalle. Kardumissa vettä säästellään eikä sitä todellakaan käytetä peseytymiseen tai siivoamiseen. Pohjavesikään ei tule riittämään ikuisesti. Lisäksi Lenna on nähnyt kirjan alussa vain muutamia ihmisiä lyhyen elämänsä aikana. Kehen voi luottaa? Miten kaiken puute ja menetys muuttavat ihmisiä? Äitikin lähtee edeltä etsimään vettä ja parempaa elämää. Näkeekö Lenna häntä enää koskaan?

Kerronta sen sijaan on melko huoletonta, eikä se suuremmin surkuttele henkilöiden kohtaloita. Melankolia syntyy vain lukijan mielessä, jos pysähtyy ajattelemaan, miten vaikeaa Lennalla perheineen on meihin verrattuna. Elämä Kardumissa on Lennalle kuitenkin vain arkipäivää. Mutta minä varoitan: Kesken lukemisen voi tulla vastustamaton tarve asettua makuulle erikoisiin paikkoihin ja kuvitella itsensä kävelemään katossa ja väistelemään kattolamppuja. Allekirjoittanut löysi itsensä makaamasta asuntonsa portaissa ja kuvittelevansa, pääsisikö enää takaisin alakertaan, jos pudottautuisi varovasti yläkerran kattoon, sillä portaitahan ei voisi enää silloin käyttää (aivoni niksahtivat jälleen sijoiltaan tätä kirjoittaessani). Siinä maatessani muistin, etten olekaan leikkinyt tätä kuvitteluleikkiä vuosiin!

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ikään katsomatta! Tosin jännittävät ja ahdistavatkin hetket voivat viedä herkimmiltä yöunet, kun itsensä kuvittelee liian tiiviisti Kardumin kaltaiseen maailmaan taistelemaan selviytymisestään. Siitäkin huolimatta aion tarttua mahdollisimman pian sarjan toiseen osaan Kaipaus. Kolmas osa Keikaus ilmestyy syksyllä 2019.


Teksti: Jaana

Minna ja miehet nuoret. Osa 1: Nuori darwinisti Maini Levander

Kuvaaja V. Barsokevitsch. CC by 4.0, Museovirasto-Musketti.

Tänä vuonna on vietetty Minna Canth 175 -juhlavuotta. Kuollessaan Kanttilan rouva oli vasta 53-vuotias.

Tarkoitukseni on tässä sarjassa "Minna ja miehet nuoret" kertoa joistakuista kypsän Minnan ympärillä pyörineistä nuorista miehistä. Termi "puumanainen" mahdollisesti tulee tällöin mieleen. Lehtorska, lankakauppias ja kirjailijatar rouva Canthilla ei tiettävästi kuitenkaan ollut romanttista suhdetta itseään huomattavasti nuorempiin miehiin. Ja jos olisikin ollut, niin mitäpä ne meille kuuluisivat? Mutta hyvin läheisiä suhteita hänellä kuitenkin oli moniin nuorukaisiin, jotka puhuttelivat häntä "tädiksi", kävivät Kanttilassa keskustelemassa kirjallisuudesta ja uusista aatteista kahvin juonnin lomassa sekä kirjoittelivat tädille kirjeitä. Tunnetuimpia näistä nuorukaisista olivat Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Kauppis-Heikki ja Erkon veljekset. 

                      Osa kirjeistä on tallella Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa, jonka perikunta luovutti kirjaston suojiin 1960-luvun alussa. Arkisto sisältää Minnan kirjoittamia, mutta ennen kaikkea hänen saamiaan kirjeitä kuin myös teoskäsikirjoituksia (näytelmiä, novelleja ja artikkeleita) sekä joitakin muita papereita. Minna Canth –arkiston aarteita on julkaistu digitaalisesti Minnan salonki –sivustolla.

                      Kuka sitten oli otsikossa mainitsemani Maini Levander? Tämä Loviisan alkeiskoulun lehtorin poika oli vanhempiensa kuoltua joutunut Kuopioon tätinsä kauppaneuvoksetar Johanna Lignellin kasvatettavaksi. Minnan salongissa hän kävi muiden lyseolaisten ohella. Piirissä keskusteltiin myös kehitysopista ja Maini (eli Kaarlo Mainio) Levander kunnostautui saamalla lyseon lehtorilta muistutuksen pidettyään 17-vuotiaana lyseon iltajuhlassa esitelmän "Eläinten sielusta". Tämän lyseolaisen Minna Canth ikuisti sivuhenkilöksi romaaniinsa Hanna (1886). Kohtauksessa Hanna tapaa ystävättärineen Väinölänniemellä erään Lavoniuksen eli "nuoren, etevän lyseolaisen", joka mainitsee keskustelussa Darwinin. Nimi on tytöille kuitenkin aivan outo: "'Darwin? Kuka on Darwin?' kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä."

                      Minna Canth harmitteli aikuisena monta kertaa sitä, että hän koulutyttönä oli saanut monissa aineissa niin pintapuoliset tiedot tai jäänyt kokonaan pimentoon. Luonnontiede oli yksi puuttuva tiedonala. Tosin hän sai oppia sitä hiukan Jyväskylän seminaarissa ja olihan hänen miehensä, lehtori Johan Ferdinand Canth juuri luonnontieteiden opettaja, joka myös suomensi eläinopin alan oppikirjoja ja loi siten alalle sanastoa.

                      Joka tapauksessa lyseolainen Maini Levander oli mitä ilmeisemmin jo varhain kiinnostunut luonnosta ja luonnontieteistä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1886, hän lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Siellä Levanderilla oli kiinteät siteet Minnan kahteen vanhimpaan, Helsingissä opiskelevaan tyttäreen. Avioituipa Mainin isoveli Väinö juuri Minnan Anni-tyttären kanssa. Parikymppiseltä Mainilta ei siten puuttunut läheisiä Helsingissä, mutta hänen ensimmäinen kirjeensä  (22.9.1886) nelikymppiselle "tädille" henkii ahdistusta uuden elämäntilanteen edessä. Samainen syksy oli myös kuopiolaiskirjailijattarelle kovaa aikaa edellisenä keväänä ilmestyneen Köyhää kansaa -novellin saaman vastaanoton vuoksi. Kuopiolaiset eivät tahtoneet uskoa Minnan kirjoittamaa Harjulan köyhäinhoitolaitoksen kuvausta todenperäiseksi.

                      "Tädin" ikävään aikaan viittaa myös Maini kirjeessään, jonka alku seuraavassa alleviivauksineen päivineen. Maini Levanderin lapsuudenkoti oli ruotsinkielinen, mutta hän kävi suomenkielistä koulua, joten hänen suomensa on alkukangertelujen jälkeen varsin sujuvaa:

"Rakas Täti!

Tyttöjen kertomuksista päättäen oloista siellä Kuopiossa ja kirjeenne johdosta heille olen saanut sen käsityksen että Teillä varmaan tätä nykyä on hyvin ikävä. Siitä syystä rupesin kirjottamaan kirjettä vaikka en tiedä onko se aivan kohtelijasta kun en odottanut vastausta edelliseen kirjeeseeni.

                      Olen jo ollut muutamilla luennoilla. Ne tuntuvat hyvin hauskoilta. Prof. Palmén pitää luentoja alemmista eläimistä, joita saamme nähdä ei ainoastaan kuvattuina vaan myöskin mikroskoopilla. Hän perustuu aivan kehitysteoriiaan ja on innostunut aineeseensa. Palmén'in luennoilla käy myöskin naisia – tänään siellä oli seitsemän nuorta neitiä.

                      Kohta rupean myöskin käymään n.k.lla zootomisella laboratooriolla eläimiä leikkelemässä. Ensi työ siinä on kissan hankkiminen.

                      Paitsi Palménin käyn vielä Hjeltin luennoilla kemiassa. Hänkin esittää jokseenkin elävästi ja tekee intresantteja kokeita. Muuten Hjelt kuuluu olevan konservatiivinen mielipiteissään. Ensi lukukautena vasta ajon ruveta käymään kemiallisella laboratoriolla.

                      Muilla luennoilla kuin molempain mainittuin en käy. Sen sijaan otan osaa käytännöllisiin harjoituksiin botaniikassa s.o. tehdään mikroskooppillisia kasvipreparaatteja. Siinä johtaa muudan nuori dosentti Kihlman. Viime kerralla näin todellisen solun – se on jotain merkillistä! Kun näin protoplasman liikkeet siinä niin tuntui kuin orgaanillisen elämän salaisuus olisi silmäin edessä.  Munkacsyn maalaus ja kasvisolu ovat merkillisimmät mitä tähän sakka olen nähnyt Helsingissä ja tekivät melkein samanlaatuisen vaikutuksen.

                      En tiedä vieläkään mikä minusta tulee. On kauhu virkamiesuraa vastaan. Mitä nyt tahdon on saada aikaan perusteelliset tiedot luonnontieteissä ja tuntea nykyajan polttavine kysymyksineen. Jos nykyiset tuumani toteutuvat niin tulen vaan "litteratööriksi". Mutta, ihminen päättää, kohtalo säätää."

  

Kohtalo sitten sääti, ettei Maini Levanderista tullut "litteratööriä" eli kirjallisuusihmistä, vaan Helsingin yliopiston eläinopin professori (tunnettiin nimellä K.M.Levander); hän oli vieläpä ensimmäinen, joka opetti eläinoppia yliopistossa suomeksi. Nuoren Levanderin kirje Minna Canthille jatkuu vielä edellä siteeratun purkauksen jälkeen: hän kertoo lukemistaan kirjoista (Guy de Maupassant, August Strindberg) ja mainitsee erikoisesti samastuneensa Strindbergin "Palkkapiian pojan" päähenkilöön tosin tarkentaen, että heidän ulkoiset elämän puitteensa ovat aivan erilaiset  – olihan Mainin äiti aatelissukua. Kirjeessä mainittu "Munkacsyn maalaus" tarkoittaa Helsingin Ritarihuoneella 1886 näyteillä olleen, unkarilaisen Mihály Munkácsyn maalausta "Kristus Pilatuksen edessä". Tämä maalaus ja mikroskoopin kautta nähty solu olivat siis olleet Mainille ensimmäisen Helsingin syksyn merkittävimmät elämykset.

                      Myös "täti" Canth pystyi yhdistämään vastauskirjeessään (2.10.1886) – ja maailmankatsomuksessaan – sekä kristinopin että kehitysopin. Mainin valituksiin elämän ikävyydestä Minna muistutti, miten paljon Maini oli juuri Helsinkiin halunnut: "Valitat ikävyyttä, vaikka olet Helsingissä. Niin kuin sinne toivoit ja halusit!" Kirjailijatar keskusteli kirjeessä myös kirjallisuudesta ja varoitti "litteratöörin" urasta: "Ohdakkeinen on kirjallisuuden ala." Hän kehottaa nuorta miestä opiskelemaan ja hankkimaan ensin varman leipäpuun.

                      Seuraavan syksyn kirjeessä (27.9.1887) Minnalle Mainin identiteetti "zoologian ylioppilaana" on jo selvästi vahvistunut. Vertaileva anatomia on nyt "erittäin hauskaa" ja Maini esittää kunnianhimoiseksi tavoitteekseen sen, että "tiedot yhä syvemmin ja syvemmin tunkeutuisivat detaljeihin ja yksityisfaktoreihin ja toiselta puolella taas vähitellen yhdistyisivät ehjäksi kokonaisuudeksi s.o. jonkinlaiseksi maailmankatsannoksi." Kolmas kirje (15.11.1888) keskittyy "tädin" näytelmän Kovan onnen lapsia vastaanottoon, mutta selostaa myös oppikirjaa embryologiasta, jossa kerrotaan "kuinka ihminen ja muut luurankoiset syntyivät ja muodostuivat".

                      Vaikka Minna Canth ei, kuten sanottu, saanut juuri opetusta luonnontieteestä, hän saattoi Maini Levanderin kautta seurata tiedonjanoisen nuoren miehen opiskelun ensiaskeleita, innostuksen syttymistä ja oman alan löytymistä. Minnan viisas ohje – jota hän ei itse valitettavasti liene noudattanut – erään kirjeen lopussa kuitenkin oli, että "voimia pitää säästää, pitkä on elämä edessä."

Maini Levanderista, ks. Anto Leikolan artikkeli Kansallisbiografiassa sekä Helle Kannilan teoksessa Minna Canthin kirjeet (1973)

Teksti: FT Tua Korhonen

Minna ja miehet nuoret. Osa 2: nuori filosofi Arvid Järnefelt

Kuvaaja V. Barsokevitsch. CC by 4.0, Museovirasto-Musketti

Kirjailija ja tolstoilainen filosofi Arvid Järnefelt (1861–1932) muistetaan nykyisin ehkä parhaiten elämäkerrallisesta teoksestaan Vanhempieni romaani. Siinä Järnefelt kuvaa hiukan myös Minna Canthia äitinsä Elisabeth Järnefeltin ystävänä. Perheen isä, Alexander, toimi Kuopion läänin kuvernöörinä 1884–88 ja perhe kävi ahkeraan – itse kuvernööriä lukuunottamatta – Kanttilassa. Jopa niin usein, että Minna Canthin keittäjän kerrotaan tuskastuneena ihmetelleen eivätkö "järnefeltiläiset" saa kotona ruokaa!

                      Arvid Järnefelt oli jo ennen isänsä kuvenröörikautta tutustunut Minna Canthiin osakuntatoverinsa Juhani Ahon ja mahdollisesti myös kuopiolaisen Ivar Idströmin välityksellä vuonna 1883. Idström, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Ivar Roini, oli Suomen Pankin Kuopion konttorin kamreerin Richard Steniuksen kasvattipoika. Minna Canth tunsi kamreerin vaimon hyvin, ja Ivar Roini oli puolestaan mukana monissa nuoren Arvidin huimapäisissä tempauksissa.

                      Helsingissä nuoruutensa viettänyt Arvid oli tutustunut Ahoon ja Roiniin Helsingin yliopistossa. Arvid oli aloittanut syksyllä 1880 juridiikan opinnot, mutta ne vaihtuivat seuraavana vuonna kielitieteeseen ja estetiikkaan. Kaunista Arvidia kutsuttiin Savo-Karjalaisessa osakunnassa lempinimellä "Lemminkäinen". Hanna Asp, joka koulutyttönä asui Kanttilassa, kuvaa kuinka Arvid ja Ivar olivat herättäneet huomiota Kuopiossa tulipunaisilla flanellihousuillaan. Eräänä alkukesän päivänä 1883 nuoret miehet olivat astuneet sisään Kanttilaan – ei oven, vaan kadunpuoleisen ikkunan kautta.

                      Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistossa on lappunen, joka siirtää Arvid Järnefeltin ja Minna Canthin tutustumisajankohdan vuotta varhaisemmaksi. Tätä lappusta ei tutkimuksissa ole tähän mennessä huomioitu. Se on allekirjoitettu nimellä A. Järnefelt ja päivätty 13.4.1882. Lappusen aiheena on se, että "vastaaja" oli "pahoin solvaissut päällekantajan harmaita hivuksia ja seitsemää (7) lasta", mistä lapun toisella puolen on "Resolutioni" eli oikeuden päätös. Sen mukaan "velvoittaa korkein oikeus vastaajaa pyytämän oikeuden edessä päällekantajalta anteeksi ja peruuttamaan solvaavat sanansa." Kyseessä on todennäköisesti leikkimielinen anteeksipyyntö – olihan Arvid Järnefelt tunnettu kujeilija nuoruudessaan.

                      Ensimmäinen maininta Minna Canthin säilyneissä kirjeissä Arvid Järnefeltistä on tämän kihlautuminen Emmy Parviaisen kanssa, josta Minna kertoo kirjeessään Hilda Aspille lokakuussa 1883. Arvid meni sitten vuoden päästä naimisiinkin ja matkusti heti nuorikkonsa kanssa Leipzigiin, jonka yliopistossa opiskeli yhden lukuvuoden verran filosofiaa. Sieltä hän kirjoitti joulukuussa 1884 Minna Canthille peräti kaksikymmensivuisen, filosofiaa käsittelevän kirjeen. Tämäkin merkittävä dokumentti on Kuopion kaupungin kirjaston Canth-arkistossa. Kirjeen tarkoituksen Järnefelt muotoilee seuraavasti:

                      "Muistattehan, että Kuopiossa oli meillä tuumat ruveta yhdessä studeeraamaan    Kantin filosofiaa. Siitä kun ei silloin mitään tullut, olen arvellut panna tuumani toimeen näin kirjallisesti; ja aloittaa jo tässä kirjeessä. Luonnollisesti riippuu kaikki siitä josko te tahdotte tähän suostua; sillä minä vaadin myöskin teiltä, että joko kirjeessä annatte muistutuksenne ja huomautuksenne. Toisen kirjeen  kirjoitan siis vasta sitten kuin olen teiltä saanut kirjeen. Aloitan lyhyellä silmäyksellä filosofian kehityshistoriaan ennen Kantia."

Järnefelt mainitsee ensin skolastiikan eli käsittelee keskiajan filosofiaa sivuuttaen antiikin filosofian. Tosin hän sanoo pari sanaa Platonista Renè Descartes'n yhteydessä. Varsinaisesti hän keskittyy uuden ajan alun kahteen englantilaiseen suureen filosofiin, John Lockeen ja David Humeen. Hän jäsentää ansiokkaasti heidän tieto-oppiaan taustaksi Immanuel Kantin filosofian esittelylle. Kirjeen loppupuolella hän huomaa, ettei ehtinytkään käsitellä Kantin filosofiaa:

                       "Mutta onpa tämä ensimmäinen kirjeeni venynyt pidemmäksi kuin olen               aikonut, enkä sittenkään ole varsinaiseen aineeseeni ennättänyt [...] Ensi kirjeessä teen siis vaan sen, että koitan teroittaa nähtäviksi Kantin filosofian lähtökohdat ja ehkä myös lyhyesti sen pääsisällön ja sen suuren merkityksen nykyisen kultuurin liikkeisiin nähden. Jos siinäkin hiukankin onnistun, luulen      teille tehneeni pienen palveluksen helpoittamalla teille Kantin filosofian niin kovien           pähkinäin halkipuremista. –"

Lopuksi Arvid tiedustelee Minnan kuulumisia: "Vieläkö yhä studeeraatte luonnontieteitä?" ja kertoo hieman omista opinnoistaan. Lisäksi hän kyselee tietoja Ivar Roinista sekä kysyy: "Kuinka on käynyt draamanne josta minulle kotolaiset kirjoittivat? Joko se on päässyt Suomalaisen Teaterin ankarasti kriitilliseen repertoariin?" Kyse on Työmiehen vaimosta, jonka viimeistelyn kanssa Minna tuskaili syksyn 1884. Sen ensi-ilta oli Helsingissä 28.1.1885.

                      Mitä ilmeisemmin Minna Canth eli yhtä älyllisen heräämisen kauttaan vuonna 1884. Kevään ja kesän 1884 kirjeissään eri henkilöille (Juhani Ahon veljelle Kaarlolle ja vanhalle ystävättärelleen Anna Liliukselle) hän kertoo kiinnostuksestaan filosofiaan, mutta lähinnä käytännölliseen (Herbert Spencer, John Stuart Mill) eikä teoreettiseen. Työmiehen vaimon vuoksi Minna Canthilla ei kuitenkaan ollut aikaa paneutua vaativaan filosofian opiskeluun. Lisäksi Gusti-veljen kaupan hoito oli siirtynyt syksyllä 1884 kokonaan Minnan vastuulle. Jatkoa filosofiselle kirjeenvaihdolle ei siten tullut.

                      Arvid Järnefelt valmistui filosofian kandidaatiksi 1885 ja palasi vielä juridiikan pariin saaden lakitieteen kandidaatin tutkinnon päätökseen 1890. Yhteys Minna Canthiin säilyi. Arvid vietti perheineen kesiä Kuopion lähistöllä ja asuessaan vielä Helsingissä kävi katsomassa Minnan näytelmiä. Hän oli esimerkiksi Kovan onnen lapsien ensi-illassa Suomalaisessa teatterissa marraskuussa 1888. Kun teatterin johto määräsi esitykset lopetettavaksi, ehdotti entinen radikaalifennomaani Järnefelt, että näytelmä siirettäisiin Ruotsalaiseen teatteriin. Siellä ensiesitettiin sitten Minna Canthin ainoa ruotsinkielinen näytelmä Sylvi tammikuussa 1893. Tiedämme, että Arvid Järnefelt oli katsomassa sitäkin. Saman vuoden kesällä Järnefelt osallistui vaimoineen ja Kasper-veljineen spiritistiseen istuntoon Kanttilassa, jossa oli mukana myös maalarit Akseli Gallén-Kallella ja Pekka Halonen. Tästä istunnosta Minna kertoo yksityiskohtaisesti kirjeessään tyttärelleen Ellille 14.6.1893. Myös tämä kirje kuuluu Kuopion kaupunginkirjaston Minna Canth -arkistoon.

                      Joulukuussa 1884 ilmestyi Päivälehdessä (nyk. Helsingin Sanomat) Minna Canthin arvostelu kohuteoksesta Heräämiseni. Siinä Arvid Järnefelt kuvaa tietään tolstoilaisuuden kannattajaksi, mikä hänelle merkitsi syvällistä elämänmuutosta maalle muuttoineen ja maanviljelijäksi ryhtymisineen. Minna Canth lausuu heti arvostelunsa aluksi, ettei hän voi teoksesta kirjoittaa mitään varsinaista arvostelua – hänen mielestään riippuu kunkin lukijan "kehityskannasta", miten tämän riipaisevan teoksen saattoi ottaa vastaan. Kriitikko Agathon Meurman, joka kohteli niin kaltoin Minnan Canthin teoksia, arvioi Heräämisen täysin toisella tavalla kuin Canth viikkoa myöhemmin Uudessa Suomettaressa ilmestyneessä arvostelussaan. Meurmanin mielestä Järnefeltin vakaumuksellinen tuomarinviran hylkääminen – tolstoilaisena hän ei katsonut voivansa tuomita ketään – oli "laiskuutta" ja "turhamielisyyttä" ja kriitikko toivoi tekijän "heräävän" toimeliaisuuteen. Miten tuntuu, että näitä samoja kiistoja käydään aina uudestaan ja uudestaan, vain eri muodoissa – vastassa aina ne jotka korostavat toimeliaisuutta ja "tuloksia" ajattelun ja aatteiden kustannuksella sekä canthit ja järnefeltit, joilla on rohkeutta sekä ajatella että toimia?

Käytettyä lähdekirjallisuutta:

– Ap, Hanna (1948) Minna Canth läheltä nähtynä. Helsinki: Otava

– Canth, Minna "Heräämiseni. Kirj. A. Järnefelt" [Kirja-arvostelu]. – Julkaistu teoksessa: Tiitinen, Ilpo (toim.) (1987) Minna Canth. Kodin suuret klassikot. Espoo: Weilin+Göös.

– Häkli, Pekka (1955) Arvid Järnefelt ja hänen lähimaailmansa. Helsinki: WSOY.

– Kannila, Helle (1973) Minna Canthin kirjeet. Helsinki: SKS.

– Niemi, Juhani (2005) Arvid Järnefelt: kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Helsinki: SKS.

Kirjoittaja: FT Tua Korhonen