Poikani Sam

”Mä rakennan. Muuri on valmis. Mä tein ison muurin, se kiertää koko Lontoon Towerin niin kuin valokuvassa.” Totta. Yhdessä monta viikkoa sitten pystyttämämme rakennuksen takana on korkea muuri, joka on rakennettu taitavasti sekoittaen tavallista kiveä ja mukulakiveä. Muurissa on kapeita ikkunoita ja muutama portti, jotka on työstetty niin kaarevaan muotoon kuin kuutioista saa. ”Haluatko lähteä seikkailulle?” Sam kysyy. Tartun ohjaimeen ja olemme taas yhdessä Minecraftin maailmassa. 

Keith Stuartin teoksessa Poikani Sam toisiinsa yhdistyvät niin pelaaminen, vanhemmuuden haasteet kuin psykologiakin. Poikani Sam kertoo koskettavan ja taidokkaasti kirjoitetun tarinan isästä, joka tuntee olevansa voimaton lapsensa autismin kanssa ja pojasta, jolle rutiinit ovat elintärkeitä ja ennustamaton ja yllätyksellinen maailma ahdistava.

Alexilla ja Jodylla on kahdeksanvuotias poika nimeltä Sam, jolla on autismi. Arki Samin kanssa on haastavaa ja heijastuu valitettavasti myös Alexin ja Jodyn parisuhteeseen. Pariskunta päätyy muuttamaan erilleen ja Sam jää asumaan Jodyn luo. Alex siirtyy majailemaan ystävänsä nurkkiin tämän poikamiesboksiin. Alexin ystävällä, Danilla, on varsin erilainen elämäntyyli; Danin viilettäessä baareissa yömyöhään ja nauttiessa sinkkuelämästä Alex yrittää koota itseänsä ja elämäänsä vierashuoneen vuotavalla ilmapatjalla.   

Tyypillistä Jodya. Hän on aina osannut selittää maailmaa Samille, muuntaa hänen kokemuksensa sellaiselle kielelle jota Sam käyttää ja ymmärtää. Minä unohdan usein, että oikeastaan Sam on kuin turisti meidän maailmassamme, hämmentynyt turisti, joka ei tunne paikallisia tapoja ja omituisuuksia. Jody on Samin Google-kääntäjä. Kun minä jahkailen, epäröin ja peräännyn, Jody tarttuu Samia kädestä ja opastaa häntä. Olen ihan surkea. Minun on lakattava olemasta surkea.

Alexilla on vaikeuksia ymmärtää poikaansa ja kommunikoida tämän kanssa. Kun Sam sitten saa Xbox-pelikonsolin ja innostuu Minecraft-pelistä, tuntee Alex löytävänsä yhteyden Samiin pelin välityksellä. Sam uppoutuu Minecraftin virtuaalimaailmaan rakennellen kuutioista kaikenlaista ja seikkaillen pitkin ruohikkoisia kukkuloita ja maanalaisia tunneleita. Isän ja pojan suhde lähentyy ja ymmärrys puolin ja toisin lisääntyy yhteisen tekemisen kautta. He rakentavat pelissä yhdessä esimerkiksi kopiota Tower of London -linnasta. Isä ja poika pystyvät olemaan yhdessä etäisyydenkin yli, kun he pelaavat peliä netin kautta.

Minecraft on asia, josta Sam puhuu mielellään ja jossa hän on taitava. Vaikka Samin puhe muuten takkuaa, pelatessa hän onkin yhtäkkiä monisanainen. Samalla, kun Alex ja Sam juoksentelevat kuutioista koostuvassa pelimaailmassa, he pystyvät juttelemaan esimerkiksi Samin koulupäivistä, jotka ovat yleensä arka ja vaikea aihe. Alexista alkaa vihdoin tuntumaan, että hän voisi ymmärtää Samin maailmaa. Mutta haasteilta ja takapakeilta ei välty kukaan ja lisäksi Alexin mieltä varjostaa ikävä muisto menneisyydestä.    

Annan periksi ja ojentaudun vaivalloisesti, tartun hänen käteensä ja jatkan matkaa luullen, että pieni läheisyyden hetkemme on ohi. Mutta kun pysähdymme risteykseen, hän irrottaa kätensä omastani ja taputtaa minua kevyesti selkään. ”Mun iskä”, hän sanoo. Hetki on niin täydellinen, että minusta tuntuu kuin tähdet putoaisivat taivaalta.

Teksti: Katja

Hiilijalanjäljillä

Jokaisen pitää siivota omat jälkensä. Kurajäljet on helppo huomata ja helppo siivota. Hiilijalanjälki jää sen sijaan helposti huomaamatta, vaikka se sotkee koko maapallon

Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä

Samoihin aikoihin Pate ja Blacknessin hirviön varaamisen aikaan huomasin, että myös uusin Ella on tulossa kirjaston kokoelmaan. Tietysti siitäkin piti tehdä varaus, sillä se olisi jo 25. lukemani Ella-kirja, mikäli alkujaan Keltainen kukko -sarjassa julkaistuja lyhyempiä tarinoita (jotka ovat ilmestyneet kahdessa eri kokoelmassa Ella ja kaverit 1-3 ja 4-7) ei lasketa. 

Timo Parvelan Ella ja kaverit -sarjan uusin osa Ellaja kaverit hiilijalanjäljillä käsittelee tapetilla olevia asioita: luonnonsuojelua, kierrätystä ja maapallon pelastamista. Aiemmista Ella-kirjoista poiketen on Hiilijalanjäljillä jaettu kolmeen eri “tarinaan”, joista yksi käsittelee metsiä, toinen roskien keräämistä ja kolmas kierrättämistä. Kolmea tarinaa yhdistää se, että ne kaikki liittyvät Ellan opettajan huoleen maapallon tilasta.

Kirja sopii kaikenikäisille ja se jaksoi naurattaa myös vanhempaakin lukijaa. Kielellisesti Parvelan tyyli on värikästä ja se sisältää sarjassa aiemminkin nähtyjä viittauksia esimerkiksi Taruun sormusten herrasta. Teemojen käsittely yleisesti on totista, mutta ei vakavaa. Minusta oli ilahduttavaa lukea lastenkirjaa, joissa käsitellään näitä asioita, jotka ovat pinnalla, mutta joista olisi hyvä puhua enemmän ja avoimemmin.

Kirja on muuten painettu FSC-sertifioidulle paperille, mikä sopii hyvin kirjan aihetta ajatellen.  Ellan ja kavereiden seikkailuja vauhdittaa Mervi Lindmanin eloisa kuvitus, antaen hahmoille lisää ilmettä.

Teksti: Lauri

Pelit elämän peilinä

Tunnustan.

Epäilen minulla olevan eri lähtökohta kirjan lukemiseen kuin useimmilla blogin lukijoilla.

Ensikosketus Super Marioon tuli vastaan kolmen neljän ikävuoden tietämillä, sen jälkeen tutustuin tietokoneella pelaamiseen ja noin seitsemän vanhana viattomat sormeni koskettivat pleikkariohjainta ensimmäistä kertaa.

Riitti oli valmis. 

Loppuvuodesta 2018 julkaistu Pelit elämän peilinä on mm. Pelit-lehteen kirjoittavan Aleksandr Manzosin toinen kirja, joka kertoo meille miten pelit liittyvät elämäämme, mikä niissä kiehtoo ja miksi ne ovat niin merkityksellisiä. Kirja lähtee liikkeelle pääkysymyksestä: mitä väliä peleillä on. Tämän jälkeen pelejä käsitellään eri näkökulmista; haasteen, tarinan, etiikan, ihmetyksen, paon ja simulaation kautta. Mitä pelit voivat opettaa meille, miten näemme maailmamme niiden läpi? Mitä Dark Soulsin anteeksiantamaton vaikeus voi antaa?

Onko simulaatiossa tärkeämpää lisätty todellisuus vai yhteisö sen ympärillä - eli kiehtooko Pokémon Go:ssa uudelleenkäsittelyn saanut kotiseutu, vaiko stopeilla pysähtyminen, saleilla otteleminen ja omien poksujen kehittyminen. Miten pelejä luetaan ja miten pulmapeleissä voi nähdä itämaisia filosofioita?

Kirja käyttää esimerkkeinä niin vanhoja, kuin uudempiakin pelejä, yksinpelattavista, pienistä indie-peleistä  satojen tuhansien pelaajien EVE Onlineen, jossa tehtäviä diplomaattisia peliliikkeitä ja sotasuunnitelmia pohditaan verkon ulkopuolella, omalla kielialueella ja salassa muilta.

Manzosin tyyli kirjoittaa on yleistajuista ja avartavaa. Kappaleet on jaoteltu hyvin, ja esimerkit ovat kirjoitettu auki. Tekstissä mainituista peleistä saa hyvän mielikuvan, vaikkei olisi ko. teoksiin koskenutkaan. Omalla kohdalla kirja syvensi aiempaa tietämystä, mutta uskon sen avaavan pelien maailmaa myös niille, jotka eivät omista passia pikselimaailmaan.

Teksti: Lauri