Päällimmäisenä toivo

Ulla Pihkala: Osasto 10 – toivoa ja taistelua

Kuuluisan lasten syöpätautien Osasto 10 pitkäaikaisena lääkärinä ja osastonylilääkärinä toiminut Ulla Pihkala on kirjoittanut kirjan osaston toiminnasta 1970-luvun lopulta näihin päiviin. Pääpaino on potilaissa, mutta samalla tulee selväksi lasten syöpien hoidon historia sekä hoitokäytännöissä tapahtuneet muutokset.

Mieleenpainuvimpia ovat pienet ja isot syöpäpotilaat, joiden eteen tehtiin kaikki mahdollinen ja välillä mahdotonkin. Kun hoitoprotokollan mukainen hoito ei tehonnut, kehitettiin uudenlainen hoito, potilasturvallisuus tietenkin huomioon ottaen.

Lapset osasivat olla hyvin voimakastahtoisia ja itsepäisiä. Kahdeksanvuotias Jarkko on hyvin vankka ja rehvakka leukemiapotilas. Lääkkeitä oli annettu suoneen ja suun kautta, mutta niitä piti antaa myös suoraan selkäydinkanavaan. Jarkkoa tämä toimenpide pelotti todella paljon, sillä hänellä oli edellisestä kerrasta huonoja kokemuksia. Hoitajan mennessä hakemaan Jarkkoa lääkkeenantoa varten poikaa ei löytynyt mistään. Poliisikin etsi Jarkkoa. Illallisaikaan poika tuli itse takaisin osastolle; kertoi naureskeellensa puskan takana poliiseille, joiden tiesi etsivän itseään. Lääkäri kertoi antavansa Jarkolle rauhoittavaa lääkettä, kunnes Jarkko ei tiedä enää mistään mitään. Tässäkin poika oli hyvin sinnikäs. Hänelle piti antaa todella iso annos ns. knock out –cocktailia ennen kuin hän uuvahti. Testinä pojan uuvahtamisessa käytettiin Aku Ankka –lehteä.

Lasten vanhemmat olivat pääosin hyvin hoitomyönteisiä, mutta joukkoon sopi myös toisenlaisia vanhempia. Vanhempien käyttäytyminen ymmärrettiin puolustusmekanismina; olihan oma lapsi vakavasti sairas. Lasta suojellakseen monet vanhemmat kielsivät lääkäreitä puhumasta lapselle kuolemasta. Se, että kuolemasta ei puhuttu, aiheutti lapselle paljon hämmennystä, koska lapset kyllä itse tiesivät oman tilansa. Lääkärit saivat tässäkin asiassa tehdä paljon töitä, että vanhemmat ymmärsivät avoimen keskustelun tärkeyden.

Vaikka kirja kertoo hyvin vakavista asioista, päällimmäisenä on kuitenkin toivo huumoria unohtamatta. Eräässä osaston henkilökunnan omassa lehdessä oli artikkeli, kuinka ylilääkäri myrkytti vähintään kymmeniä.


Teksti: Sirkka

Sukusaaga 1900-luvun ympäristöstä

Barbara Taylor Bradford:  Cavendon Hall –sarja

Historialliset televisiosarjat sekä kirjat ovat nauttineet suurta suosiota jo useiden vuosien ajan. Eritoten Viikingit, Downtown Abbey, Game of Thrones sekä Tudors ovat nousseet esille, ja kaikille näille on yhteistä historiallisuuden lisäksi viittaukset Englantiin. Näissä sarjoissa riittää niin sotia, juonitteluita, yhteiskuntaluokkia kuin rakkauttakin.

Barbara Taylor Bradfordin Cavendon Hall -kirjasarjassa seikkaillaan samankaltaisten aiheiden sekä maisemien puitteissa. Sarjan keskiössä ovat kaksi sukua, Inghamit sekä Swannit. Inghamit ovat omistaneet vuosisatojen ajan Yorkshiressä Englannissa sijaitsevan sukutilan, ja Swannin suku on ollut heidän läheinen palvelijasukunsa lähes yhtä kauan. Sarja alkaa vuodesta 1913 ja matkaa ensimmäisen maailmansodan, Wall Streetin pörssiromahduksen sekä toisen maailmansodan kautta kohti 1900-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Suurten haasteiden lisäksi perheillä on omia pienempiä huoliaan; salaisuuksia, skandaaleja ja suruja. Vastapainoa rankkoihin aikoihin tuovat rakkaus, yhteisöllisyyssekä toivo tulevaisuudesta.

Sarjasta on ilmestynyt jo kolme kirjaa: Uuden ajan portailla (2014), Muutoksen tuulia (2015), Sodan tuulet (2017). Neljännen osan suomennos julkaistaan myöhemmin. 

Barbara Taylor Bradford on kirjoittanut aiemminkin historiallisia sukusaagoja; Emma Hartesta ja hänen jälkeläisistään kertova kirjasarja alkaa myös 1900-luvun Englannista. Cavendon Hall -sarja antaa uusia näkökulmia 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suuriin vaiheisiin. Vaikka maailma Inghamien ja Swannien ympärillä on murroksessa eikä mikään tule olemaan enää entisellään, he jaksavat puhaltaa yhteen hiileen ja astua kohti haasteita sekä parempaa huomista. 

Teksti: Ripsa

Monitahoinen romaani ystävyydestä

Helen Garner: Vierashuone

Romaanin kansi on koruttoman kaunis. Kenen kengät siinä on, kenen vuode?

Helen valmistaa vierashuoneen ystävälleen, joka on vakavasti sairas. Hän sijaa vuoteen ja miettii peilin paikkaa huoneessa. Tahtooko syöpään sairastunut ystävä nähdä itseään ylipäätään peilistä?

Helenin ystävä Nicola on saapunut Helenin kotipaikkakunnalle etsiessään vastauksia syöpänsä voittamiseen vaihtoehtolääketieteen parista. Helen joutuu ystävänsä vierailun aikana monenlaisiin rooleihin, niin ystävän, suojelusenkelin kuin arvostelijankin. Onko Helenillä oikeus puuttua ystävänsä elämään? Entä kuolemaan?

Monitahoinen, viisas ja hyvin kirjoitettu romaani ystävyydestä. Tällaista saa lukea harvoin. 

Teksti: Ella

Sitaattien salat...

Oletko aina tahtonut lukea suomalaisen kirjallisuuden klassikot vaikkapa kesälomalla tai ehkäpä viime joulun tienoilla Vänrikki Stoolin tarinat tai kenties ”Ei tehrä tästä ny numeroo” -kirjan? Vai onko näin, että olisi hyvä tietää edes hiukan ”Koivu ja tähti” tarinasta, sillä kohtahan on meno teatteriin katsomaan tarinaan perustuvaa näytelmää.  Mikäpä Tuntemattoman sotilaan Koskela oli oikein miehiään? Rokkako se oli, joka sanoi ”Kuule, vänskä. Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? Täs siul on sellane.” Hella Wuolijoki kirjoitti Niskavuori -näytelmät, mutta missä ja milloin ne näytettiin ensimmäisen kerran ja mistä tuli Loviisan esikuva? Ja onko Sasu Punanen tuttu, kenen tunnetun kirjailijan luoma henkilö hän on ja mikä oli hänen suurin nautintonsa?

Eipä hätää, suomalaisen kirjallisuuden klassikoiden kirjoittajat ja heidän luomat henkilöt ovat luettavissa Sitaattien salat -kirjan kansien välistä. Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (2016) kustantamassa kirjassa äidinkielen ja kirjallisuuden asiantuntijoina koostaneet tämän kirjan. Useat klassikkokirjallisuutemme tunnettuja lausahduksia ja sanontoja siteerataan usein esimerkiksi juhlapuheissa. Ja ovatpa nuo sanonnat joskus poliitikkojen ja muiden julkkisten huulilla. Kuka tahansa voi helposti poimia ja tutustua ehkä jossain määrin kuluneisiinkin, kuin yhtä lailla uusiin lausahduksiin ja sanontoihin puhetta rakentaessaan tai halutessaan rikastaa omaa kieltään.

Aina ei ehdi tai viitsi käydä läpi kaikkia mahdollisia kirjoja, joista mahdollisesti kerrottaisiin vaikkapa kirjailija Juhani Ahon ”Siihen aikaan kun isä lampun osti” kertomuksen taustoja. Löytyypä kirjasta myös monia muita mielenkiintoisia kirjallisuuden henkilöitä niin kirjoittajina kuin kirjojen henkilöinä, joiden jäljille haluaisi päästä ja tahtoisi tutustua vähän tarkemmin. Tai pelastamaan lukemattomien kirjallisuuden klassikoiden ja vähän uudempienkin kirjojen joukosta sen helmen josta olen lukenut joskus kauan sitten.

Teksti: Liisa S.

Pilkka osuu omaan nilkkaan, tosi-tv!

Piia Leinon Ruma kassa tarjoaa överiksi menevän kuvauksen naisen roolista tosi-tv -koneistossa. Romaani on ehdottoman viihdyttävää ja hauskaa luettavaa olematta silti kevyt.

Sarianna on kassatyöntekijä, joka omaksi yllätyksekseen saa kutsun selviytyjät tyyppiseen tosi-tv -ohjelmaan. Sarianna on aina ajatellut olevansa tavallisen näköinen ja oloinen ihminen, eikä voi ymmärtää, miksi juuri hänet valitaan osallistujaksi. Vasta perillä ohjelman kuvauspaikalla Thaimaassa selviää millaiseen liemeen Sarianna onkaan itsensä ajanut.

Ruma kassa sisältää stereotypioita, mutta myös niiden ironisointia ja parodiointia. Pilkan kohteena eivät stereotypisoinnista huolimatta ole romaanin henkilöhahmot, vaan koko viihdekoneisto. Romaani luotaa kiinnostavalla tavalla ulkonäkökeskeistä kulttuuria ja esittelee yhden kauheimmista tosi-tv -konsepteista koskaan.

Pinnallisen ja hauskan seassa romaanissa on painavampaakin ainesta. Teos pohdiskelee tapojamme käyttää viihdettä, ja sitä, millä tavoin viihde käyttää meitä. Leinon romaanin selkeä kirjakaveri on Arto Salmisen Kalavale, jossa myös käsitellään tosi-tv -maailmaa ja sitä, mitä kilpailuohjelma voi kertoa yhteiskunnastamme yleisesti.

Piia Leino on itse toiminut niin kassatyöntekijänä kuin uutistoimittajanakin. Erityisesti toimittajuuden huomaa kirjasta, sen napakasta kielestä ja hyvässä rytmissä etenevästä juonesta.


Teksti: Ella

Savolainen maailmanmies

Kuopiolaisen Juho Rissasen (1873-1950) elämä kulki kerjäläisestä kansainväliseksi kuvataiteilijaksi. Kuopiolainen Tiina Kekäläinen innostui hänestä niin, että kirjoitti kaksi kirjaa, toisen lapsille, toisen aikuisille. Niissä hän hyödyntää Kuopion taidemuseon arkistoa ja ennen käyttämätöntä Juha Leinon kotiarkistoa. Kummassakin kirjassa Kekäläisen teksti soljuu luontevasti.

Taiteilijan matkassa. Juho Rissanen ja taidelokki Hönttiäinen maailmalla –kirja kertoo Juhosta lapsille. Vitsikkäät kuvat siihen maalasi kuopiolainen Anna Vepsä, ja kirjaan painettiin kuvia Juhon tuotannosta. Taidekasvattajana Kekäläinen laati loppuun tehtäviä lapsiryhmälle. Löytyypä kirjasta pari lauluakin.

Aikuisten tietokirja Juho Rissanen. Sisulla ja sitkeydellä syventyy huumoria pursunneen Juhon vaiheisiin, juttuihin ja sattumuksiin. Loppuluvussa Kekäläinen kirjoittaa Juhon taiteellisesta kehittymisestä.

Käsissä helposti pideltävä kirja koostuu selkeistä kokonaisuuksista. Paula Karjalainen on taittanut sivut oivaltavasti. Niitä elävöittävät valokuvat henkilöistä ja paikoista sekä värikuvat taiteesta.

”Antoo maetoo”

Puijon kupeessa Kemilänmäellä syntynyt Juho kerjäsi lapsena: ”Antoo pienelle lapselle maetoo.” Kodin väkivalta ja isän ryypiskely pahensivat perheen kurjuutta, sairastelu ja haaverit estivät koulunkäynnin.

Iloa Juholle toivat poikaporukan retket Maljalahdelle ja Puijolle. Lauleskelevan palovahdin kanssa pääsi ”ruuttahuoneelle” ja tuomiokirkon torniin. Antti-setä, lääninsairaalan muonamestari, antoi ruokaa.

Kun Juho oli kymmenvuotias, hänen isänsä paleltui humalassa tammimarkkinoilta palatessa Maljalahden jäälle. Siitä lähtien Juho osallistui perheen elatukseen. Poika toipui isän kuolemasta vasta 30-vuotiaana maalaamalla teoksen Lapsuuden muisto.

Sokea ja Povari Pariisissa

Juhon matka maalarinsällistä kansainväliseksi kuvataiteilijaksi kesti vain viitisen vuotta. Monet auttoivat häntä. Esimerkiksi taiteilija Albert Gebhard kutsui varattoman Juhon kesäksi Rautalammille ja opetti piirustusta sekä vesivärimaalausta.

Juhon ura lähti kiitoon Pariisissa vuonna 1900. Silloin maailmannäyttelyn yhteyteen järjestettiin kansainvälinen taidenäyttely, jossa olivat esillä vesivärimaalaukset Sokea ja Povarissa. Juho palkittiin niistä pronssimitalilla.

Sokean mallina oli ketterä 94-vuotias Heta Kauppinen. Tilannekomiikkaa hersyvä Povarissa kuvaa arvostettua parantajaa Haran Maijaa. Häntä ympäröi Antikkalan talon naisväki ja ”piälle vielä elättipoekakii”. Molemmat työt Juho maalasi nykyisessä Siilinjärven Koivusaaressa.

Sulttaanin ovenvartija

Juho asui lähes puolet elämästään ulkomailla, Euroopassa, Algeriassa ja viimeiset vuodet Yhdysvalloissa. Rauhan kannattajana hän ei kestänyt Suomen sisällissotaa. Myös taide ja sen opiskelu sekä terveyden hoitaminen ajoivat Juhoa ulkomaille etenkin talvisin. Hänet haudattiin Kuopion Isolle hautausmaalle lähelle synnyinkotia.

Juhon keppostelevaa luonnetta kuvaa, kuinka hän eteläranskalaisessa kalastajakaupungissa esittäytyi turkkilaisena, pakanana tai sulttaanin ovenvartijana.

Rissasen töitä on Pohjois-Savossa esillä julkisesti. Nilsiän kirkkoon hän maalasi alttaritaulun Ristintie. Kuopion museo- ja kirjastorakennukseen, nykyiseen museoon, valmistui suurlakon muistoksi fresko ”Rakentajat” malleinaan nilsiäläisiä miehiä. Juhon tuotantoon voi tutustua myös Kuopion kaupungintalon ruokalassa ja Kuopion taidemuseon perusnäyttelyssä.

Taidehistorian ohella Juho pääsi kirjallisuudenhistoriaan: ystävä kirjailija Joel Lehtonen ikuisti hänet Putkinotko-sarjan kirjakauppiaaksi Aapeli Muttiseksi.

Teksti: Terhi