Palavat ja palaavat tunteet

Heikkilä, Petra: Paikka sydämessä (WSOY. 2007)

Onko sinulla paikka sydämessä – jotakuta varten tai jonkun takia? Pidätkö taidehistoriasta? Taiteilija Petra Heikkilä on tehnyt sinulle aikuisten kuvakirjan Paikka sydämessä. Se lohduttaa surullista ja hymyilyttää.

Petra tulkitsee uudelleen länsimaisen maalaustaiteen tunnettuja teoksia. Hän hassuttelee kuvin ja sanoin tähän tapaan:

”KAIPAATKO OLKAPÄÄTÄ?

Ompele lämmin tilkkutäkki

kaikista niistä hihoista,

joihin olet tarttunut.

Tarvitset hihanpaloja, neulaa ja lankaa.”

 

Kirjan avulla voit arvuutella omin päin tai kavereiden kanssa: tunnistatko taideteoksen? Oikeat vastaukset löytyvät kuvakirjan lopusta.

Terhi

Murhaaja menneisyydestä

Robert Galbraith: Pahan polku

Lähetiksi naamioitunut murhaaja tuo yksityisetsivä Gormoran Striken avustajalle Robin Ellacotille paketin jonka sisällä on polven alapuolelta katkaistu naisen jalka. Poliisi pyytää Gormorania miettimään mahdollisia epäiltyjä ja hän keksii neljä miestä, jotka voisivat olla karmivan paketin takana. Yksi heistä, mies jonka Gormoran aikoinaan auttoi toimittamaan vankilaan nimettömällä todistuksellaan, on postittanut ihmisen osan aiemminkin. Kaksi muuta miestä hän tuntee sotilaspoliisivuosiltaan ja neljäs on hänen viimeiseksi jäänyt isäpuolensa.

Viikon kuluttua poliisi löytää jalattoman nuoren naisen ruumiin. Poliisin tutkimus tuntuu keskittyvän vain Gormoranin ensimmäisenä nimeämään mieheen. Gormoran taas on vakuuttunut, että joku kolmesta muusta miehestä on ruumiita leikkelevä murhaaja. Lisäksi murhaaja ilmeisesti seuraa Robinia. Yksityisetsivätoimistolla on vain kaksi varjostustoimeksiantoa, joten Gormoran ryhtyy itse selvittämään missä hänen nimeämänsä epäillyt nykyään ovat. Uhkaavasta tilanteesta huolimatta Robin haluaa auttaa etsinnässä.

Alkaa haastava murhaajajahti jossa Gormoranin ja Robinin elämä on täynnä vaaroja ja tiukkoja tilanteita, niin töissä kuin kotona. Samalla lukija uppoutuu hengästyttäviä tilanteita ja yllättäviä paljastuksia vilisevään tarinaan. 

Pahan polku on Gormoran Strike –sarjan kolmas osa. Se on tähän mennessä aihepiiriltään rajuin, mutta myös koukuttavin dekkarisarjan osa.  Aiemmat osat ovat Käen kutsu ja Silkkiäistoukka. Kaikki kolme kirjaa ovat raikkaita ja kekseliäitä, eikä ihmekään, sillä Robert Galbraith nimimerkin takana on Harry Potter –kirjoistaan maailmankuulu J. K. Rowling.  

Heidi

Rambo

Sumanen, Nadja: Rambo

Ja heti komeasti Kansallisteatteriin tämä Nadja Sumasen luoma Rambo! Eikä syyttä!

Sä oot hyvä poika, sanoi äiti. Ja sä hyvä äiti, mä sanoin. Maailman paras äiti Rambon mielestä äiti olisi voinut olla, jos se äiti olisi ollut diagnoosivapaa. 

Elämä äidin kanssa. Äidin, joka  on uponnut masennukseensa niin ettei huomaa poikansa jokapäiväisiä tarpeita. Ruoka, puhtaat vaatteet ja säännöt – ne ovat asioita, joita Rambo oli nähnyt kavereiden kotona. Silloin kun hänellä vielä oli kavereita. 

Peruslähtökohdat eivät ole kaksiset. Ramboa ei oltu suunniteltu eikä hartaasti toivottu. Isästään Rambo ei tiennyt mitään. Olisiko isä hyväksynyt äidin valitseman  nimen – sitäkään Rambo ei tiedä. Mutta nimi, joka herättää huomioita, se oli Rambon vihoviimeinen toive.

Äiti masentui ja poika terapiaan. Aikansa Rambo testasi terapeuttitätiä. Marimekkoterapeutti kesti. Rambon yritykset ja vähitellen näistä hetkistä oli tullut Rambolle pieni hetki oikeaa elämää. Terapeutti oli nähnyt Rambossa rohkeuttakin, jota hän ei itse tiennyt. Mutta kesä tuli ja terapia loppui. Ei terapiaa, ei kouluruokaa. Oli vain opittava elämään ja piilottamaan olemassaolon häpeä.

Miehiä vilahti Rambon kotona. Äidin nykyinen kaveri oli Rotta. Äiti oli luvannut viedä Rambon Rotan mökille. Kesä alkoi ja eikä lähtöä kuulunutkaan. Mutta yhtäkkiä äiti sai  Rotan liikkeelle.

Totuus oli toisenlainen. Mökki ei ollut Rotan eikä hän ollut ilmoittanut omistajille heidän tuloa. Tekstari Rotan vanhemmille lähti vähän ennen perilletuloa.

Mutta heitä ei käännytetty takaisin. Rotta, oikeasti Risto, oli myös solmussa elämänsä kanssa. Hän oli vetänyt samaan solmuun vanhempansa. Niinpä hiljaisuus oli isän ja pojan ainoa yhteinen kieli.

Mökille jäi kesäksi myös Liina, Rotan siskontyttö.

Nadja Sumanen on upean vaistonvaraisesti luonut henkilöhahmot, jotka omine kipupisteineen elävät kesäviikkoja mökillä. Pala palalta Sumanen avaa henkilöidensä sieluja.

Välitetään toisistamme. Kirjan punainen lanka. Tärkeinä välittämiskohteina kirjassa eläimet. Niille voi ilmaista salaisimmat tunteensa.

Jään odottamaan  kirjan lukemisen jälkeen kansallisteatterin Rambo-näytelmän arvosteluja.

Kirjan luettuani olen luonut päässäni kyllä hyvin selvät käsitykset Rambosta, Liinasta ja etenkin Rotan vanhemmista.

Kirjan kannessa näkyvän oksassariippumisen syykin selviää.

Kirja on nuortenromaani. Mutta vanhemmillekin oikein sopivaa luettavaa.

Tarja

Koska vuosi alkaa?

Riimusauva kuvaa vuoden kierron

Ennen paperisia ja sähköisiä kalentereja pohjoismaalaiset laskivat aikaa kalenterisauvoilla. Niistä kertoo Heikki Ojan kirja Riimut : Viestejä viikingeiltä. Riimusauvat kehitettiin Skandinavian eteläosissa 1000-luvun alussa ja niitä käytettiin 1800-luvulle saakka.  Ne ovat puisia keppejä, joiden kylkeen kaiverrettiin riimumerkeillä kalenteri.

Eri puolilla Suomea valmistettiin erilaisia sauvoja. Ortodoksien sauvoissa päivää ei merkitty riimulla vaan lovella.

Vanhoissa riimusauvoissa vuosi on joskus alkanut Nikolauksen päivästä eli nykyisestä itsenäisyyspäivästä 6.12. Sen kohdalle on vuoltu sauvaan pyörä tai häntäänsä pureva käärme. Ne symboloivat ajan jatkuvuutta.

Jos vuosi on alkanut 1.1., sen kohdalta riimusauvasta löytyy ympyrä, pyörä tai risti, joskus juomasarvi. Veitsen kuva 1.1. merkitsee Jeesuksen ympärileikkausta.

 
Vuoden kylmin päivä

Tammikuulle osuu 6.1. loppiainen, jota on sanottu myös kolmen kuninkaan päiväksi. Keskiajalta lähtien läntinen kristillinen kirkko on viettänyt silloin itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivää. Niinpä riimusauvassa loppiaista kuvaa vaikkapa kolme kruunua. Myös puu tai tähti, jota tietäjät seurasivat, ovat tavallisia, samoin joulunajan juomasarvi. Alun perin joulua juhlittiin Uuden Knuutin päivään 13.1. asti.

Luonnon kierrossa suomalaisille on ollut tärkeämpää lämpötila kuin valaistus. Niinpä talven huippuna on pidetty tammikuun 13. tai 14. päivää. Nykyistenkin tilastojen mukaan vuoden kylmin aika sattuu keskimäärin tähän kohtaan. Riimusauvassa keskitalvea merkitsee talonharjan tapainen kuvio.

Tammikuu oli puunteon aikaa, joten 20.1. kohdalla on monessa riimusauvassa kirveen kuva. 25.1. on usein merkitty kalalla talvikalastuksen vuoksi tai jousipyssyllä, talvisen metsästyskauden symbolilla. 

Naisten ajanlasku

Katolisuuden myötä suomalaiset hahmottivat vuoden kiertoa myös pyhimysten avulla. Uuno Sirelius on julkaissut kirjassaan Suomen kansanomaista kulttuuria 2 pyhimyskalenterin. Tässä ”naisten ajanlaskuksi” kutsutussa värssyssä pyhäpäivien välimatkat kerrotaan viikkoina. Se alkaa näin:

Tuomaasta kuusi Kynttilään,

Kynttilästä kolme Mattiin,

Matista neljä Maariaan.

Terhi

Lähteet:

Heikki Ojan kirja Riimut. Viestejä viikingeiltä. 2015

Uuno Sireliuksen kirja Suomen kansanomaista kulttuuria 2. Esineellisen kansatieteen tuloksia. 1921

Internetissä Wikipedia: Loppiainen

Tähtiin kirjoitettu lähdeluettelo

Teiniproosa alkoi hiihdellä goottilaisuuden äärimmäisillä rajoilla.  Joka toisessa tarinassa ihmishenkilö löysi parikseen vampyyrin, enkelin, keijukaisen tai muun epäluoman, joka toisessa tulevaisuuden maailma oli sellaisella mallilla, että eksynyt teinimurhaaja huhuili siellä toista ruumiskasan päällä rynkky olalla.

 

Voimalla on vastavoimansa.  Tässä tapauksessa sen nimi on John Green. Hän nykäisi kerralla yliluonnollisiin kadonneet lukijat takaisin valtavirtaan jättimenestykseksi kasvaneella romaanillaan Tähtiin kirjoitettu virhe ja tietenkin vetoapuna menestykseen on kirjasta tehty elokuva.  

Vampyyrinkukistajat : kaksi syöpää sairastavaa teiniä

Tähtiin kirjoitettu virhe on reaalimaailmaan sijoittuva rakkausromaani, jossa kaksi seitsemäntoistavuotiasta löytää toisensa. Tyttö on poikaa kokemattomampi, mutta molemmille rakastuminen on yhtä huumaavaa. Tarina ei todellakaan ole uusi.

Molemmat päähenkilöt sairastavat syöpää. Monissa aikaisemmissa suurta rakkautta, sairastumista ja kuolemaa kuvaavissa romaaneissa vain toinen osapuoli on sairastunut. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Erich Segalin 1970-luvun hitti Love Story, joka menestyi myös elokuvana aivan kuin Greenin tarina nyt. On meillä tarjolla myös suomalainen sukulainen: Gunnar Mattsonin Prinsessa 1960-luvulta.   

Tähtiin kirjoitettu virhe on julkaistu nuortenkirjana, mutta sitä lukevat myös aikuiset, kuten nykyisin on tapana. Aikuiset haluavat samaistua teini-ikäisiin romaanihenkilöihin. Kukapa haluaisi tunnustaa olevansa keski-ikäinen tai vanha. Love Story ja Prinsessa julkaistiin aikuisten romaaneina, mutta kyllä ne nuorisokin löysi. Nuoria kiehtoi aikuisuus, ja sitä kohti kiiruhdettiin. 

Amerikkalaista ristiretkeilyä

Greenin kirja vilisee viitteitä kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin, historiaan, luonnontieteisiin, uskontoon ja ties mihin vielä, ja siksi sitä on vähän vaikea mieltääkään puhtaasti nuorisokirjallisuudeksi. Se imartelee fiksua lukijaansa, joka huomaa lukeneisuuden jäljet.  Teinilukijalta ne menevät luultavasti enimmäkseen ohi. Mitä nuorempi on lukija, sitä tärkeämpi on juoni, ja sitä vähemmän lukijalla on yleissivistystä, johon lukemaansa peilata. 

Aikuinen, kokenut lukija pystyy jo arvaamaan, miten tarina todennäköisesti etenee ja päättyy, joten hän voi juonen lisäksi napostella lukiessaan kirjailijan tarjoilemia gourmet-lisukkeita eri taiteen- ja tieteenaloilta.

Kuten kelpo amerikkalaisen kuuluukin, Green aloittaa viittausvyörytyksensä kristillisestä kuvastosta.  Samalla tulee todistetuksi, että amerikkalaiset luottavat terapiaryhmien ja rukouksen voimaan kaikkien ongelmien hoidossa.

Amerikkalaiset kirjailijat ovat hämmentävän syvästi sidoksissa uskontoon. Outolintu-trilogian kirjoittaja Veronica Rothkin kiittää jälkisanoissaan Jumalaa. Onko kyseessä kirjailijan vakaumus vai halu miellyttää uskovaisia ja välttää koulukirjastoboikotit, kysyy tällaisen ilmiön äärellä hämmentynyt, ehkä hiukan kyyninen, sekulaari eurooppalainen.

Outolintuhan on pitkästyttävyytensä lisäksi myös vastenmielisen väkivaltainen ja äärimmäisen tekopyhä tekele, joten ehkä jokaisen kunnon kristityn velvollisuus olisikin estää sen pääsy puhdassieluista nuorisoa turmelemaan. Amerikkalaiset kristityt tosin tuntuvat vastustavan kiihkeimmin rakkautta sen kaikissa ilmenemismuodoissa, väkivalta huolestuttaa heitä pelottavan vähän.

Onkohan muuten Tähtiin kirjoitetun virheen salaperäisin henkilöhahmo, Amsterdamissa asuva alkoholisoitunut ja katkeroitunut kirjailija kuva luomakuntansa hylänneestä Jumalasta? 

Ihan wasp hetero?

John Greenin tekstissä on viittauksia rakkauden eri muotoihin. Nuoripari katsoo yhdessä Zack Snyderin ohjaamaa, Frank Millerin sarjakuvaan perustuvaa elokuvaa 300, joka on sekä erittäin väkivaltainen että homoeroottinen.  Hazelin lempikirja Imperial Affliction, suomennoksessa Viileää valoa, on saanut nimensä Emily Dickinsonin 1860-luvulla kirjoittamasta runosta. Dickinsonia viimeksi suomentanut Merja Virolainen pitää hyvin todennäköisenä, että osa Dickinsonin runoista on osoitettu naispuoliselle rakastetulle. 

Greenin queer-viittaukset ovat tietysti hyvin varovaisia ja etäännytettyjä, mutta siellä ne kuitenkin ovat, ja jostain syystä kirjailija on valinnut juuri nämä teokset osaksi oman, päällisin puolin heteronormatiivisen tarinansa sukupuuta. 

Dickinsonin runo on hyvin kaunis niin englanniksi kuin Helvi Juvosen suomennoksenakin, ja sopii kaikin puolin erinomaisesti Greenin surullisen tarinan tunnelmaan:

There’s a certain slant of light

On winter afternoons,

That oppresses, like the weight

Of cathedral tunes.

Heavenly hurt it gives us;

We can find no scar,

But internal difference

Where the meanings are.

None may teach it anything,

‘Tis the seal, despair.-

An imperial affliction

Sent us of the air.

When it comes, the landscape listens,

Shadow hold their breath;

When it goes, ‘tis like the distance

On the look of death.

Valo viistoon lankeaa

talven päivien.

Se ahdistaa kuin painavuus

katedraalien.

Taivas viiltää haavansa.

Ei näy arpi sen.

On vain muutos sisäinen

merkityksien.

Sitä ei voi opettaa.

Se on toivoton.

Sinetti, kipu ylhäinen

meille suotu on.

Sen tulo pidättämään saa

henkeään maiseman.

Sen meno on kuin etäisyys

katseessa kuoleman.

Allen Ginsbergin Huutoa ei sentään rohjeta siteerata, vaan siirrytään notkeasti sitä salonkikelpoisempaan klassikkoon, T.S. Eliotin J. Alfred Prufrockin rakkauslauluun

Eri etnisiä ryhmiä edustavat Anne Frank, natsien juutalaisvainojen tunnettu uhri, ja Frederick Douglass, Amerikkalaisen orjan omaelämäkerran kirjoittaja. Hänen nimensä mainitaan Hazelin lukulistoilla. 

Shakespeare sanoi sen jo

Luonnontieteiden ja filosofian alalta Green pudottelee antiikin klassikoiden lisäksi sellaisia nimiä kuin  Sören Kierkegaard, Martin Heidegger, Rudolf Otto, Rudolf Karl Virchow, Philippa Ruth Foot ja matemaatikko Georg Cantor, jonka teoriaan äärettömistä joukoista viitataan moneen otteeseen.

Antiikin mytologiasta on peräisin ainakin fiktiivisen romaanihenkilön fiktiivisen hamsterin nimi Sisyfos. Minkähän takia?

Amerikkalaiset klassikot vilahtelevat tekstissä luontevasti, koska Hazel opiskelee Amerikan kirjallisuuden historiaa.

Kaiken kruunaa tietysti englanninkielisen kielialueen ehtymätön sitaattien sammio William Shakespeare näytelmineen ja sonetteineen. Mistäpä muualta kirjan nimikään olisi peräisin kuin Shakespearelta,  näytelmästä Julius Caesar:

”The fault, dear Brutus,

is not in our stars

But in ourselves.”

Lauri Siparin suomennoksena sitaatti vähän pidennettynä menee näin:

”Mies voi olla kohtalonsa herra:

jos olemme alamaiset, hyvä Brutus,

syy ei ole tähdissä vaan meissä.”

Green muokkaa sitaatin Hazelin ja Augustuksen tarinaan sopivaksi. Nuoret eivät todellakaan ole itse syyllisiä kohtaloonsa. Ihminen on avuton sairauden ja kuoleman edessä. Tähtien syytä.

Myös Shakespearen 55. sonettia kuolemasta ja kuolemattomuudesta siteerataan, ja sitten siteerataan sen siteeraajaa Archibald MacLeishia, joka muuten toimi muutaman vuoden myös kongressin kirjastonhoitajana ja kirjoitti kauniisti kirjastojen merkityksestä, kuten Wikipedia meille kertoo.

Mutkikkaaksi menee. Voin vain kuvitella, miten paljon John Green on näiden viittauskerrostumien rakentelusta nauttinut, ja kuinka paljon niitä voivat hyödyntää kaikki ne fanfictionin kirjoittajat, jotka ensin kirjoittavat salaperäisen Viileää valoa –romaanin, jota Hazel koko ajan lukee, mutta jota ei oikeasti ole olemassakaan, ja sen jälkeen tietenkin jatko-, lisä-, väli- ja vaihtoehto-osia Tähtiin kirjoitetulle virheelle.

Maileena

Kylmä saari

Vann,David: Kylmä saari

Irene ja Gary asuvat Alaskassa järven rannalla. Koko elämänsä täydellistä paikkaa etsineelle Garylle rannalla asuminen ei riitä, hän haluaa rakentaa hirsimökin saareen ja asua siellä. Irene ei innostu mökistä saaressa, eikä oikeastaan haluaisi edes asua Alaskassa, mutta ajattelee että saarella he voisivat kenties vielä pelastaa rakoilevan avioliittonsa. 

Ensimmäinen reissu hirsien kuljettamiseksi saarelle osuu kylmään ja sateiseen päivään ja Gary ja Irene kylmettyvät ja sairastuvat molemmat. Irenellä flunssa vain pahenee ja hän alkaa kärsiä voimakkaasta päänsärystä, johon särkylääkkeet eivät auta. Lääkäri epäilee poskiontelotulehdusta, mutta ei kuitenkaan löydä röntgenkuvasta minkäänlaista tulehdusta. Siitä huolimatta Irenen päänsärky yltyy.

Irenen ja Garyn tytär Rhonda tuo äidilleen voimakkaita särkylääkkeitä jotka tainnuttavat hänet. Rhonda on huolissaan äidistä ja hän yrittää saada veljensä Markin käymään päivittäin äidin luona. Mark asuu lähes vanhempiensa vieressä, mutta kiireisiin vedoten kieltäytyy Rhondan pyynnöstä. Gary taas ei ehdi huolehtimaan vaimostaan, koska hirsimökki on saatava alulle.

Päänsärky lamauttaa Irenen. Hän ei pysty syömään, eikä nukkumaan. Särkylääkkeet turruttavat, mutta eivät poista kipua. Kipu saa Irenen muistot lapsuudesta, äidin kuolemasta ja hänen ja Garyn suhteesta palamaan kirkkaasti. Miten hän päätyikään sieltä tähän? Ja mitä hänelle ja Garylle on tapahtunut?

Kylmä saari on kertomus tyytymisestä ja katkeroitumisesta. Itsensä kadottamisesta ja toteutumatta jääneistä haaveista. Ja siitä kuinka seuraava sukupolvi toistaa vanhempiensa virheitä.

Heidi