Seitsemän veljestä ja Muratti - läpäisevätkö romaanit Bechdelin testin?

Yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdel keksi testin, joka mittaa naisten läsnäoloa elokuvassa. Hän julkaisi sen sarjakuvassaan vuonna 1985. Testi kysyy: esiintyykö elokuvassa naisia, mainitaanko heidän nimensä, puhuvatko naiset keskenään ja puhuvatko he muusta kuin miehistä?

Läpäisevätköhän ensimmäiset suomalaiset romaanit Bechdelin testin? Tasapuolisuuden vuoksi kysyn myös: ovatko miehet läsnä niissä? 

Ensimmäinen Suomessa ilmestynyt kotimainen romaani on Murgrönan vuodelta 1840. Sen kirjoitti Fredrika Wilhelmina Carstens. Kirja julkaistiin vuonna 2007 nimellä Muratti suomentajanaan Eeva-Liisa Järvinen. Luin sen suomeksi. 

Ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina pidetään yleisesti Seitsemää veljestä, jonka Alexis Stenvall julkaisi kirjailijanimellä Aleksis Kivi vuonna 1870. Tosin sitä aiemmin alkoi ilmestyä jatkokertomuksena Karl Jacob Gummeruksen romaani Ylhäiset ja alhaiset.

Fredrika ja Alexis

Muratti ja Seitsemän veljestä kirjoitettiin eri tarkoituksiin. Perheetön Alexis yritti elättää itsensä

suomenkielisenä kirjailijana. Seitsemän lapsen äiti, ruukintilallisen vaimo Fredrika keräsi kirjallaan rahaa köyhäintalolle. Murgröna julkaistiin ilman tekijän nimeä ennakkotilausten turvin.

Kummassakin romaanissa esiintyy sekä naisia että miehiä ja osa heistä mainitaan nimeltä. Muratti koostuu lähinnä Matildan ystävättärelleen Emilialle kirjoittamista kirjeistä. Muita nimettyjä ihmisiä ovat esimerkiksi ylimetsänhoitajatar Bjellendorf ja salaneuvos Nobelcreuz sekä Matildan hengen pelastanut rovastin poika Wilhelm. Sen sijaan Muratti ei kerro vaikkapa Matildaa kyytineen kuskin nimeä.

Seitsemästä veljeksestä en löytänyt esimerkiksi Jukolan poikien äidin etunimeä. Samoin jää nimeämättä kokenein piika, jolle Aapo opettaa luutimista, kun taas Timon Kaape-rengin nimi kerrotaan. Kuuluisimpia kirjan henkilöitä ovat veljesparvi Juhanista Eeroon ja muun muassa veljesten rakastama Männistön muorin Venla. Unohdetumpi on ohimennen mainittu Koivulan Kaisa, joka haastoi Juhanin ja Timon käräjille lapsen elatuksesta. 

Kaksintaistelu ja kuppaus

Muratissa naiset puhuvat paljon keskenään ja myös miesten kanssa. Sen sijaan miesten keskinäisiä jutteluita kuvataan niukasti ja naisiin liittymättömiä keskusteluja äärimmäisen vähän. 

Ensimmäisen naisista vapaan lauseen sanoo kaksintaistelussa tuntematonta ihmistä haavoittanut mies. Hän pyytää kuolevalta anteeksi ja saa vastauksen: ”Ojennan sinulle veljellisen käteni jo täällä maan päällä. En ojenna sitä tehdäkseni sovinnon, sillä sellaisia ei veljien kesken tarvita. Mutta lupaan olla yli kuolemankin uskollinen, vaikkakin myöhään löytämäsi ystävä.”

Seitsemän veljeksen keskustelut vastaavat Muratin tilannetta, joskin toisin päin. Huomasin romaanista vain kaksi kohtaa, jossa naiset ehkä puhelevat keskenään muusta kuin miehistä. Näissä kohtauksissa ei kerrota jutun sisältöä.  

Veljekset viettävät joulua Jukolassa vaimojensa ja lastensa kanssa, kun ”Tuolla taasen, tulisijan ympärillä, istui kälysten joukko hauskassa kanssapuheessa keskenänsä”.

Eero puolestaan laulaa Kuppari-Kaisasta yhdessä säkeistössä näin:

”Kohta ämmii sauna täysi

Joka ilmast´ neljäst´;

Maailmat kumoon juttelevat,

Sata sarvee seljäss´.”

Muratti-kirja siis läpäisee tasa-arvoistetun Bechdelin testin. Jos  toteamus  ”maailmat kumoon juttelevat” tulkitaan hyväntahtoisesti maailmoja syleileväksi, Seitsemän veljestäkin selviää testistä täysin pistein. 

Terhi

Kaikkein pienimpien maailma

Huovinen, Pentti: Tanssii bakteerien kanssa -pidä bakteereistasi huolta!

Tietokirjailija ja kliinisen mikrobiologian erikoislääkäri Pentti Huovinen toimii Turun yliopistossa bakteeriopin professorina. Huovinen on julkaissut useita tietokirjoja sekä toiminut mm. Suomalaisen lääkärikirjan päätoimittajana. Huovisen teos Tanssii bakteerien kanssa kertoo luomakunnan pienimmistä eli bakteereista ja niiden ihmeellisestä maailmasta.

Tanssii bakteerien kanssa -teos on jaettu neljään lukuun. Ensimmäinen luku johdattaa lukijan bakteerien maailmaan. Toisessa luvussa Huovinen kertoo sykähdyttäviäkin tarinoita bakteerien ja ihmisten kohtaamisista. Loput kaksi lukua käsittelevät tieteellisen tutkimuksen löytöjä ja sitä, miten bakteerien kanssa tulisi loppujen lopuksi elää, sovussa vai sodassa.

Kirjan toinen luku, jossa kerrotaan tositarinoita bakteerien ja ihmisten kohtaamisista oli mielestäni kaikkein mielenkiintoisin. Tästä esimerkkinä tarina Bolsenan ihmeestä vuodelta 1263. Tuolloin masentunut ja uskoaan epäilevä pappi Pietari pysähtyi pyhiinvaellusmatkallaan ehtoolliselle Italialaisessa pikkukaupungissa, Bolsenassa:

"Ehtoollisen jaon yhteydessä Pietari sai käteensä ehtoollisleivän. Leipä oli muutamin kohdin selvästi punainen. Verta! Pietari huudahti, jolloin leivästä tipahti vielä muutama pisara punaista nestettä hänen viitalleen. Yrittäessään puhdistaa sormiaan veri levisi valkoiselle alttariliinalle ja sitä putosi myös marmorilattialle. Verta ehtoollisleivässä! Sillä oli valtava vaikutus pappiin. Hän ymmärsi, että veri oli hänelle, epäilijälle, osoitettu taivaallinen sanoma."

Tarina kertoo, että Paavi Urbanus IV rakennutti Bolsenan tapahtumien johdosta katedraalin Orvietoon, Italiaan, jonne alttariliina asetettiin esille ja jossa liinaa yhä tänäkin päivänä säilytetään. Verta vuotavan ehtoollisleivän arvoitus ratkesi n. 600 vuotta myöhemmin, kun erään maanviljelijän maissileivässä havaittiin veren väristä muodostumaa. Leipää tutkittiin ja muodostuma osoittautui bakteerien kasvustoksi. Kyseinen bakteeri erittää punaista väripigmenttiä suotuisissa olosuhteissa. Ainutlaatuisen lämmön ja kosteuden bakteerin kasvulle tarjoaa Italiassa ja Etelä-Ranskassa puhaltava kostea ja lämmin tuuli, jota usein seuraa sumu tai sade.

Huovisen kirjoitustyyli on mielestäni miellyttävää. Teoksessa käytetty lääketieteellinen termistö aukeaa luettaessa hyvin, sillä Huovinen pyrkii selittämään asiat maallikon näkökulmasta.

Kati

Sodan rikkomat

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

”Miesten hermot ovat lopulleen pingoittuneet, aivoissa jyskyttävät tuhannet tuliset vasarat tappavan rumputulen aikana. Mielet pyrkivät järkyttymään, kun tappioita tulee tiheään, miehiä kaatuu ja haavoittuu, korsuja sortuu ja asemat murskautuvat tulessa yhdeksi kuoppien särkemäksi maaksi”. (Erkki Palolampi: Kollaa kestää).

Ville Kivimäen kirja voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Kirja laittaa lukijansa ymmärtämään niitä, jotka eivät kestäneet sodan kauhuja. Kivimäki sanoo, että suomalaisista sotilaista lähes 20 000 palasi henkisesti vammautuneina. 

Muistan lapsuudestani naapurin Hannes-sedän, joka oli meille lapsille suunnattoman ystävällinen mutta aikuisten seurassa ihmisarka ja vähäpuheinen. Aikuisten puheista ymmärsin, että Hannes ”oli tullut sodassa hulluksi” ja palannut kotiseudulleen sotasairaalan kautta.

Talvisota kesti vain muutaman kuukauden mutta oli äärettömän väkivaltainen. Kivimäki kertoo, miten talvisodan urhoollisesti kestäneet miehet oireilivat vakavasti vasta jouduttuaan jatkosotaan. Useimmat tempaistiin kotoa tai kotirintamalta erittäin vaarallisiin olosuhteisiin. Täydennysmiehinä oli aivan nuoria poikia tai keski-iän ylittäneitä reserviläisiä, jotka joutuivat rintamaoloihin lähes valmistautumattomina.

Suuri vääryys tapahtui, kun mieleltään järkkyneitä epäiltiin karkuruudesta ja monia kohtasikin kova kohtalo sotaoikeuden toimesta. Kivimäki muistuttaa, että useimmat olivat tavallisia etulinjan sotilaita, jotka olivat antaneet kaikkensa helvetillisissä olosuhteissa. Armeijan lääkintähuolto ei ollut varautunut psyykkisiin häiriöihin käytännössä lainkaan. Silloinen psykiatria ei ymmärtänyt, että syy sotilaiden huonoon tilaan oli juuri sodan kokemuksissa eikä potilaissa itsessään. Psyykkisten vammojen syyksi pantiin joko huono asenne, luonnevika, vähä-älyisyys tai heikkohermoisuus. Erään sotapsykiatrin mukaan miehet oli vain ”laitettava kuriin”. Armeijatermi simputus oli yleistä.

Kivimäen kirja antaa kasvot niille sotilaille, joiden mieli murtui kestämättömissä oloissa. Kirja vastaa myös kysymykseen, miksi psyykkisesti sairastuneisiin oli lupa suhtautua toisin kuin muihin sodassa haavoittuneisiin. Oli olemassa pelko, että rintamakarkuruus lisääntyy, jos etulinjasta päästetään miehiä lähtemään sodan vielä kestäessä.

Päivikki

Köyhänä Suomessa

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20

Kolmekymppinen Mathias Rosenlund on kirjoittanut kirjan siitä, millaista on elää köyhänä. Kirjasta huokuva ahdistus ja epätoivo tarttuvat lujasti kiinni lukijaan ja seuraavat ajatuksissa vielä kauan kirjan sulkemisen jälkeen. Mutta niinhän on tarkoituskin.

”Mitä on köyhyys? Onko se sitä, että on jatkuvasti riippuvainen muiden avusta perustarpeiden turvaamiseksi?”, kysyy Rosenlund.  Asiaa pohdittuaan hän vastaa: ”Siinä tapauksessa synnyin köyhään kotiin ja silloin myös lapseni syntyivät köyhään kotiin.”

Punaruskeaa ankeutta

Jo lapsena Tukholman lähiön punaruskeassa kerrostalossa Mathias huomasi, että ahkeruus ei poistanut köyhyyttä. Niilläkään, jatka tekivät kovasti töitä, ei aina ollut varaa välttämättömimpään.  Kun Mathias keskustelee vanhempien kanssa asiasta, nämä toteavat olleensa aina köyhiä. ”En minä ole elänyt, olen vain ollut olemassa”, miettii ikänsä pienipalkkaisia töitä tehnyt isä apeana.

Samanväriset punaruskeat seinät löytää aikuinen Mathias ympäriltään asuessaan perheineen Vantaan Myyrmäen kerrostalossa.  Luoviminen kahden lapsen ja mielenterveysongelmaisen vaimon kanssa ei ole helppoa. Jos raha riittää ruokaan, se on muusta poissa. Lapsen leffalippuun menevät eurot nipistetään seuraavan päivän ruoka-annoksesta. Mutta se kannattaa. Saahan lapsi tuntea edes hetkittäin osallisuutta sivullisuuden sijaan.

Voimauttava kirjoittaminen

Onneksi Rosenlundilla on intohimo kirjoittamiseen. ”Kirjoitan mielipuolisuuden taltuttamiseksi, kutsuakseni maailmaa sen oikeilla nimillä: hirvittävä, karmaiseva, suurenmoinen.” Ikävä kyllä, opiskelu ja satunnainen kirja-arvostelujen kirjoittaminen eivät takaa toimeentuloa. Tarvitaan pätkätöitä päiväkodissa, nuorisotalolla ja kuorma-auton apumiehenä. Väliin joutuu pakostakin miettimään, onko köyhällä oikeutta unelmiin: jos vaihtaisi kynämiehen työn putkimiehen ammattiin, säännöllinen palkka saattaisi tuoda ainakin jonkinlaista jatkuvuutta elämään. Mutta kun kirjat ovat intohimo ja kirjoittaminen sitä, mitä haluaa tehdä.

Vaskivuorentieltä Helmikujalle

Kirjan alussa perhe asuttaa kotia osoitteessa Vaskivuorentie 20. Kun kirja loppuu, lapsilla on kaksi kotia. Mathias Rosenlund on muuttanut Helmikujalle ja ex-vaimokin asuu muualla. Menneisyys kulkee kuitenkin varjona kirjailijan mukana. Yhteishuoltajan talous ei ole vieläkään tasapainossa, ja joinakin viikkoina on pakko itkeä joka ilta. 

Toivoa tulevaisuuteen sentään löytyy. Maisterin tutkinto on lähes valmis. Sitä ajatellessa Mathias Rosenlund valaa itseensä optimismia: ”Jospa silloin voin astua varovasti polulle, joka tähän mennessä on ollut minulta varjossa”.

Aira