Kun lapsuus lakkaa olemasta

Marja Björk :Posliini

Marja Björkin vuonna 2008 ilmestynyt esikoisteos Posliini kertoo koskettavan tarinan laiminlyödystä tytöstä, Jaanasta. Jaana kasvaa turvattomuuden, väkivallan ja pedofilian varjossa. 
 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 60-luvun pohjoiskarjalaiseen maaseutuun sekä Helsinkiin. Maaseudun autioituminen ja siirtolaisuus Ruotsiin on voimakkaammillaan. Vanhempien avio-ongelmat, pikkuveljistä huolehtiminen sekä kodin rikkoontumisen ensioireet kaatuvat Jaanan harteille. Koti on köyhä ja lapset tuntuvat olevan vanhemmilleen taakka. Varsinkin perheen äiti on huojentunut, kun pieni Jaana-tyttö pääsee ajoittain vierailemaan Helsingissä Anita-tädin ja Kurtin eli Nuutti-sedän luona. Jaanan läheisyyden kaipuu aiheuttaa erilaisia seuraamuksia, kuten sen, että pieni tyttö takertuu epäterveellä tavalla Kurt-setään. Kurtin ja Jaanan välille kehittyy outo kiintymyssuhde, joka johtaa ikäviin seuraamuksiin.

”Painoin kämmeneni Nuutti-sedän taskun kohdalle. Nuutti-sedän sydän oli elämäni ensimmäinen toisen ihmisen sydän, jonka sykkimistä sain kokeilla. Samalla hetkellä aloin pelätä, että se yhtäkkiä lakkaisi sykkimästä”.

Itse 70-luvulla syntyneenä pääsin kohtuullisesti sisälle tuohon 60-luvun nahkapusakoiden, lättähattujen ja tahmean hiusrasvan aikakaudelle. Björk kuvaa kirjassaan hienosti lapsenmielen ja viattomuuden juhlaa ja myös sitä, kun kaikki rikkoontuu. Marja Björkin tapa pureutua pienen tytön sielun särkymiseen on voimakkaasti tunteisiin vetoavaa.

Kati

Kirjallinen seikkailuni kadotetun sukupolven jalanjäljissä

Kävimme perheen kanssa Pariisissa ja eksyimme Latinalaisessa korttelissa kirjakauppaan nimeltä Shakespeare and Company. Kauppa on lattiasta kattoon täynnä uusia ja vanhoja kirjoja. Kirjat ovat lähinnä englanninkielisiä ja ryhmitelty paitsi aakkosittain myös aikakausittain. Esimerkiksi Hemingwayt, Fitzgeraldit ja kumppanit löytyvät ”kadotettujen sukupolvien” hyllystä, jolla viitataan ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen kirjailijasukupolveen. Kirjakaupassa oli siellä otettuja valokuvia, joissa esiintyi juuri tämä kadotetun sukupolven kirjailijoiden kavalkadi kaupan perustajan, Sylvia Beachin, kanssa. Mielenkiintoni heräsi heti ja halusin tietää lisää tästä kaupasta, jonka seinillä esiintyvät lempikirjailijani valokuvissa.

Hurahdin jo nuorena tähän aikakauteen kirjallisuuden historiassa. Ahmin niin F. Scott Fitzgeraldin kuin hänen vaimonsa Zeldankin elämäkertoja (mm. Nancy Millford: Zelda, Kadotetun sukupolven kuningatar). Luin Pariisiin ja muuhun Eurooppaan hurahtaneiden amerikkalaisten kirjailijoiden sukupolven kieltämättä hyvin teatraalisiakin määritelmiä. Puhuttiin sukupolvesta, joka löysi Euroopan ja imi itseensä sen modernin hengen, mutta ei pystynyt kuitenkaan juurtumaan Eurooppalaiseen maaperään. Ah, nuori mieleni vallan lumoutui tuosta irtonaisesta ja ainakin näennäisen vapaasta joukkiosta. Joukkiosta, joka hengitti sisäänsä aiemman sukupolven odotuksia, menneisyyttä ja ensimmäisen maailmansodan järkytystä, mutta tuotti ulos uloshengityksenä elämäntavan ja kirjallisuuden, joka kupli kepeyttä ja älyllistä notkeutta – ainakin hetken. Joukkiosta, jota pidettiin kokonaisen sukupolven tulkkina. Jos mieleeni silloin tulikin aivan oven takana häämöttävä toinen maailmansota tai tuon sukupolven määritelmän arroganttius (Eurooppa kirjailijoineen oli olemassa jo ennen kuin nämä nuoret amerikkalaiset saapuivat sinne juhlimaan), niin vaiensin tämän kritiikin.

Palattuani Pariisista (ainakin fyysisesti) Suomen maaperällä, sain ystävältäni Sylvia Beachin kirjoittaman kirjan Shakespeare andCompany, jossa Beach kertoo Shakespeare & Company –kirjakauppansa perustamisesta ja vaiheista. Haa, jälleen pääsin kadotetun sukupolven kirjailijoiden imuun. Olin lukenut kirjan jo miltei loppuun saakka, kun katselin Woody Alenin elokuvan Midnight in Paris. Ja jälleen tuossa elokuvassa törmäsin Shakespeare & Company -kirjakauppaan ja tuohon kadotetuksi sanottuun sukupolveen (Woody Allenin neuroottisuudella höystettynä), jonka joukkoon olen haikaillut nuoruudestani saakka. Kaiken kruunasi tietenkin Fitzgeraldin Kultahatun uusi filmatisointi (The Great Gatsby)!

Kirjallinen seikkailuni ei ole vielä päättynyt. Kadotetun sukupolven kirjailijat ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Etenkin mielessäni pyörii kysymys, siitä, miten meidän sukupolvemme tulee aikanaan määritellyksi. Onko meillä tulkkeja ja ketä he ovat?

Päivi

Äitinä ja vaimona olemisen kahdet kasvot

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Maalaileva, välillä suorastaan runollinen. Näillä sanoilla moni kuvailisi Pauliina Rauhalan paljon kiinnostusta herättänyttä teosta Taivaslaulu. Niin minäkin. Sanat maalaavat viipyileviä kuvia äitiydestä, uskosta ja uskonnosta, sekä tunteista, joita nämä kaikki asiat yhdessä ja erikseen synnyttävät. Kipuilu naiseuden ja perheen äärellä on paikoitellen riipaisevaa, paikoitellen taas hieman paikallaan junnaavaa. Tämän teoksen sivuilla ei totisesti ole kiire minnekään.

Aleksi ja Vilja ovat nuori lestadiolaispari. Neljän suloisen lapsen jälkeen tieto uudesta raskaudesta saattelee perheen suurten muutosten keskelle. Pauliina Rauhalan teksti on herkkää, ja Aleksin ja Viljan sielunmaisema aukeaa lukijalle kauniisti. Viljan hapuilu naisena ja äitinä olemisen äärellä on kuvattu koskettavasti, muttei sentään liian ahdistavasti.

Välillä leikitellään mollamaijoilla, barbeilla ja bratzeilla, välillä kurkistetaan Viljan ja Aleksin tarinan alkutaipaleeseen. Kurkistetaan niihin hetkiin, joista kaikki alkoi: nähdään kappaleita onnesta ja rakkauden ensi huumasta, haaveista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Toiveita ja iloa, kipua ja pelkoa - siitä on elämä Taivaslaulussa rakennettu.

Taivaslaulun pohjasävy on herkkyydestään huolimatta vakava, ja teos herättää paljon ajatuksia. Onko pakko jaksaa, koska yhteisön asettamat normit niin määräävät? Onko ainoa elämän rytmi todella nouseva ja laskeva vatsakumpu, raskaus toisensa jälkeen? Missä menee raja, jonka jälkeen kulisseja ei tarvitse enää pitää väkisin pystyssä? Saako välillä antaa periksi?

Esikoiskirjailijaksi Rauhala on onnistunut äärimmäisen hyvin. Vaikka paikoitellen tahti on valitettavan laahaavaa, kirjan ahmaisee silti helposti illassa tai parissa. Mikäli seuraava kirja joskus näkee päivänvalon, on kiinnostavaa nähdä, pystyykö Rauhala samaan mielenkiintoiseen ja rikkaaseen otteeseen, johon hän ylsi Taivaslaulussa.

Sonja

Vanha nistikin heltyy kissan edessä

William Burroughs: Kissa sisälläni 

William Burroughs ja pörröiset kissanpennut eivät oikein tunnu sopivan samaan tajunnantilaan, mutta kuka käskee olla hengessä jäykkä.  Kiukkuinen vanha herra on sulaa vahaa kissojen tassuissa.  Koirat sen sijaan saavat hänet paljastamaan hampaansa.

”Tämä kissakirja on allegoria jossa kirjoittajan mennyt elämä esittäytyy hänelle kissa-kuva-arvoituksena”, Burroughs määrittelee.  Kissa sisälläni on muistelma tai päiväkirja Burroughsin elämän kissoista, ja hänen unistaan ja unien kissoista.  Usein unetkin liittyvät muistamiseen.  Niissä pieni Billy tulee tapaamaan vanhaa Williamia.

Välissä ovat Burroughsin elämän rosoiset vuodet beat-kirjallisuuden yhtenä keulakuvana.  Huumeet ja väkivalta olivat osa sekä tuotantoa että elämää, ja kertomisen tapakin repivä ja tuuppiva.

”Sydäntalvi … ulvova tuuli ja lunta.  Vanha mies kyyhöttää talonsa raunioista improvisoidussa hökkelissä repeytyneiden vanupeitteitten, reikiintyneitten peittojen ja likaisten huopien alla kissojensa kanssa.”

Tätä Burroughs ei kuitenkaan kirjoittanut omien kokemustensa pohjalta.  Hän oli tukevan keskiluokkaisesta perheestä ja varakas mies, ja eli yli kahdeksankymppiseksi kissaharrastajaksi epäilemättä juuri siksi, että rahat riittivät hyvälaatuisiin aineisiin ja hyvämaineisiin lääkäreihin ja lakimiehiin.

Kulkukissan henkevyys ja mielistelevä koira

”Viisitoista vuotta sitten näin unta että olin saanut ongella valkoisen kissan saaliiksi.  Jostain syystä olin hylkäämäisilläni olennon ja heittämäisilläni sen takaisin, mutta se kiehnäsi minua vasten säälittävästi naukuen.” 

Monet Burroughsin kissoista ovat löytöeläimiä ja niiden elämänpolku on luultavasti ollut yhtä värikäs ja vaarallinen kuin isäntänsäkin.    

Burroughs näkee kissoissaan jotakin ylimaallista ja pitää sitä syynä kissan kesyyntymiseen.  Kissan henkisyys tai peräti hengellisyys tekee kissasta ihmiselle psyykkisen kumppanin, mikä tietenkin on paljon syvällisempi syy kissan ja ihmisen liittoon kuin pelkkä hiirijahti.

Koira sen sijaan ei Burroughsin maailmassa ylene sfääreihin, vaan hän kuvaa koiran olemusta muun muassa näin: ”Ihminen muokkasi kesykoiran omaksi pahimmaksi kuvakseen… omahyväiseksi kuin lynkkausjoukkio, nöyristeleväksi ja turmeltuneeksi”, eikä tämä ollut suinkaan vahvimpia käytetty ilmaisuja.

Tankerosuomennos

Vaikka Kissa sisälläni ei Burroughsin pääteoksia olekaan, se olisi ansainnut kunnollisen suomennoksen.  Elina Koskelin on varmaan yrittänyt parhaansa, mutta taito ei ole riittänyt, eikä pienkustantajalla ole ollut kunnollista kustannustoimittajaa tankerosuomea siivoamaan.

Mikä mahtaa olla Koskelinin suomennoksessa esiintyvä latokissa?  Asiayhteydestä päätellen oikea suomennos olisi luultavasti navettakissa, päättelee tällainen kypsään ikään ehtinyt maalaistyttö seitsemänkymmentäluvun lukioenglannillaan.  Yksittäisen sanan väärä suomennos voi vielä mennä kiireen tai huolimattomuuden piikkiin, mutta ankeat, englannin kielen rakenteita kömpelösti toistavat lauseet ovat jo silkkaa ammattitaidottomuutta. 

Kaikille innokkaille amatöörisuomentajille voi lämpimästi suositella Jaana Kapari-Jatan kirjaa Pollomuhku ja Posityyhtynen, josta selviää muun muassa äidinkielen taidon ohittamaton merkitys suomennostyössä.

Maileena