Mikä yhdistää näyttelijä Nicole Kidmanin kirjailija Virginia Woolfiin?

Harvoin hienosta kirjasta tulee hyvä elokuva. Näin kävi yllättäen yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin romaanille Tunnit, joka palkittiin Pulitzerilla. Stephen Daldry ohjasi siitä mainion filmin.

Elokuvaa seuratessani aloin pitää näyttelijä Meryl Streepistä. Tunnit sai Golden Globe –palkinnon parhaana draamaelokuvana, ja Nicole Kidman voitti sillä naispääosan Oscarin.

Tunnit kertoo kolmesta naisesta eri aikakausilta. Heidät solmii yhteen englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin romaani Mrs Dalloway. Pääosan tarinasta muodostaa kolme päivää, päivä kunkin elämästä.

Yksi naisista on Virginia Woolf (Nicole Kidman) vuoden 1923 Lontoon laitamilla kirjoittamassa romaania Mrs Dalloway. Vuonna 1951 Los Angelesissa nuori kotiäiti (Julianne Moore) lukee tuota romaania hotellissa. 1900-luvun lopulla New Yorkissa kustantamossa työskentelevä nainen (Meryl Streep) käyttäytyy kuin rouva Dalloway. Hän järjestää juhlan ystävälleen Richardille (Ed Harris), joka sairastaa aidsia ja on juuri palkittu urastaan runoilijana.

Epätoivosta elämisen riemuun

Romaani kiinnosti minua monesta syystä. Olen lukenut Virginia Woolfia, jopa englanniksi. Tunnit on kirjoitettu taitavasti, ja nautin Marja Alopaeuksen suomennoksesta. Eräs henkilöistä ryhtyy kirjastonhoitajaksi. Tunnelmaltaan tarina vaihtelee epätoivosta elämisen riemuun.

Elokuva noudatti romaania muistaakseni erästä kohtausta lukuun ottamatta.

Terhi

Margaret Atwoodin novellikirja Poikkeustila

Margaret Atwood: Poikkeustila, Otava 2007.

Kun on valinnut lukupiirikirjan, on aina jännittävää odotella lukupiiriläisten kommentteja. Tammikuun kirjaksi valitsin poikkeuksellisesti novellikirjan. Kirjassa on yksitoista jollakin tavalla toisiinsa liittyvää novellia. Päähenkilö Nell kasvaa huolestuneesta pikkutytöstä ailahtelevaksi nuoreksi naiseksi, joka tuntee itsensä sivulliseksi kaikkialla. Kirjan tapahtumissa on Atwoodin mukaan vahvasti omaelämäkerrallisia aineksia.

Ensimmäisen novellin nimi on Huonot uutiset. Myöhäistä keski-ikää elävät pystyvät hyvin samaistumaan ikääntyviin Nelliin ja Tigiin ja heidän aamutoimiinsa. ”Kaikkeen menee enemmän aikaa kuin ennen” toteaa Nell. Pientä kremppaa tuntuu joka puolella kehoa ja Nell varmistaakin aina ensiksi herättyään, että Tig onyhä hänen vieressään ja hengittää.

Seuraavassa novellissa hypähdetään Nellin lapsuuteen. Hän on 11-vuotias ja neuloo kuumeisesti valkoista vauvanneulesettiä. Lukupiiriläiseni olivat tuohtuneita tavasta, millä lapsi joutuu ottamaan vastuuta aikuisten asioista. Nell-tyttö pelkää äidin synnytyksen alkavan ennen kuin isä ehtii kotiin työmatkalta. ”Isä aina luuli, että osasin enemmän kuin todellisuudessa osasinkaan”. Isä luuli Nelliä tyyneksi ja rohkeaksi vaikka Nell oli kauhuissaan. Mutta novellin lopussa murrosikäinen Nell nousee kapinaan: ”Ei se ole minun lapseni. En minä sitä synnyttänyt, vaan sinä, äiti”. Lukija helpottuu ja tuntee, miten Nell kykenee vapautumaan liian suuresta taakastaan.

Novelli Monopoli kertoo ajasta, jolloin Nell alkaa seurustella naimisissa olevan Tigin kanssa. Omituiseksi kuvion tekee se, että ex-vaimo Oona järjestää Nellin ja Tigin tapaamisen ja ”sallii” näiden parisuhteen. Aluksi Nell tuntee (ihan syystä) olonsa vieraaksi ja ulkopuoliseksi joutuessaan pakenemaan kodistaan Tigin poikien saapuessa viikonlopuksi isän luokse. Pikku hiljaa Nell saa itselleen omaa tilaa mutta joutuu kuitenkin sopeutumaan muiden odotuksiin. Lukupiiriläiseni pohtivat jälleen, kuinka Nell on lapsuudesta asti toteuttanut kaikkien muiden kuin omia haaveitaan. Konkreettisesti tämä tulee esiin, kun Nell saa hoitaakseen monilukuisen määrän kotieläimiä. Mutta tällä kertaa Nell ei aio paeta.

Itselleni mieluisimpia ovat kirjan viimeiset novellit. On kuin kirjailija sanoisi: ”Tule, istu tähän viereeni”. Sitten hän vie minut matkalle yksinäisyyteen, menetykseen ja vanhenemiseen. Aikakaudet, näkökulmat ja osittain myös henkilöt vaihtuvat, mutta voin täyttää aukkopaikat kuvittelemalla ne. Margaret Atwoodia on sanottu taiturilliseksi sanankäyttäjäksi ja kriittiseksi näkijäksi. Ainakin tämä kirja saa lukijan etsimään kirjaston hyllystä lisää atwoodeja. Kristiina Drews onnistuu mielestäni suomennoksessa hyvin.

Päivikki

Hedelmiä siveltimellä

Luin kirjaa hitaasti, jotta saisin nauttia siitä kauan. Se on Rakel Liehun romaani Helene. Kirja kertoo kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä (1862 – 1946).

Rakel Liehu on kirjoittanut eniten runoja. Siksi hänen Helene-romaaninsakin etenee ilmavana sisäisenä puheena. Kirja kattaa taidemaalarin elämänkaaren, vaikka hyppeleekin eestaas hänen vaiheissaan.

Liehu innostui Helenestä selailtuaan taidekirjaa. Siinä oli kuva Schjerfbeckin hedelmäasetelmasta. Yhden hedelmistä Helene oli maalannut mustaksi.

Helene teki pari toisintoa El Grecon (1541- 1614) maalauksista. En pidä El Grecon tavasta venyttää hahmoja. Oli silti kiinnostavaa nähdä kesällä Ateneumin Schjerfbeck-näyttelyssä Helenen toisinnot riippumassa aitojen El Grecon töiden vieressä.

El Greco syntyi Kreetalla. Uudessa kotimaassaan Espanjassa häntä kutsuttiin kreikkalaiseksi , El Grecoksi. Näin Liehu sanailee Helenen ajatuksia:

”eniten rakastan El Grecoa, vaaleasilmäistä kreetalaista.

Miksi hän asteli mieleni puutarhaan, paitsi että hän maalasi niin kuin Chapellen arkkitehti rakensi: venytetysti.”

Terhi

"Leiri 14 – pako Pohjois-Koreasta" on hurjaa luettavaa

Yhdysvaltalainen toimittaja Baline Harden kuvaa kirjassaan 23-vuotiaan miehen Shin Dong-hyuk:n pakotarinan Pohjois-Korean vankileiriltä. Shin Dong-hyuk syntyi ja kasvoi leiri 14:ssa tietämättä mitään koko muusta maasta ja maailmasta. Äiti pieksi nälkäistä poikaansa muun muassa ruuan varastamisesta. Päivät täyttyivät kovasta työstä ja ajatukset ainaisesta nälästä. Shin joutui jo 10-vuotiaana muiden ikätovereidensa kanssa töihin kaivokseen. Päivät olivat pitkiä ja työkiintiöt suuria. Lounaaksi he saivat vähän maissijauhoa ja suolakaalia. Sikalassa työskentely oli vähän helpompaa. Aina on silti nälkä! Shin oppii pyydystämään rottia, sammakoita, käärmeitä ja hyönteisiä ja valmistamaan ne ruoaksi nuotiolla.

Shin tietää, että vangit sovittavat leireillä syntejään – joko omia tai vanhempien tai muiden sukulaisten. Shin Dong-hyuk:n isä oli joutunut leirille, koska sukulaismies oli loikannut Etelä-Koreaan. Vartijoiden kohtelu on epäinhimillistä. He kurittavat vankeja pienimmistäkin rikkeistä. Vartijat hakkaavat 6-vuotiaan tytön hengiltä, koska hänen taskustaan löytyi muutama maissin jyvä. Vartijat myös yllyttävät vankeja ilmiantamaan toisiaan erilaisista pikku rikoksista.

Shin Dong-hyuk työskentelee ompelimossa ompelukoneiden korjaajana, kun hän saa ohjattavakseen itseään vanhemman miehen. Park Yong Chul on ollut aikanaan Pohjois-Korean poliittista eliittiä ja kouluttautunut ja matkustellut myös ulkomailla. Erimielisyydet hänen työpaikallaan johtavat siihen, että Park joutuu vankileirille. Pikku hiljaa Park alkaa kertoa Shinille maailmasta leirin ulkopuolella. Erityisesti Parkin kertomukset erilaisista ruuista kiehtovat Shiniä. Hän alkaa päivittäin haaveilla paistetusta lihasta – ja paosta. Yhdessä miehet päättävätkin paeta talvella 2004, mutta Park jää matkasta jo alkutaipaleella. Shin jatkaa pakoaan tietämättä edes minne suuntaan hänen pitäisi mennä päästäkseen Kiinaan.

Monien vaiheiden kautta Shin Dong-hyuk pääsee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja myöhemmin myös Yhdysvaltoihin. Hän toimii Amerikassa mm. LiNK:ssä. Ihmisoikeusjärjestö LiNK (Liberty in North Korea) pyrkii auttamaan pohjoiskorealaisia loikkareita.

Kirjoittaja Baline Harden kuvaa, miten vaikeaa Shinin - ja loikkareiden ylipäänsä – on sopeutua vapauteen, pelottomuuteen ja siihen että toisiin ihmisiin voikin luottaa. Pakotarinan lisäksi kirjassa on kuvauksia ja tilastotietoja Pohjois-Korean politiikasta ja kansalaisten elämästä Kim-dynastian vallan alla. Se tekee lukukokemuksen osin rikkonaiseksi.

Pohjois-Korean vankileirejä ei virallisesti ole olemassakaan, vaikka ne näkyvät länsimaissa satelliittikuvissa. Leireiltä on päässyt pakenemaan vankeja, mutta Shin Dong-hyuk on tiettävästi ainoa leirillä syntynyt ja kasvanut loikkari.

Etelä-Korea yrittää sopeuttaa pohjoisesta loikanneita inhimilliseen, vapaaseen ja omavastuiseen elämään. Silti paenneet usein masentuvat ja kokevat itsensä arvottomiksi. Kirjan lopulla mieltäni jäi askarruttamaan: Voisiko näillä loikkareilla huolimatta maansa johdon aikaansaamista julmuuksista olla ikävä ja kaipaus tuota maata kohtaan, jonka he ovat joutuneet jättämään ikuisiksi ajoiksi taakseen.

Pirre

Rakentavasti pihalla

Lipasti, Roope: Pihalla. Erään remontin anatomia (Kustannus Oy Majakka. 2006)

Valitsin unilukemiseksi  Roope Lipastin kertomuksen Pihalla. Erään remontin anatomia. Nukkuminen unohtui,  kun kirja nauratti yli puolenyön.

Pihalla kuvaa kaupunkilaisperheen toilailua maalla. Tai eniten Roopen tohelointia. Hänellä on kolme lasta ja neljäskin tulee.

”Maailma on täynnä extreme-lajeja mutta niissä yksi on ylitse muiden. Tämä kuningaslaji vaatii eniten voimaa, kylmähermoisuutta, rasitustensietokykyä, nokkeluutta, kykyä selviytyä äärimmäisistä olosuhteista sekä ennen kaikkea rohkeutta, jollaista on nähty lähinnä Kannaksella sodan aikana. Puhun tietysti perhematkailusta.”

Vaimo näyttäytyy kirjassa epäsuorasti:

”Vastavilloitetusta talosta näkee kodin hahmon jo selkeänä: tietää, että huoneista tulee tuollaisia, tuohon tulee ikkuna ja tuonne parveke. Nurkkaan tulee isomummalta peritty kaappikello, mutta sitä sinun opiskeluaikaista sohvaa ei kyllä tänne sitten raahata, tuliko selväksi.”

Roope remontoi rapistunutta maatilaa.

”Eräänä päivänä jopa starttasin Hiaceni ja ajoin Tallinnaan ostamaan nauloja, koska arvelin niiden olevan siellä halvempia. Reissuun meni 17 tuntia, mutta toisaalta sen verran sitä nyt saa varata ihan tavalliseenkin rautakauppa-asiointiin.”

Näin naapurissa

Tänä vuonna Roope Lipasti julkaisi romaanin ja äänikirjan Rajanaapuri. Siinä naapurin mies seuraa perhettä. Rajanaapuri muistuttaa Pihalla-kirjaa, mutta se on sävyltään vakavampi vaikkakin kevyen humoristinen

Roope Lipasti on Liedossa asuva kirjailija ja toimittaja. Pihalla-opuksen jutut ilmestyivät ensin Kotivinkki-lehdessä. Lipasti muokkasi niitä kirjaa varten. Hän on julkaissut myös vitsikirjan Menittekö te bussilla naimisiin ja muita lasten tärkeitä kysymyksiä, lastenkirjoja sekä tuoreen veijariromaanin Virtasen historia.

Terhi

Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua

Todellakin nauroin ääneen muutamaan kertaan lukiessani David Nichollsin uutuuskirjaa Kaikki peliin. Kirja julkaistiin jo vuonna 2003 - se oli hänen esikoisteoksensa - mutta suomennos kirjasta saatiin vasta tänä vuonna. Kirja kertoo minämuodossa Brian Jacksonin ensimmäisestä yliopistovuodesta ja tämän kaikenkattavasta rakastumisesta kuvankauniiseen Aliceen. Brian saa kuningasajatuksen miten valloittaa suurten tunteittensa kohde. Hän pyrkii yliopiston tietokilpailujoukkueeseen, sillä kukapa nainen voisi vastustaa laajaa yleissivistystä?  Kaikki ei kuitenkaan tule sujumaan ilman yllätyksiä.

"En usko koskaan seisseeni näin lähellä mitään niin kaunista. Kauneutta löytyy totta kai kirjoista, maalauksista ja maisemistakin, mutta ennen tätä hetkeä en usko koskaan kokeneeni todellista kauneutta oikeassa elämässä, lämpimässä, pehmeässä ihmisolennossa, sellaisessa, jota voisi vaikka koskettaa, kuvitelmissa ainakin. Hän on niin täydellinen, että minä kerta kaikkiaan sävähdän hänet nähdessäni. Rintakehää puristaa, ja minun on muistutettava itseäni hengittämisen tärkeydestä."

Kirja on peribrittiläinen ja eri yhteiskuntaluokkiin kuulumisesta tulee väistämättä ongelma. Brianin tausta on työläisluokassa, Alicen vanhemmilla on varaa pitää useitakin asuntoja. Kirjan parasta antia tarjoavat Spencer ja Tone, Brianin lapsuudenystävät, seuratessaan Brianin haparoivaa ja kömpelöä kiipeämistä akateemisilla tikapuilla. Myös salaperäinen Rebecca Epstein tuo Brianin elämään kirpeää todellisuutta.

Nicholls osaa ehdottomasti kirjoittaa nokkelaa vuoropuhelua – häntä on jopa verrattu Nick Hornbyyn - ja kirjan suomentaja Sauli Santikko onnistuu omassa osuudessaan. Nichollsin viime vuonna ilmestynyt kirja Sinä päivänä sai kiitellyn vastaanoton ja ennustaisinpa Kaikki peliin –kirjalle lähes samanlaista tulevaisuutta. Siinä on havaittavissa mielestäni esikoiskirjalle hyvinkin sallittavaa rosoisuutta. Sinä päivänä pääsee ehkä syvemmälle käsitellessään aikuistumisen ongelmia ja sattuman osuutta elämässä.

Nicholls on käsikirjoittanut suosittua brittiläistä TV-sarjaa Rimakauhua ja rakkautta. Näissä molemmissa kirjoissa on samaa sydämellistä komiikkaa ja todenmakuista tragiikkaa sopivassa suhteessa.

Päivikki

Suzanne Collins - Nälkäpeli

”Vastenmielisen pelin säännöt ovat yksinkertaiset: 24 nuorta joutuvat mittelemään toisiaan vastaan aina siihen saakka, kunnes viimeinen eloon jäänyt kruunataan voittajaksi.”

Vaikka Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 2008, on sitä tänä vuonna hehkutettu aiempienkin vuosien edestä. Tästä kiitos kuuluu viime keväänä ilmestyneelle huippusuositulle kirjaan pohjautuvalle elokuvalle. Halusin tietysti itsekin tietää, mistä tässä hypetyksessä on kyse.

Koska kirjat yleensä päihittävät niiden elokuvaversiot, päätin lukea trilogian ennen elokuvan katsomista. Näin omalle mielikuvituksellekin jää enemmän tilaa, kun elokuva ja sen visuaalisuus ei ole sitä päässyt muokkaamaan.

Tätä teosta on äärimmäisen hankalaa arvostella ja kuvailla paljastamatta juonta sen koommin. Lyhykäisyydessään kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnonkatastrofien hävittämään Pohjois-Amerikkaan, Panem-nimiseen diktatuuriin. Panemia hallitseva mahtipontinen pääkaupunki Capitol on luonut irvokkaan Nälkäpelin rangaistuksena muiden vyöhykkeiden aiempaa kapinointia vastaan. Nälkäpeliin osallistuu jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä tyttö- sekä poikatribuutit, jotka joutuvat karuissa olosuhteissa mittelemään ja tappamaan toisensa kunnes vain yksi on jäljellä. 

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Katniss Everdeen huonomaineiselta vyöhykkeeltä 12. Kun Katnissin 12-vuotias pikkusisko valittiin arvalla tribuutiksi, Katniss päätti ryhtyä vapaaehtoistribuutiksi säästääkseen siskonsa lähes varmalta kuolemalta. Katnissin selviytymiskeinot nojaavat pitkälti hänen erinomaiseen metsästystaitoonsa ja etenkin jousipyssyn käyttöön. Vyöhykkeen 12 poikatribuutti on Peeta Mellark, leipurinpoika, jolle Katniss kokee edelleen olevansa kiitollisuudenvelassa vuosia sitten sattuneen tapahtuman tähden.

Vaikka Nälkäpeli itsessään onkin hyvin raadollinen, ei kirjassa siltikään mässäillä väkivallalla tai kuolemilla. Teksti on todella mukaansatempaavaa, eikä kirjaa millään raaskisi laittaa välillä sivuun. Mielestäni Nälkäpeli on yhtä aikaa koskettava, jännittävä, oivaltava sekä raakakin. En suosittelisi sitä kaikkein nuorimmille, tai herkemmille lukijoille: tapahtumat voivat toisinaan tuntua liian synkiltä.

Olin itse todella positiivisesti yllättynyt kirjan suhteen. Odotukseni olivat jo melko korkealla kuulemieni kehujen perusteella, mutta ne siltikin ylittyivät. Ainoan miinuksen antaisin varmaankin kirjan loppuluvuista: mielestäni juoni alkoi vähän ”lässähtää” loppua kohden, kun se oli koko kirjan ajan niin tiukasti pitänyt otteessaan.  Kouluarvosana kuitenkin lähentelisi täyttä kymppiä.

Kesätyöntekijä Jenni Miettinen