Suzanne Collins - Nälkäpeli

”Vastenmielisen pelin säännöt ovat yksinkertaiset: 24 nuorta joutuvat mittelemään toisiaan vastaan aina siihen saakka, kunnes viimeinen eloon jäänyt kruunataan voittajaksi.”

Vaikka Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 2008, on sitä tänä vuonna hehkutettu aiempienkin vuosien edestä. Tästä kiitos kuuluu viime keväänä ilmestyneelle huippusuositulle kirjaan pohjautuvalle elokuvalle. Halusin tietysti itsekin tietää, mistä tässä hypetyksessä on kyse.

Koska kirjat yleensä päihittävät niiden elokuvaversiot, päätin lukea trilogian ennen elokuvan katsomista. Näin omalle mielikuvituksellekin jää enemmän tilaa, kun elokuva ja sen visuaalisuus ei ole sitä päässyt muokkaamaan.

Tätä teosta on äärimmäisen hankalaa arvostella ja kuvailla paljastamatta juonta sen koommin. Lyhykäisyydessään kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnonkatastrofien hävittämään Pohjois-Amerikkaan, Panem-nimiseen diktatuuriin. Panemia hallitseva mahtipontinen pääkaupunki Capitol on luonut irvokkaan Nälkäpelin rangaistuksena muiden vyöhykkeiden aiempaa kapinointia vastaan. Nälkäpeliin osallistuu jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä tyttö- sekä poikatribuutit, jotka joutuvat karuissa olosuhteissa mittelemään ja tappamaan toisensa kunnes vain yksi on jäljellä. 

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Katniss Everdeen huonomaineiselta vyöhykkeeltä 12. Kun Katnissin 12-vuotias pikkusisko valittiin arvalla tribuutiksi, Katniss päätti ryhtyä vapaaehtoistribuutiksi säästääkseen siskonsa lähes varmalta kuolemalta. Katnissin selviytymiskeinot nojaavat pitkälti hänen erinomaiseen metsästystaitoonsa ja etenkin jousipyssyn käyttöön. Vyöhykkeen 12 poikatribuutti on Peeta Mellark, leipurinpoika, jolle Katniss kokee edelleen olevansa kiitollisuudenvelassa vuosia sitten sattuneen tapahtuman tähden.

Vaikka Nälkäpeli itsessään onkin hyvin raadollinen, ei kirjassa siltikään mässäillä väkivallalla tai kuolemilla. Teksti on todella mukaansatempaavaa, eikä kirjaa millään raaskisi laittaa välillä sivuun. Mielestäni Nälkäpeli on yhtä aikaa koskettava, jännittävä, oivaltava sekä raakakin. En suosittelisi sitä kaikkein nuorimmille, tai herkemmille lukijoille: tapahtumat voivat toisinaan tuntua liian synkiltä.

Olin itse todella positiivisesti yllättynyt kirjan suhteen. Odotukseni olivat jo melko korkealla kuulemieni kehujen perusteella, mutta ne siltikin ylittyivät. Ainoan miinuksen antaisin varmaankin kirjan loppuluvuista: mielestäni juoni alkoi vähän ”lässähtää” loppua kohden, kun se oli koko kirjan ajan niin tiukasti pitänyt otteessaan.  Kouluarvosana kuitenkin lähentelisi täyttä kymppiä.

Kesätyöntekijä Jenni Miettinen

Elämmekö demokratiassa?

Porilaisen kirjailijan Juha Seppälän romaani Routavuosi ilmestyi vuonna 2004. Se oli sinä vuonna lukemistani kotimaisista uutuuksista onnistunein. Kukaan muu ei ollut kanssani samaa mieltä, kunnes Savon Sanomissa ilmestyi kuopiolaisen kirjallisuustoimittajan ja pakinoitsijan Väinö Immosen (Immun) yhteenveto vuoden kirjoista. Hänestä Routavuosi oli vuoden paras kotimainen romaani.

Kirjaston asiakkaille en yleensä ole rohjennut suositella Routavuotta, koska sen puolimaissa Seppälä tahallaan loukkaa lukijaa seksillä. Se on mielestäni tarpeeton tyylikeino. Eräs, jolle kirjaa kehuin, moitti tekstiä liian vaikeaksi.

Routavuosi poukkoilee vuodesta 2004 vuoteen 1904. Aikakaudet yhdistyvät jopa kesken virkkeen: ”Kotimaiset pelurit ja nöyristelijät kilpailivat viroista venäläisten tshinovnikoiden kanssa, kaikki tahtoivat Brysseliin ja Strasbourgiin.”

Romaanissa Kaarle tekee poliittisen historian lopputyötä ja pätkätyökseen siivoaa iltaisin. Sata vuotta aiemmin kärsitään sortovuosista. Seppälän ote on hänelle tuttuun tapaan tyly. Hän arvostelee nyky-yhteiskuntaa. Kirja tuntuu nyt vieläkin ajankohtaisemmalta kuin vuonna 2004.

Terhi

Saako paha varmasti palkkansa?

On kaksi veljestä, Jacob ja Will. Heidän isänsä katoaa jäljettömiin ja äiti kuolee suruun. Jacob saa selville isän salaisuuden: tämän työhuoneessa on peili, jonka kautta pääsee toiseen todellisuuteen. Sitä mukaa kun veljekset aikuistuvat, Jacob alkaa viettää yhä pitempiä aikoja peilin takana. Will elää arkimaailmassa eikä tiedä veljensä puuhista mitään. Recklessin veljeksillä on samat etunimet kuin kuuluisan satukokoelman kerääjillä Jacob ja Wilhelm Grimmilla, ja he sukeltavat painajaismaiseen satumaailmaan Cornelia Funken kirjassa Reckless : kiveen kadonnut.

Peilin takana aukenee Grimmin satujen maailma, josta disneymainen söpöys on kaukana. Kansansatujen loput ovat ehkä onnellisia päähenkilöiden kannalta, mutta mitä tapahtuu muille? Minkälaista on elää maailmassa, missä mikään ei ole sitä miltä se näyttää, ja kaikki on mahdollista, kunhan pystyy raivaamaan tieltä pahantahtoiset taiat ja hirviöt?

Veljensä vartijat

Jacobille peilintakainen maailma sopii hyvin. Hän on yksinäinen susi, joka sopeutuu satumaailman oloihin ja oppii taistelemaan omaan laskuunsa. Hänet tunnetaan ja häntä arvostetaan.

Sitten Will yllättäen löytää tien veljensä pakopaikkaan ja joutuu heti vakavaan vaaraan. Hän saa vamman, joka aiheuttaa muodonmuutoksen ihmisestä kiviseksi goyl-olennoksi. Goylit asuvat satumaailmassa maan alla ja taistelevat maan pinnalla asuvia ihmisiä vastaan, ja käyvät koko ajan voimakkaammiksi. Goylien ja ihmisten lisäksi satumaailmassa on otettava huomioon haltiat, joilla on huomattava kyky vaikuttaa kaikkien asukkaiden kohtaloihin. Ja tietenkin mukana häärää suuri määrä muitakin taruolentoja kääpiöistä yksisarvisiin.

Jacob haluaa pelastaa veljensä kivettymiseltä, mutta aikaa on vähän eikä keinoistakaan ole varmuutta. Jacob yrittää saada käsiinsä haltiattarista pahantahtoisimman ja voimallisimman, jonka takia prinsessa Ruusunenkin sai aikoinaan kärsiä. Haltiatar ehkä tuntee vastamyrkyn kivettymiseen.

Alkaa vaarallinen matka halki julman ja arvaamattoman maailman, jossa edes Jacobin taito ja kokemus eivät välttämättä riitä ennakoimaan kaikkien vihollisten voimaa.

Grimmit riepoteltavina

Minkähän takia kielitieteilijä- ja kirjastonhoitajaveljekset Jacob ja Wilhelm Grimm on viime aikoina haluttu lykätä henkilöiksi keräämiensä kansansatujen maailmaan? Se on vähän sama asia kuin jos joku kirjoittaisi Kalevalasta version, jossa Väinämöisen ja Lemminkäisen lisäksi hääräilisi Elias Lönnrot. 

Funken tarinassa yhteys jää vihjauksen varaan, ja vihaa ja kiukkua merkitsevä nimi Grimm on vaihdettu holtitonta ja vastuutonta merkitseväksi englanninkieliseksi Reckless-nimeksi. Jotakin kirjailija epäilemättä on halunnut nimivalinnalla sanoa.

Muutama vuosi sitten ilmestyi Terry Gilliamin ohjaama elokuva Grimmin veljekset, jonka idea on vähän samanlainen kuin tämän Funken kirjan. Mikään ei kuitenkaan tunnu tukevan käsitystä Jacob ja Wilhelm Grimmistä syöjättärien seurassa rämeltävinä raikulipoikina, pikemminkin he olivat rutikuivia tiedemiehiä rapisevine papereineen ja sulkakynineen, mutta ainahan saa kuvitella. Fantasiagenressä se on tietysti suorastaan suotavaakin.

Tyyliongelmiako?

Cornelia Funken tyylistä joko pitää tai ei pidä.  Se pysyttelee johdonmukaisesti hyvän maun tuolla puolen.

Suomentajan ongelmana on ollut Funken runsas persoonapronominien käyttö. Suomen hän-pronominilla viitataan molempiin sukupuoliin, joten saksan feminiini- ja maskuliinipronominien kääntäminen pelkästään sillä aiheuttaa ikäviä sekaannuksia. Suomentaja Marja Kyrö on ratkaissut ongelman käyttämällä pronominin sijasta sanoja tyttö ja poika. Asia tulee selväksi, mutta syntyy kaksi uutta ongelmaa. Ensinnäkään kukaan suomalainen kirjailija ei kirjoittaisi niin, vaan käyttäisi tarvittaessa henkilöiden nimiä. Toiseksi kirjan henkilöt eivät oikeastaan ole enää tyttöjä ja poikia, vaan pikemminkin nuoria naisia ja miehiä. 

Ehkä kirjan kohderyhmä on ohjannut sanavalintoja.  Reckless: kiveen kadonnut on nuorten fantasiaa.  Tarinan omalaatuinen satumaailma ja raadolliset rakkaussuhteet vetoavat kyllä aikuiseenkin lukijaan, mikäli kielikorva kestää funkismit. Tarinan toinen osa julkaistaan Saksassa tänä syksynä, suomennos aikanaan.

Maileena

Kuopiosta Kiotoon - bambumetsikkö, kuokka ja Tuula

Kuva: Tuula Moilanen

Moilanen, Tuula: Haru ichiban. Taiteilijaelämää vuosituhannen vaihteen Kiotossa (sharda. 2001)

Kuopiossa varttunut kuvataiteilija Tuula Moilanen lähti Japaniin opiskelemaan puupiirrostekniikkaa. Kymmenen vuotta Kiotossa asuttuaan hän kirjoitti teoksen Haru ichiban. Taiteilijaelämää vuosituhannen vaihteen Kiotossa. Haru ichiban tarkoittaa eteläiseltä mereltä saapuvaa vahvaa tuulta, ”kevään ensimmäistä”. Tämä tuuli merkitsee japanilaisille myönteistä uuden jakson alkua.

Tuula Moilanen nimittää päiväkirjoihin pohjautuvaa teostaan esseekokoelmaksi. Kirjaa voi lukea vaikka asiantuntevana matkakirjana, sillä Tuula on päässyt Kioton taiteilijayhteisöön ja tallentaa osuvasti japanilaista elämänmenoa. Huhtikuussa hän kuokkii ystäviensä kanssa bambuversoja ja syö niitä nuotiolla kypsennettyinä. Kesällä imuroidaan ja kuivatellaan futonpatjoja, jotteivät home tai hyönteiset tuhoa niitä kuumuudessa ja kosteudessa.

Takuhatsuilua

”Munkit ovat kuvauksellisen kauniita, He kulkevat ohitseni harvassa jonossa rytmittäen huutojaan rauhalliseen kävelytahtiinsa. Huudot etenevät aaltoliikkeen lailla sopusointuisesti ja osuvat päällekkäin vain harvoin. Jokaisen munkin ooooi-huudolla on oma persoonallinen vivahteensa, mikä luo mielenkiintoisen, lähes melodisen vaikutelman.” Näin Tuula kuvaa takuhatsua eli buddhalaismunkkien kerjuukierrosta.

Tuula Moilanen on julkaissut kirjat myös käsintehdystä paperista ja kirjansidonnasta. Japanin-matkaajan fraasisanakirjassa hän antaa vinkkejä sekä kielestä että kulttuurista. Nykyään Tuula asuu osan vuotta Kiotossa, osan Helsingissä. Hänen grafiikkaansa voi tutustua hänen kotisivullaan. 

Terhi            

Virolainen vai suomalainen kirjailija?

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä (Avain 2011), Hopeinen aarrearkku (Avain 2010).

Viron kulttuurirahasto julisti vuoden 2009 parhaaksi virolaiseksi lastenkirjaksi äidinkielenään suomea, mutta omien sanojensa mukaisesti ”vaimonkielenä” viroa puhuvan Mika Keräsen kirjoittaman lasten jännitysromaanin Hopeinen aarrearkku. Kyseinen kirja on oikeastaan itsenäinen jatko-osa viroksi vuonna 2008 ja suomeksi vuonna 2011 ilmestyneelle kirjalle Oranssi polkupyörä. Molemmat kirjat ovat todella jännittävää lasten salapoliisiseikkailua.

Tapahtumapaikka on Viron ylioppilaskaupunki Tartto, tarkemmin sen Soppalinnan kaupunginosa vanhoine puutalokortteleineen sekä salaperäisine puutarhoineen. Ensimmäisessä kirjassa salaseura Divari, johon kuuluvat Soppalinnan lapset Mari, Reilikka, Olav, Anton, Satu sekä ranskanbulldoggi Matti, ratkaisee kadonneen oranssin polkupyörän arvoituksen.

Toisessa kirjassa Hopeinen aarrearkku salaseuralaiset etsivät kätkettyä aarretta. Silloin tällöin seikkailu kulkee kauas historiaan, toiseen maailmansotaan asti. Tarina on todella jännittävä: lapset saavat käsiinsä vanhan kirjeen, jossa kerrotaan Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan kätketystä aarteesta. Jännitystä riittää alusta loppuun: välillä yritetään ratkaista vanhaan kirjeeseen piilotettuja symboleita, välillä paetaan vaaroja.

Muutama sana kirjailijasta: Mika Keränen on syntynyt vuonna 1973 Helsingissä ja valmistunut Ilomantsista puutarhuriksi. Siellä hän tutustui tulevan vaimoonsa, Virosta kotoisin olevan Eevaan. Silloin hänellä heräsi kiinnostus viron kieltä ja kulttuuria kohtaan. Keränen siirtyi opiskelemaan Tarton yliopistoon viron kieltä. Yliopiston jälkeen Keränen on toiminut Viron opetusministeriön virkamiehenä. Nykyään vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Tartossa asuva Keränen on päätoiminen kirjailija.

Epp

Lähteet:

Vaimonkielestäni.

Wikipedia: Mika Keränen

Koti nosturissa ja puhelinkioskissa

Agneta von Koskull: Savumerkkejä (Otava 2004), Mandala (Otava 2005).

”Olin nukkunut edellisyön puhelinkioskissa luettelo päänalusenani”, aloittaa Agneta von Koskull muistelmakirjansa Mandala. Agneta lähti au pairiksi Hampuriin, mutta lopetti pestin kahden viikon päästä kuultuaan, että saisi vapaata vain joka toinen pyhä ja viettäisi illat huoneessaan.

Poikkeuksellisen majoituksen Agneta sai myös poikaystävän luota: hän asui ponttoninosturissa vedenpinnan alla. Nosturi vaihtoi jatkuvasti paikkaa Hampurin valtavassa satamassa, joten poikaystävä kuljeskeli tasku täynnä satamakonttorien puhelinnumeroita. Niiden avulla hän pyydysti kotinsa.

Muistoja savuverhon takaa

Saksan ja Yhdysvaltojen jälkeen Agneta von Koskull asettui Ruotsiin kuvataiteilijaksi. Muistelmiensa ensimmäisessä osassa nimeltä Savumerkkejä hän kertoo lapsuudestaan 1950-luvun Helsingissä suomenruotsalaisessa perheessä. Nimen kirja sai Agnetan äidistä, joka poltti ketjussa.

”Äidin katsottiin olevan aikansa nainen, mutta ennen pitkää hän tuli tunnetuksi myös siitä että hän pystyi juomaan kuin tosi mies. Vaikka aina parhaista kristallilaseista ja oikeassa järjestyksessä.”

Kolmea tytärtä ja kotia hoiti Agnetalle rakas Doris Gustafsson, kun äiti kirjoitti savuverhon takana artikkeleita, teki toimistotöitä, puhui radiossa ja vaikutti naisyhdistyksessä ja isä työskenteli Hufvudstadsbladetin toimittajana.

Savumerkkejä-kirja on surullisen hauska lapsuuskuvaus, joka on kirjoitettu hilpeän nokkelasti. Se tuo mieleeni toisia koskettavia suomenruotsalaisia lapsuusmuistelmia, Renata Wreden elämäkerran Roomalainen leijona ja Merete Mazzarellan romaanin Ensin myytiin piano.

Terhi

Suomalainen aarniometsä

Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä. Maahenki 2010.

"Tämähän on kuin satumetsä." Näin kommentoi retkikumppanini vuosia sitten keskisuomalaisessa metsässä. Satumetsän löysimme Saarijärveltä Pyhä-Häkin kansallispuistosta. Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjassa Suomalainen aarniometsä on luettelo aarniometsäalueista. Pyhä-Häkin lisäksi löysin listalta kolmisenkymmentä muuta luonnontilaista metsää, osa niistä minulle ennestään tuttuja.

Aarniometsät ovat vanhoja luonnontilaisia metsiä. Metsät ovat luonteeltaan hyvinkin erilaisia - siitä nimitysten runsaus. Luonnonmetsät ovat valtaosin hävinneet viimeisen 250 vuoden aikana. Kaskiviljelyn ja tervanpolton päättyessä 1800-luvun puolivälissä oli luonnonmetsien ala supistunut puoleen. Sahateollisuuden hakkuut ja moderni metsätalous ovat vähentäneet myöhemmin luonnontilaisen metsän osuutta viidesosaan alkuperäisestä: aarniometsiä on Suomen metsäpinta-alasta nelisen prosenttia. Ne löytyvät pääosin pohjoisesta ja itärajalta.

Suomalaisten suhde metsään on ollut aina monijakoinen. Metsä on nähty mystisenä ja sitä on ihailtu ja palvottu. Toisaalta metsää on haluttu hallita ja hyödyntää. Metsäalan ammattilaisten Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjoittama kirja on yli kolmesataasivuinen tietopaketti metsästä. Kirja valottaa metsän arvottamista eri aikoina. Se on aarreaitta sekä kaltaisilleni metsässäviihtyjille, että metsätietoutta janoaville. Kirjassa kerrotaan aarniometsän elinyhteisöstä ja ekologiasta. Siinä tarkastellaan metsän monimuotoisuutta sekä luonnonsuojelun historiaa. Kirjassa ei esitellä yksittäisiä aarniometsäalueita, vaan niitä sivutaan laajemmissa yhteyksissä. Metsän merkitystä taiteilijoiden inspiraation lähteenäkään ei unohdeta.

Kirja toimii myös katselukirjana. Kirjan kuvituksena on satoja taidokkaita valokuvia. Niiden joukosta löysin myös näkymän Pyhä-Häkin satumetsään. Varsinkin koko sivun kuvat ihastuttivat, ja niihin palasin useaan kertaan. Osa valokuvista on kirjoittajien, osa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon ottamia. Sivuja elävöittää lisäksi kymmenkunta suomalaista maisemamaalausta.

Vuonna 2011 kirja valittiin Vuoden luontokirjaksi ja sille myönnettiin Valtion tiedonjulkistamispalkinto. Samana vuonna kirja sai Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan.

Aira