Mitä Austerlitzissa tapahtuu?

W.G. Sebaldin Austerlitzin (Tammi 2002) minäkertoja on mies, joka ilmeisesti jonkinlaisen tutkimustyön takia matkustaa paljon ympäri Eurooppaa. Vuonna 1967 hän tapaa ensimmäisen kerran Jacques Austerlitzin, eurooppalaisen arkkitehtuurin originellin tutkijan. Miesten välille syntyy erikoinen ystävyys, joka koostuu satunnaisista, erittäin epätodennäköisistä kohtaamisista vuosikymmenien aikana. Aluksi ystävysten keskustelut koskevat lähinnä arkkitehtuuria ja sen suhdetta Euroopan historiaan, mutta vähitellen nimetön kertoja saa kuulla Austerlitzin merkilliset elämänvaiheet, joissa toisella maailmansodalla ja saksalaisten toimeenpanemilla juutalaisvainoilla on ratkaisevan tärkeä osa. Austerlitzin elämäntarina kantaa mukanaan koko 1900-luvun Eurooppaa ja sen synkkää sielunmaisemaa.

Mistään toimintatrilleristä ei todellakaan ole kysymys. Sebaldin tyyli muistuttaa pikemminkin esseetä kuin perinteistä juonellista romaanikerrontaa dialogeineen ja yllätyskäänteineen. Tarinaa vie eteenpäin Austerlitzin kertomus, jota kertoja kuuntelee ja sitten huolellisesti kirjaa ylös. Kiirettä ei tunnu olevan kenelläkään.

Kiire ei saa olla lukijallakaan. Sebaldin tekstin lukeminen vaatii tarkkuutta, hajamieliselle selailijalle se kääntää pitkälauseisen selkänsä. Oman, salaperäisen lisänsä kirjaan tuovat mustavalkoiset kuvat, jotka eivät ole perinteistä kuvitusta vaan itsenäinen osa tekstiä. Ne ovat useimmiten valokuvia, mutta mitä kuvia ja mistä, sitä lukija ei välttämättä saa koskaan tietää. Sille, joka malttaa lukea sanan ja lauseen kerrallaan ja vielä katsoa kuvatkin, Sebaldin tarina antaa ruhtinaallisen lukunautinnon.

Ensinnäkin se käsittelee menneen vuosisadan traagisia tapahtumia koskettavasti erikoislaatuisten ihmiskohtaloiden kautta. Maailmanhistorialliset mullistukset ovat heittäneet sekä Austerlitzin että muidenkin Sebaldin kirjojen henkilöiden pienen elämän jollekin aivan ennakoimattomalle radalle, tai sitten he ovat unohtuneet jonnekin ikään kuin ajan ulkopuolelle.

Toiseksi henkilöidensä elämäntarinoiden avulla Sebald kuvaa ihmisen mielen ja muistin kummallisia käytäviä ja komeroita ja sitä, miten ihmisen kokemusmaailma elää hauraan muistin varassa:

...ajattelen, miten vähän me pystymme pitämään mielessä, mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin eikä kerro eteenpäin –

Miettikää, kaikki maalta muuttaneet, kuka enää muistaa lapsuutenne kylien niittyjen, peltojen, hakojen ja latojen nimiä, tai sitä, missä ne olivat. Nythän kaikki on joka tapauksessa peittynyt pusikon tai puupellon alle.

Sebaldin kertoja ei koskaan tunkeile liian lähelle tarinansa henkilöitä. He jäävät hiukan etäisiksi ja salaperäisiksi, ja heidän liepeillään leijuva hiljainen lumous ja hauras melankolia tekevät heistä vastustamattoman kiinnostavia.

Austerlitz jäi Sebaldin viimeiseksi kirjaksi ja suomennettiin tuoreeltaan. Sen jälkeen suomennoksia on ilmestynyt takaperoisessa järjestyksessä, viimeksi Saturnuksen renkaat 2010 (alkuteos 1995), ja syksyllä on tulossa Huimaus (alkuteos 1990).

Melankoliaan mieltyneille haluaisin Sebaldin kyytipojaksi suositella John Dowlandin renessanssimusiikkia esimerkiksi levyltä In Darkness Let Me Dwell. Mustaan synkkyyteen ei kuitenkaan pidä suistua. Melankolia on parhaimmillaan läpikuultavan savunharmaana.

Maileena

Suuria tunteita setripuun varjossa

Rakas vanhus oli nuoruudessaan lukenut Florence Barclayn romaanin Rukousnauha. Hän pitää sitä lempilukemisenaan, joten halusin tutustua kirjaan. Käsiini osui repaleinen viides painos vuodelta 1930, ilman kansipaperia.

”Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.”

Hermoja lepuuttavaa lukemista ennen nukahtamista, viehättävän vanhanaikaista kieltä. Toisessa luvussa tutustutaan jalosukuiseen Janeen. Jalosukuiseen? Lukeekohan alkutekstissä lady? Suomentaja Hilja Tiililä selittää sivun alareunassa golfia: ”Skotlantilainen kansallispeli.”

Janesta kehkeytyy romaanin päähenkilö. Hänellä on varmat mielipiteet ja moraalista selkärankaa, hän on suora itselleen ja muille. Rukousnauha paljastuu lauluksi, jonka Jane esittää herttuattaren juhlissa. Laulu tekee vaikutuksen taidemaalausta harrastavaan mieheen.

Ahaa, Rukousnauha on romanttista viihdettä. En harrasta romanttisia kirjoja, joten oli hauska lukea tämä kirja. Siinä on SUURIA tunteita, ihmeellisiä yhteensattumia, (onneksi tai toivottavasti) kadonnutta elämäntapaa ja ihanteellista mielikuvitusta.

Netti tietää englantilaisen kirjailijan Florence L. Barclayn (1862 – 1920). Hän rakasti musiikkia, meni 18-vuotiaana naimisiin pastorin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Nelikymppisenä hän sairastui vähäksi aikaa ja kirjoitti vuoteessa ensimmäisen romaaninsa. Rukousnauha (1909) on hänen toinen kirjansa. Siitä tuli heti niin suosittu, että se käännettiin kahdeksalle kielelle. Suomenkielinen versio ilmestyi 1914 ja siitä otettiin kahdestoista painos vielä 1992. Elokuvia Rukousnauhasta kuvattiin viisi!

Kuopion kaupunginkirjastosta Rukousnauha löytyy irtosivuiksi ahmittuna pääkirjaston varaston aarteista.

Terhi

Nuoren miehen matka aikuisuuteen

Nick Hornby: Skeittari (WSOY 2009)

Sam on 16-vuotias skeittausta tosissaan harrastava poika. Hän asuu Lontoossa äitinsä kanssa, joka sinnittelee yksinhuoltajana. Asiat ovat Samin mielestä hyvin: hän tulee mainiosti toimeen äitinsä kanssa, koulu sujuu ongelmitta – jopa niin, että hänestä saattaa tulla ensimmäinen yliopisto-opiskelija suvussaan. Mutta sitten Sam tapaa Alician. He alkavat seurustella ja Alicia tulee raskaaksi. Ja Sam alkaa aavistella, että mikään ei koskaan tule olemaan niin kuin ennen.

Nick Hornby sanoi eräässä haastattelussa, että hänestä on haastavaa ja mielenkiintoista kirjoittaa henkilöhahmosta, joka on epävarma itseilmaisussaan ja joka ei osaa tuoda helposti esille todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan. Päähenkilö Sam on nokkela mutta kaikesta huolimatta vasta teini-ikäinen, monella tapaa vielä lapsenomainen. Suurimman osan ajasta hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä eikä hän ole ollenkaan varma tunteistaan. Hän tekee virheitä eikä itsekään tiedä miksi. Sam kertoo tarinansa aidosti sillä Hornby pääsee uskottavasti sisälle 16-vuotiaan nuorenmiehen ajatusmaailmaan (Hornby on sentään syntynyt vuonna 1957).

Kirja onnistuu koukuttamaan niin, että luin sen hievahtamatta minnekään mukavasta Lukutoukan nojatuolistani. Juoni on uskottava. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että Suomen koulujen opetussuunnitelmissa pitäisi olla pakollisena elämänhallinnan kurssi ja tämä kirja opastamaan siinä kuinka välttää tulemasta isäksi tai äidiksi ennen aikojaan.

Samin suuri idoli on maailmankuulu skeittaaja Tony Hawk, joka on kirjoittanut kirjan ”Ammatti: skeittaaja”. Samin huoneen seinällä on tämän fanijuliste. Hawk opettaa Samia skeittaamaan aina vain paremmin. Skeittauksen kikkojen opettamisen ohessa Hawkista tulee Samille todellinen personal trainer.

”Jonkin ajan kuluttua aloin kertoa Tony Hawkille muista jutuista – koulusta, äidistä, Aliciasta, kaikesta mahdollisesta, ja huomasin että hänellä oli sanottavaa niistäkin. Jos esimerkiksi kertoisin hänelle, miten olin hermostunut äitiin ihan syyttä, hän voisi sanoa vaikka: ”Se oli uskomatonta. En tajua, miksi vanhempani eivät sitoneet minua roudarinteipillä, tunkeneet sukkaa suuhuni ja heittäneet minua nurkkaan.”
Sam osaa Hawkin kirjan ulkoa luettuaan sen omien sanojensa mukaan ”neljäkymmentä tai viisikymmentä kertaa.” Samin vuoropuhelu Hawkin kanssa voisi olla naurettavaa, mutta Hornby saa sen kuulostamaan ihan järkevältä.

Kirja onnistuu olemaan samalla kertaa hauska, vakavahenkinen ja surullinen. Nick Hornby osaa kirjoittaa hellän kipeästi. Lukija ei voi muuta kuin toivoa Samin selviävän. Kirja on myös peribrittiläinen kuvatessaan kahden yhteiskuntaluokan törmäystä toisiinsa. Sam pohtii sitä, onko hänet jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan (kuten Alician äiti antaa ymmärtää). Kylmät faktat ovat olemassa mutta ne eivät kykene lannistamaan tätä poikaa, jonka pitäisi kasvaa yhdeksässä kuukaudessa vastuulliseksi aikuiseksi.

Päivikki

Kurdi kinoksessa ja muita suomalaisia

Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokista
toim. Silja Hiidenheimo ... [et al.]. Teos : Söderström, 2009

Yhteiskuntaluokista on viime vuosina alettu puhua entistä henkilökohtaisemmin. Kun marxilaisuudessa pureuduttiin yhteiskunnan rakenteisiin, omistukseen ja valtaan, 2000-luvulla kerrotaan myös elämäntavasta, kulttuurista, sukupuolesta ja omista kokemuksista.

Tästä uudemmasta näkökulmasta on ilmestynyt Suomessa kaksi kiinnostavaa kirjaa. Ensin ilmestyi Katriina Järvisen ja Laura Kolben teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa : nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta (2007). Koska tämä kirja on saanut paljon julkisuutta, esittelen vähemmän mainitun kirjan Me muut. Siinä 19 suomalaista kertoo kokemuksistaan. Heihin kuuluu useita kirjailijoita, tunnetuimpina Sofi Oksanen, Kjell Westö, Kreetta Onkeli, Merete Mazzarella, Monika Fagerholm ja Arne Nevanlinna. Poliitikoista mukana on esimerkiksi Maria Björnberg-Enckell, joka on viettänyt lapsuutensa Pohjois-Savossa Kaavilla.

Me muut korostaa perinteisiä kieliryhmiämme suomen- ja ruotsinkielisiä. Silti parhaiten mieleeni jäivät Sofi Oksasen Viro-näkökulma ja Irakissa syntyneen Husein Muhammedin kirjoitus. Pidin kovasti myös Kreetta Onkelin mojovasta tyylistä. Tämä kirjoituskokoelma ei edusta kattavasti kaikkia suomalaisia, mutta laittaa silti ajattelemaan moninaisuuttamme.

Sofi Oksanen vertaa terävästi Suomea Neuvosto-Viroon. Hän kertoo kasvaneensa alemmassa keskiluokassa Jyväskylän keskiluokkaisella omakotialueella. Vanhempien työkomennuksella Tallinnassa asuttiin Lasnamäen kerrostaloissa. ”Se omaisuus, joka perheelläni oli Suomessa, sai meidät näyttämään Neuvostoliitossa rikkailta: vanha auto, omakotitalo ja Seppälän vaatteita.”

Neuvosto-Viro perustui Sofin mukaan puute- ja vaihtotalouteen, jossa materia ja suhteet muovasivat yhteiskuntaluokan. Esimerkiksi valkoisista vaatteista tuli uuden yläluokan merkki, koska likaa ja pölyä oli kaikkialla ja neuvostovalmisteiset pesuaineet osoittautuivat huonoiksi.

Vuonna 2009 Sofi hankki kalusteita kotiinsa Helsingin Kallioon ja mietti ruokailuryhmän merkitystä. Hänen mielestään ne edustavat sekä Suomessa että Virossa porvarillisuutta. Lasnamäen yli 100 000 asukkaan lähiön keittiöissä ei ollut tilaa ruokailuryhmälle, sillä ideaaliyhteiskunnassa oli tarkoitus syödä yhteisruokaloissa. Myöskään Kallion keittiöihin ei yleensä mahdu ruokailuryhmää. Sofin mielestä ”kyseisen huonekaluryhmän omistavalla ihmisellä on tietynlainen menneisyys, sellainen, joka mahdollistaa seurueiden ravitsemisen”. Ruokailuryhmäperheellä on laaja suku tai ystäväpiiri sekä aikaa ja mahdollisuus valmistaa aterioita.

Husein Muhammedin perhe pakeni Irakin hallituksen kansanmurhaa 1988. Pakolaiset päätyivät 1994 ”todennäköisesti kaikkien aikojen ensimmäisinä kurdeina Lappiin lumen ja laman keskelle”. Turun Varissuon kirjaston lakikirjojen avulla Husein pääsi oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hän työskentelee ylitarkastajana vähemmistövaltuutetun toimistossa.

Huseinia huolestuttaa, syntyykö länsimaihin uusi etninen alaluokka, kun ulkomaalaiset eivät useinkaan valtaväestön ja omien ennakkoluulojen vuoksi saa kykyjään vastaavaa työtä. Hän on juuri julkaissut kirjan Yhtä erilaiset : islam ja suomalainen kulttuuri.


Kartanosta tai tönöstä


Kirjailija Kreetta Onkeli on kotoisin Keski-Suomesta Luhangasta. Siellä isot ja pienet tilat sijaitsevat sikin sokin eikä hän tiennyt, millaisesta kartanosta tai tönöstä kaverit olivat tulleet koulubussille. Kotona ei myöskään keskusteltu rahasta tai asemasta vaan ihmisten luonteenpiirteistä. Vasta Helsingissä asuessaan hän on vähitellen huomannut yhteiskuntaluokkien eroja ihmisten puheissa. Kreetan mielestä yhteiskuntaluokat ovat kaupunkilainen ilmiö: ”Niillä on haluttu ohjata asuntomarkkinoita ja erottua rahvaasta.”

Helsinkiläinen kirjailija Kjell Westö tuntee olonsa epämukavaksi luokkayhteiskunnassa ja arvelee sen johtuvan sukuperinnöstään. Pohjalaiseen henkiseen perintöön kuuluu hänen mukaansa vahva pyrkimys tasa-arvoisuuteen.

Kurjissa oloissa varttunut kirjailija Merja Virolainen kehuu koulujärjestelmäämme, yleistä kirjastoa ja julkista terveydenhuoltoa: ”Saan kiittää koko elämästäni suurimmaksi osaksi niitä.” Merja kirjoittaa: ”Minulla ei ole puolisoa eikä lapsia. En tarvitse suurta asuntoa, autoa, kesämökkiä, purjevenettä, kalliita harrastusvälineitä. En ymmärrä niitä, jotka käyttävät vähää elinaikaansa aineelliseen rikastumiseen sen sijaan että keräisivät henkistä omaisuutta, jonka hallussa pitäminen merkitsee minulle todella korkeassa luokassa olemista.”

Terhi

Varaston remonttiräminän takaa kuuluu venäläinen nauru

Muutama vuosi sitten tarvitsin joulunajan siivouspäiviksi äänikirjaa kääntämään ajatukset pois kestämättömästä todellisuudesta. Kasettikirjojen joukosta löytyi yllättäen yksi, jonka tekijä Arkadi Avertsenko oli minulle täysin tuntematon, vaikka olin luullut jotakin venäläisestä kirjallisuudesta tietäväni. Uteliaana lainasin sen, eikä minun tosiaankaan sinä adventtina tarvinnut suunnitella pölynimurinmurhaa.

Paperikirjoina Avertsenkon suomennetut kokoelmat Iloisia juttuja ja Humoreskeja löytyvät kirjaston varastosta, joka tosin juuri nyt on remonttimiesten, kiviporien ja hiekkakasojen valtakuntaa. Iloisia juttuja ilmestyi suomeksi 1912, pari vuotta alkuteoksen jälkeen, ja Humoreskeja 1953. Sen on suomentaja Juhani Konkka koonnut eri kokoelmista. Molemmista kirjoista näkee, että ne ovat eläneet täyttä elämää, ja vanhemmalla on jo vuosisata ikääkin. Lukijoita niillä on aivan ilmeisesti nuoruusvuosiaan riittänyt. Veikkaan, että aika monet tarinoista ovat päätyneet seurainnäyttämölle kuvaelmina tai lyhyinä sketseinä.

Avertsenko on lämminsydäminen ja vähän naiivi humoristi, suomalaisten Aapelin ja Ollin hengenheimolainen. Avertsenkon ura sijoittuu 1900-luvun alkuun, venäläisen romaanin kukoistuksen ja sosialistisen realismin väliin, eikä edusta kumpaakaan.

Avertsenko kirjoitti lyhyitä, hauskoja tai iloisia tarinoita ja näytelmiä, satiirisiakin, mutta harvoin suoranaisesti ilkeitä, eikä koskaan mitenkään kumouksellisia. Avertsenko teki kyllä pilaa yhteiskunnan ilmiöistä, mutta pohjimmiltaan tunsi tsaarin Venäjällä elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Varsinkin vasemmistolainen vallankumouksellisuus oli hänelle kauhistus.

Avertsenkon oivalluksia ovat mm. tarina siitä, miten hän tuli myyneeksi Venäjän eräälle suomalaiselle Moilaselle ja japanilaiselle markiisi Otsupalle, ja hyvät rahat kaupasta saikin, vaikka hiukan joutui tinkimään. Onkohan Moilasen perikunta tietoinen lakiosastaan?


Tuntemattoman lukijan omaa kuvitusta
Avertsenkon kirjaan Humoreskeja

Humoristin poliittisesta kannasta kertoo selkeästi tarina Herra Ivanovin tauti, jossa potilas kärsii vasemmalle kallistumisesta, ja on lopulta niin pahassa jamassa, että makaa kalpeana sängyssä kädet ristissä rinnalla. Vieressä appi lukee hiljaisella äänellä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaa. Poliisikomisario kaivaa potilaan taskuista suuret määrät propagandalehtisiä, toteaa taudin parantumattomaksi ja alkaa kirjoittaa potilaalle karkotusmääräystä Vologdan kuvernementtiin.

Osa Avertsenkon tarinoista on asenteiltaan sietämättömiä ja joutaakin unohtua, vaikka toisaalta juuri vanhentuneimmat tarinat kertovat parhaiten siitä, miten paljon huumorikin on sadassa vuodessa muuttunut.

Lokakuun vallankumous sai Avertsenkon jättämään Venäjän, vaikka se hänelle tuskallista olikin. Kirjailijan on vaikea elää erossa äidinkielestään. Avertsenko asettui Prahaan, ja oli suosittu myös Tsekkoslovakiassa. Maanpakolaisvuosinaan hän kirjoitti muun muassa kokoelman nimeltä Kaksitoista veistä vallankumouksen selkään. Lenin ylisti sitä loistavaksi kirjaksi, jonka on kirjoittanut epätoivoisen katkeroitunut valkokaartilainen.

Ei Avertsenko erityisen onnellinen Venäjältä lähdettyään varmasti ollutkaan, ja hänen maanpaon aikaista tuotantoaan kuvataan vanhaa Venäjää nostalgisoivaksi. Avertsenko kuoli silmäleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin Prahassa vuonna 1925 vain 43-vuotiaana.

Maileena

Montesquieun Persialaisia kirjeitä

Valistus oli 1700-luvun aatevirtaus, joka korosti mm. järkeä (vaistojen sijaan), tiedettä ja empiiristä tutkimusta (uskontojen ja arveluiden sijaan), tasa-arvoa (feodalismin ja pappisvallan sijaan) sekä vapautta (valtiojohtoisuuden sijaan). Valistusaate pyrki järkeen nojautuen uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Charles-Louis de Secondat de Montesquieu puolestaan oli valistuksen ajan keskeisiä ajattelijoita. Hänen pääteoksensa on De l´Esprit des Lois (Lakien henki), joka julkaistiin vuonna 1748. Nyt, 263 vuotta myöhemmin, teosta ei edelleenkään ole suomennettu huolimatta sen historiallisesta merkittävyydestä. Toisaalta teosta on kuvattu vaikeaselkoiseksi, usein käsittämättömäksi ja parhaimmillaan pitkäpiimäiseks,i joten ehkä me ulkomaankieliä heikosti osaavat emme ole menettäneet kovin paljon. Tiedä häntä. Montesquieun toinen keskeinen teos, Lettres persanes, joka julkaistiin vuonna 1721, on sen sijaan saatavilla myös suomeksi.

Kirja Persialaisia kirjeitä julkaistiin viisi vuotta sen jälkeen, kun aatelismies Montesquieu oli valittu Bordeaux`n parlamentin puheenjohtajaksi. Kirjailijan asema ja kirjan sisältö olivat selvässä ristiriidassa keskenään, joten se julkaistiin anonyymisti ja ulkomailla, vapaamielisessä Hollannissa. Kirja sai välittömästi suuren suosion eikä kirjailijan oikea henkilöllisyys ollut kauan salaisuus.

Kirjan johdannossa suomentaja J. V. Lehtonen löytää yksiselitteisen syyn suosioon. Hän pitää varmana, että ”sirosti tarjottu aistillisuus houkutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa”, ja täsmentää: ”Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset.” Edellä mainitun johdosta kauhistusta ja kammoa tunteville potentiaalisille lukijoille tiedoksi: himojen hillittömät riehunnat on kuvattu maltillisesti ja tasapainoisesti (ja näitä kuvauksia on täysin mahdotonta löytää kirjaa selaamalla! Itse en enää niitä löytänyt uudelleen kirjan kertaalleen luettuani, mutta tarkkaavainen ja kärsivällinen lukija tulee kyllä varmasti palkituksi tältäkin osin, mikä todellakin vaatii kirjan lukemista kokonaan).

Persialaisia kirjeitä on kirjeromaani. Kirja kuvaa kahden persialaisen ylimyksen, Usbekin ja Rican, kokemuksia Ludvig XIV:n ajan Ranskasta. He kirjoittelevat toisilleen ja kotiin jääneille ystävilleen ja heille kirjoitellaan takaisin Persiasta. Tätä formaattia käyttäen tulee mahdolliseksi Ranskan olojen monipuolinen käsittely, kuten myös jo mainittu haaremielämän kuvaus. Montesquieun tarkasteluun pääsevät, vain muutamia mainiten, mm. orjuus, itsemurha ja sen suotavuus, tieteitten ja taiteitten vaikutus yhteiskuntien menestykseen, ilmaston vaikutus väestökysymykseen, moninaiset valtio-opilliset kysymykset, rahapolitiikka sekä J. V. Lehtosta lainaten myös ”kykenemättömät lainsäätäjät, korskeat kaikentietäjät, siveettömät ja turhamaiset naiset, rehentelevät uutistenmetsästäjät, pöyhkeät sotakarhut, kiusalliset seurahullut, epäitsenäiset mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat”.

Mutta tässä ei ole vielä läheskään kaikki. Kaikkein laajimman huomion Montesquieu keskittää yksinvaltiuteen sekä uskontoon, joita tässä tapauksessa edustavat kuningas Ludvig XIV sekä paavi ja katolinen kirkko. Erityisesti Montesquieun näkemys uskonnon ja sen runsaiden ilmenemismuotojen myrkyllisistä vaikutuksista on ehdoton.

Tämä kaikki on kasattu satiirin, parodian, ironian, ivan ja huumorin avulla tiiviiksi kokonaisuudeksi (n. 400 sivua eikä kovin pahoja jaaritteluja missään vaiheessa). Teksti etenee yleensä kevyen energisesti, välillä raikkaan ärhäkästi, mutta lähes aina ilman tosikkomaisuutta. Tosikko Montesquieustä tuli tiettävästi myöhemmin, mutta tässä vaiheessa kaikki on hyvin, eikä vuosisatojen painokaan ole saanut puristettua kirjasta elinvoimaa pois.

Lasse

Pariisin taivaan alla

Kirjassaan Nuoruuteni Pariisi kirjailija Ernest Hemingway  kertoo elämästään 1920-luvun Pariisissa. Hemingway kirjoitti kirjan vuotta ennen kuolemaansa.

Ernest Hemingway muutti Pariisiin vuonna 1921 ensimmäisen vaimonsa Hadleyn kanssa. Myöhemmin heille syntyi poika. Hemingwayn mukaan elämä oli köyhää, mutta onnellista. Köyhyys oli osittain oma valinta, sillä Hemingway lopetti lehtimiestyönsä ja toimeentulo tuli novellien myynnistä.

Pariisi oli tuohon aikaan kirjallisuuden ja taiteiden keskuspaikka. Muistelmissaan Hemingway kertoo mm Gertrude Steinista, Ezra Poundista ja Scott Fitzgeraldista. Keskustelut erityisesti Steinin kanssa ohjasivat Hemingwayta löytämään oman kirjoitustyylinsä. Steinilta hän kuuli myös sanonnan kadotetusta sukupolvesta. Tätä teemaa hän käsitteli myöhemmin teoksessaan Ja aurinko nousee (1926).

Hemingwayllä oli Pariisissa työhuone, mutta hän vietti paljon aikaa kahviloissa. Mukanaan hänellä oli sinikantinen muistikirja, kaksi kynää ja kynänteroitin. Juomana oli kahvia, viiniä tai väkevämpiä juomia. Novellien kirjoittamisen lomassa hän tarkkaili kahvilan muita asiakkaita.

Nuoruuteni Pariisi on kertomus Pariisista ja kirjailijoista, mutta ennen kaikkea Hemingwayn tavasta kirjoittaa ja kehittää tekniikkaansa. Muistelmateos on samalla tuon tekniikan näyte: sujuvaa ulkoista kuvailua, nautittavaa luettavaa. Kirjan viimeiset tapahtumat kuvaavat avioliiton päättymistä Hadleyn kanssa. Hemingway oli tavannut toisen naisen.

Hemingway toteaa kirjastaan: Jos lukija niin haluaa, hän voi pitää tätä teosta kaunokirjallisena kuvitelmana. Mutta on silti aina mahdollista, että tämän kaltainen kaunokirjallinen teos jossakin määrin valaisee aiemmin julkaistuja todenmukaisia muistelmia.

Seija