perjantai 27. helmikuuta 2015

Kuolinnaamioita ja entisöityjä eläimiä


Henni Kitti: Elävän näköiset

Henni Kitin romaanissa Elävän näköiset seurataan eläviä ihmisiä ja täytetään kuolleita eläimiä.

Tornionjokilaaksossa

Tarinan alkaessa eletään 1950-lukua. Kirja rakentuu kahden Tornionjokilaaksossa asuvan perheen ympärille. Eeva on onnistunut synnyttämään Alfredille neljä tytärtä, joista viimeisin on Aleksandra.  Reinon ja Siskon perhe täydentyy Sakarilla vasta Siskon syrjähypyn jälkeen.

”Sisko, tämon kaikki minun syytä”, hän sanoo.
”Mikäs tässä sinun syy olis?”
”Kaikki on minun syytä, aivan kaikki. Sen jälkheen ko met…” Alfredin on pakko sanoa se: ”…Sakarin tehimä, mulla oli niin paha mieli ja mie olin mustaa täynnä ja mie menin ja tehin Aleksandran Eevan kanssa sinä samana yönä. Mie laitoin kaiken pahan mielen siihen. Sitten net synty peräkkäisinä päivinä ja nyt kaikki on huonosti ja minun syytä.”
Sisko on hetken hiljaa. ”Alfred, Aleksandra synty kaks kolme viikkoa myöhässä. Sie olet häätyny tehä sen jo ennen Sakaria.”


Aleksandran ja Sakarin lapsuus kuluu pitkälti samaan tahtiin. Yhdessä uidaan joen toiselle puolelle Ruotsiin. Yhdessä ajellaan myös Peni-koira  kesähelteellä karvattomaksi sekä matkataan uittotukilla koulusta kotiin.

Kipsattu käsi ja kuolinnaamiot

Kymmenvuotiaana Aleksandra putoaa puusta ja käsi valetaan painavan kipsin sisään. Kun kipsi poistetaan, Aleksandra pyytää siitä osan itselleen. Hän sovittelee sitä usein käsivarteensa, mutta ei löydä enää sen alkuperäistä paikkaa. Hän kasvaa liian nopeasti!

Nähdessään historiankirjassa kuvan Seinen tuntemattoman kuolinnaamiosta, Aleksandra tietää: hän tahtoo tehdä oman kuolinnaamion. Opettajan ja Sakarin avustuksella se onnistuu. Mutta muotin jälkeen pitää tehdä valu, vain siitä saadaan varsinaiset kasvot. Isä ostaa säkillisen kipsiä joululahjaksi, ja niin alkaa intohimoinen valutyö: Aleksandra valaa Sakarin, siskoja, käsiä, löytämiään luita ­ – jopa Reinon hevosen harjan.

Ruotsiin ja Helsinkiin

Kuten suurin osa pohjoisen nuorista, joutuu Sakarikin lähtemään Ruotsiin töihin. Sieltä hän löytää tulevan vaimon. Auto-onnettomuudessa molemmat menehtyvät. Vauvaikäinen Santeri jää orvoksi.

Aleksandra puolestaan lähtee Helsinkiin ja majoittuu Anni-tädin ja Hannun luo. Hän siivoaa Eläintieteellisessä museossa. Museon työhuoneessa Aleksandra näkee eläimen ympärillä valkotakkisia miehiä.  Miehet läiskivät valkoista velliä eläimen päälle. Se on kipsiä! Tuo materiaali on Aleksandralle tuttua, ja tästä työstä hän haluaa oppia enemmän. Lapsuudessa syntynyt ihastus kipsiin roihahtaa rakkaudeksi. Syntyy intohimo eläinten täyttämiseen. Uuden elämäntilanteen keskelle syntyy Anders.

Pohjoista puhetta ja kiinnostavaa tietoa

Kitin kirjoitustyyli on omintakeisen herkullista. Pohjoinen murre ja luonnonkuvaus virkistävät tekstiä. Kirja sisältää sekä pieniä että isoja asioita. Sitä lukiessa oppii paljon uuttaa. Eläinten konservoinnin eri vaiheita kuvataan pikkutarkasti, mutta tavalla, johon amatöörikään ei pitkästy. Lisäksi tutustutaan muun muassa Kiirunan kaivoksiin ja tähtitieteen ilmiöihin. Oikeastaan kirjassa on niin runsaasti asiaa, että kaikkien vivahteiden havainnointi vaatisi kertausta.  Ehkäpä tämä on niitä kirjoja, joihin kannattaa tarttua lukutarkoituksessa toisenkin kerran.

Henna Kitti on Pellossa syntynyt kolmekymppinen kuvataiteiden maisteri. Kitti opiskelee yleistä kirjallisuutta Turun yliopistossa. Kirjan päällyksen kuva on Kitin tekemä.

Aira

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti