”Ilmassa leijuu yhtä aikaa ainakin kolme suurta silkkipaperiarkkia joita painovoima ei saa laskeutumaan suorina vaan huojuen ja aaltoillen, keveitä kun ovat. Tullessaan laatikon kohdalle miehet kumartuvat hieman, kuiskivat, luultavasti laskevat ääneen, ja antavat paperin sitten hiljaa laskeutua kuvan päälle.”
Näin pakataan alttarikaappeja Sienan taidemuseossa
Italiassa. Matka Sienaan huipentaa kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen
romaanin Taivaanvartijat. Jos ei muuten jaksa lukea hänen kirjojaan, kannattaa
tutustua tähän loppulukuun kuin novelliin, hitaasti nautiskellen.
Avainromaani
Taivaanvartijat on neljäs osa Väisäsen romaanisarjasta,
jossa hän kuvaa Anteron kasvua oululaisesta puoliorvosta taiteilijaksi. Sarjan
edelliset osat ovat Vanikan palat, Toiset kengät sekä Kuperat ja koverat.
Tässä uusimmassa osassa Antero maalaa laulutaitonsa ansiosta
ensimmäisiä tilaustöitään, alttaritauluja. Sitä voi kutsua monessakin mielessä
avainromaaniksi, sillä Antero liittää alttaritauluun valaan kokoisen Abloy-avaimen.
”Jos jo minä olen näin suuri, arvatkaa miten suuri on lukko, ja sitten arvatkaa miten suuri on se ovi johon lukko on kiinnitetty…”
Nauraako Jumala?
Väisäsen väkevä teksti kukkii kekseliäitä kielikuvia. Niissä suomalainen arki yhdistyy kulttuurihistoriaan
ja yltyy välillä ilakoimaan.
”Jos joku kertoisi minulle Jumalan nauraneen katsellessaan kuviani, en pahastuisi lainkaan. Kenties Jumalan ei vain haluta nauravan. Jumalan naurua vartioidaan. Seinän puhkaissut enkeli tuoksuu märiltä villasukilta, juuri niin kuin asiaan kuuluu.”
Totuuden kylkiluut venyvät
Myös Hannu Väisäsen runokokoelman Johannes puhuu Prochorokselle voi lainata Kuopion kaupunginkirjastosta. Kokoelmassa sokea
apostoli Johannes sanelee näkynsä Prochorokselle Kreikassa Patmoksen saarella.
Teoksessa on valokuvia runoilijan Suomenlinnaan tekemästä installaatiosta
Patmos.
Nykyisen kotimaansa Ranskan ruokakulttuuria Väisänen
esittelee väriä hersyvin kuvin kirjassa Dionysoksen jäljillä. Sen on
kirjoittanut Jukka Mannerkorpi. Väisäsen
Apupata -kirjakin sivuaa elämää dordognelaisessa kylässä. Sen hän kokosi
liioittelevista lehtikolumneistaan:
”Totuuden kylkiluita on venytetty, että se hengittäisi paremmin.”
Leikkivä aikuinen
Hannu Väisänen luonnehtii kuviaan tasapainoiluksi koomisen
ja traagisen välisellä rajalla. Lisää Väisäsen kuvataidetta löytyy juhlavuoden
Kalevalasta sekä Tiina Nyrhisen ja Hannu Väisäsen teoksesta Vedostuksia:Suomalaista taidegrafiikkaa 2000-luvulta.
Kirjaan Henna ja Pertti Niemistön nykytaiteen kokoelmat on
painettu Väisäsen punaista hehkuva maalaus Oppineen aarteet. Tässä kirjassa
Juha Siltanen tulkitsee Väisästä:
”Hän on halunnut ylläpitää kosketusta ”alkuperäiseen
aikomukseensa”, joka liittyy lapsuuteen, maailman alkuperäiseen kokemiseen,
jossa olennaisena tekijänä on leikki.”
Sanallisen ilmaisunsa perustana Hannu Väisänen pitää isänsä
savolaisia hokemia ja Siionin virsiä. Niistä nousevat sanavalinnat ja logiikat.
Hänen isänsä oli kotoisin Lapinlahdelta, äiti Kiuruvedeltä.
Terhi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti