tiistai 18. lokakuuta 2011

Pariisin taivaan alla

Kirjassaan Nuoruuteni Pariisi kirjailija Ernest Hemingway  kertoo elämästään 1920-luvun Pariisissa. Hemingway kirjoitti kirjan vuotta ennen kuolemaansa.

Ernest Hemingway muutti Pariisiin vuonna 1921 ensimmäisen vaimonsa Hadleyn kanssa. Myöhemmin heille syntyi poika. Hemingwayn mukaan elämä oli köyhää, mutta onnellista. Köyhyys oli osittain oma valinta, sillä Hemingway lopetti lehtimiestyönsä ja toimeentulo tuli novellien myynnistä.

Pariisi oli tuohon aikaan kirjallisuuden ja taiteiden keskuspaikka. Muistelmissaan Hemingway kertoo mm Gertrude Steinista, Ezra Poundista ja Scott Fitzgeraldista. Keskustelut erityisesti Steinin kanssa ohjasivat Hemingwayta löytämään oman kirjoitustyylinsä. Steinilta hän kuuli myös sanonnan kadotetusta sukupolvesta. Tätä teemaa hän käsitteli myöhemmin teoksessaan Ja aurinko nousee (1926).

Hemingwayllä oli Pariisissa työhuone, mutta hän vietti paljon aikaa kahviloissa. Mukanaan hänellä oli sinikantinen muistikirja, kaksi kynää ja kynänteroitin. Juomana oli kahvia, viiniä tai väkevämpiä juomia. Novellien kirjoittamisen lomassa hän tarkkaili kahvilan muita asiakkaita.

Nuoruuteni Pariisi on kertomus Pariisista ja kirjailijoista, mutta ennen kaikkea Hemingwayn tavasta kirjoittaa ja kehittää tekniikkaansa. Muistelmateos on samalla tuon tekniikan näyte: sujuvaa ulkoista kuvailua, nautittavaa luettavaa. Kirjan viimeiset tapahtumat kuvaavat avioliiton päättymistä Hadleyn kanssa. Hemingway oli tavannut toisen naisen.

Hemingway toteaa kirjastaan: Jos lukija niin haluaa, hän voi pitää tätä teosta kaunokirjallisena kuvitelmana. Mutta on silti aina mahdollista, että tämän kaltainen kaunokirjallinen teos jossakin määrin valaisee aiemmin julkaistuja todenmukaisia muistelmia.

Seija

perjantai 23. syyskuuta 2011

Kata Kärkkäinen kirjoittaa narsismista


Kuva: Tammi

Yllättävän hyvä on Kata Kärkkäisen romaani Jumalasta seuraava. Ystävä suositteli sitä, kun juttelimme narsismista. Kirja kiinnosti minua myös siksi, että Kärkkäistä, nykyistä Katariina Souria, ei aluksi hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi, ei edes tämän kolmannen romaanin perusteella.

Kirjan päähenkilö vaatesuunnittelija Kiia valitsee: jatkaako liittoa tasaisen turvallisen Jarin kanssa vai tutustuako kiihottavan jännittävään Patrikiin.

Narsismin lisäksi kirja kertoo sisaruudesta, ystävyydestä ja äitiydestä sekä Kiian osakkuudesta yrityksessä. Oli virkistävää lukea nuoresta Helsingissä asuvasta naisesta, joka etsii paikkaansa elämässä.

Kärkkäinen liioittelee ja käyttää kliseitä mutta kuljettaa juonta sujuvasti ja kuvaa syvällisesti ihmisen kypsymistä. Henkilöiden käytöstä hän selittää heidän lapsuudellaan. Luultavasti Kärkkäinen on tutustunut sveitsiläisen psykiatrin C.G. Jungin ajatuksiin. Molemmat kertovat juonittelevasta Peter Pan -hahmosta ja ihmisen varjosta eli minuuden siitä puolesta, jota itse ei tunnista.

Paikoin kirjassa annetaan romaaniksi liian suoria elämänohjeita, lainopillisia neuvoja ja jopa ensiapuvinkkejä. Ne eivät kuitenkaan haitanneet lukemistani, koska kirjoittajalla on asiaa ja hän pani minut miettimään.

Hyviä tietokirjoja narsismista ovat Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli ja Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? : kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä.

Terhi

torstai 8. syyskuuta 2011

Valo Balkanin yössä

Kuva: Savukeidas Kustannus
Väittääkö Mustalaistaksin jälkeen vielä joku, että kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödytöntä eikä lisää tietoa? Turhaan väittää, sillä Paul Polanskyn runokokoelma antaa tietoa siinä kuin sanomalehden pikku-uutisetkin. Kaikki tässä kirjassa uutisoidut omituiset rikokset, onnettomuudet ja ihmiskohtalot sattuvat Balkanin romaneille, ja jos juuri nämä tapaukset eivät olekaan tapahtuneet juuri tänään, jotakin samantapaista todennäköisesti tapahtuu. Ihmiset, jotka ovat köyhyyden ja oppimattomuuden kurimuksessa toistaneet samoja traditioita ja käyttäytymismalleja tuhat vuotta tuskin hetkessä voivat niistä luopua, eivätkä voi heidän naapurinsakaan muuttaa omia asenteitaan.

Polanskyn tekstit on määritelty runoiksi, ja miksikäs ei. Jos romaani on kuin sika, kaikkiruokainen, niin runo voi olla yhtä aikaa sekä sika että sen ruoka ja muuttua sitten vaikka kananmunaksi ihan muina miehinä.

Polansky kirjoittaa lyhytmuotoista ja säkeisiin jaettua, runon näköistä. Sisältö on kyllä asiaproosaa, mutta toisaalta, mistä minä tiedän, mikä on asiaa ja mikä ei. Ehkä Polansky on keksinyt kaiken, myös itsensä ja pakettiautonsa Balkanin mustalaiskyliin. Ehkä hän oikeasti on vaikkapa mukavuudenhaluinen insinööri ja kotikissa esimerkiksi Detroitin keskiluokkaisessa lähiössä, ja hän vain sattuu harrastamaan keksityistä Balkanin romaneista kertovien runojen rustaamista. Silloinhan fiktio olisi juuri sitä, miltä se näyttää, eikä mikään olisi totta, ja niin ollen kaikki olisi silkkaa taidetta.

Oikeasti taitaa kuitenkin olla niin, että Polanskyn runomuotoiset pikku-uutiset ovat katkelmia hänen ihan oikeasta elämästään. Sellaisenaan ne tarjoavat lohduttoman ja silti jotenkin elämänmyönteisen kuvan romanien elämästä Balkanin alueella Jugoslavian sotien jälkeen. Sodissa rintamalinjat olivat monet, mutta kyseenalaisen kunnian kaikkien vihollisena saivat romanit. Rauhanprosessin aikana mukaan tulivat myös NATO:n ja YK:n ”auttajat”, joilta ei myöskään herunut myötätuntoa mustalaisille. Polanskyn yksityinen kuljetus- ja suojelupalvelu oli kovassa käytössä.

Naisten ja lasten kohtalot ovat sydäntä särkeviä. Romanikulttuurissa miesten ylivaltaa ei kyseenalaisteta, ja perheet ja suvut ovat ehdottoman patriarkaalisia. Siitä aiheutuu aika paljon pahaa, mutta toisaalta sen täytyy olla vahva yhteisöä ylläpitävä voima, koska kaikesta vainosta ja syrjinnästä huolimatta itäisen Euroopan romaneita edelleen on.

Suomessa itäeurooppalaiset romanikerjäläiset ovat aiheuttaneet ahdistusta ja vilkasta keskustelua. Polanskyn kirja tuo keskusteluun lähtömaan näkökulman. Onko näillä ihmisillä mitään hävittävää lähtivätpä he minne hyvänsä tekemään mitä hyvänsä?

Suomennos on ilman muuta tervetullut ja ajankohtainen, mutta miksi, oi miksi, on runoilija Ville Hytönen päästänyt käsistään näin hutoa työtä? Käännöstä voi vaivoin sanoa suomennokseksi, kieli on niin kökköä. Ei ketään pitäisi pakottaa lukemaan tällaisia lauseita: ”Tyttörukka lähetettiin kotiin anoppinsa toimesta.” Suomen kielen näkökulmasta tämä kirja olisi saanut jäädä julkaisematta, ja ellei kirjan aihe olisi minua niin kovasti kiinnostanut, olisin sen kielikukkaset syöttänyt sioille.

Maileena

maanantai 22. elokuuta 2011

Virginia Ironside: Oon voimissain


Kuva: Otava
59-vuotias Marie odottaa innokkaasti lähitulevaisuudessa häämöttävää 60-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hän on vihdoin virallisesti vanha ja voi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Ajatuksiaan hän purkaa päiväkirjaansa terävän itseironisesti.

Oon voimissain on hömppäkirjallisuutta. Siis jos se tarkoittaa lokoisaa ajankulua kirjan parissa, ilman filosofisia pohdiskeluja elämän tarkoituksesta. Kirjan henkilökaarti muodostuu törttöilevistä ystävättäristä, vanhoista ihastuksista ja luotettavista homoystävistä. Marie tarkastelee ympäröivää elämää tarkasti huomioiden ja omien asenteidensa pehmenemistä hämmentyneenä seuraten. Hämmennystä herättää myös oman ulkonäön muuttuminen:


Eilisiltana ennen juhliin lähtöä näin peilissä säihkyvän kaunottaren, jolla oli huikea oliivinvärinen iho, korkeat poskipäät ja aistillinen suu. Ilmestys oli kerrassaan upea. Mutta kun katsoin peiliin tänä aamuna, en ollut uskoa näkyä, jonka kohtasin - näytin kerrassaan irvokkaalta. Elähtäneeltä mielipuoliselta elokuvatähdeltä aamutakissa. Kasvoni olivat kuin raa'aksi jäänyt donitsi. Tihrusilmät, pieni kalpeahuulinen mutrusuu, syvät otsarypyt, turvotusta. Kuvottavaa. Mitä yön aikana oikein tapahtuu? Kehoon selvästi kertyy Jotakin, taivas tietää mitä.

Riemastuttavinta kirjassa onkin Marien suhde ikään. Hän ei haikaile nuoruutta, hän pitää kuusikymppisiä vanhoina, koska ajatteli niin parikymppisenäkin. Ikääntyminen on hänestä vapauttavaa. Ei tarvitse harkita uuden kielen opettelua tai benjihyppyä, ei matkustaa polkupyörällä Mongoliaan - ja illalliskutsuilla voi välillä puhua sopimattomia.

Kirjassa on myös vakava juonteensa hyvän ystävän sairastumisen ja sen kautta elämän rajallisuuden hyväksymisen kautta. Herkimmillään teos on kuvatessaan Marien suhdetta pojanpoikaansa. Isoäitiys nostaa pintaan muistoja oman äitiyden alkutaipaleelta, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja jatkuvan tunteen siitä, että elämä on muualla. Naisen elämän kipupisteissä riittää pohtimista. Omassa vanhenemisessaan Marie on kaikkea muuta kuin avuton sivustaseuraaja. Hänellä on terävä kieli ja ennen kaikkea oikea asenne: Marie tietää kuka on ja mitä tahtoo (ainakin melkein).

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään ikää, numeroita ja asennetta. Onko kuusikymppinen oikeasti vanha nykyään kun odotettu elinikä on noussut? Oli miten oli, kirjailija on tehnyt mainion vedon kun on siirtänyt sinkkukirjallisuuden koskemaan myös meitä useammankin vuosikymmenen nähneitä – kohta kuusikymppisiä.

Kirjan näkyvä huono puoli on sen kansi. Koska kirja on täynnä huumoria, sitä on yritetty saada myös kanteen ja pieleen meni! Kenellä jää hame roikkumaan EDESTÄ niin, että alushame näkyy puoli metriä? Kenellä on nykyään alushame? Tuo punaviinilasi on väärässä paikassa. Ja voivatko Sweet Dreams -tossukat olla noin karseat? Mutta kuvasta viis, lukekaa kirja!

Päivikki

maanantai 8. elokuuta 2011

Elena - kertomus satunnaisesta kohtaamisesta


Kuva: Otava
Etsin kirjaston hyllystä jotain lomalukemista: kotimaista, ei aivan uutta, mutta silti
tutustumatta jäänyttä. Valitsin Joel Haahtelan kirjan Elena.

Kansikuvassa on utuinen puistonäkymä, kirjassa lyhyitä lukuja, sivuja reilut sata. Nopealukuinen, ajattelin. Niinhän se olikin, mutta vaati silti palaamista jo luettuun, lauseiden uudelleen maistelua, kielestä
ja tunnelmasta nauttimista.

Joel Haahtelan pienoisromaani Elena kertoo kahden ihmisen, miehen ja naisen, satunnaisesta kohtaamisesta.
Nousen raitiovaunuun taloni edestä ja jään pois seitsemännellä pysäkillä. En tiedä miksi jäin sinä päivänä pois jo viidennellä pysäkillä. Olen miettinyt selitystä, mutta turhaan. Ehkä vain erehdyin.
Oli tammikuun kahdestoista päivä. Lähes vuoden ajan mies seuraa naista – tämän tietämättä. Siihen hänet ajaa pakonomainen tarve nähdä nainen, tarkkailla häntä, tuntea hänen olemassaolonsa.Kesällä nainen istuu torin laidalla ja lukee. Mies tarkkailee häntä sivummalta. Kirja unohtuu portaille ja mies ottaa sen mukaansa. Kirja on Dostojevskin Idiootti ja sisäsivulle on kirjoitettu nimi: Elena. Nimi tarkoittaa kreikan kielellä soihtua tai kuuta. Onko nainen tarkoitettu valaisemaan miehen elämää?

Kesällä Elena katoaa. Mies näkee paljon vaivaa tavoittaakseen hänet. Lopulta hän kuulee, että nainen on lähtenyt kesätöihin rannikolle. Pakkomielteisesti mies seuraa naista sinne – vain nähdäkseen hänet vaivihkaa kerrossiivoojana lomanviettopaikassa.

Syksyllä Elena istuu kahvilassa odotellen tapaamista. Mies hakeutuu hänen pöytäänsä ja kertoo odottavansa seuraa hänkin – vaimoaan Gretaa, joka kuoli edellissyksynä. ”Kun on ollut naimisissa viisikymmentä seitsemän vuotta, niin joistain asioista ei pääse eroon”, mies selittää. Mutta tammikuun kahdennestatoista päivästä hän ei kerro. Eikä siitä, että tuona päivänä Elena pelasti hänet.

Joel Haahtela on vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri. Hän on palkittu Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnolla, samoin Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnolla. Haahtela on ollut ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi Elena-romaanin lisäksi myös romaanilla Katoamispiste. Romaanit Perhoskerääjä ja Elena on käännetty saksaksi.

Minulle Joel Haahtela oli positiivinen kirjailijatuttavuus. Pienoisromaani miellytti vähäeleisellä tyylikkyydellään. Kirja on rauhallista, soljuvaa, yksinkertaisuudessaan kaunista kieltä. Se kertoo ikävästä, menetyksestä ja melkein periksi antamisesta. Kirjailija on haastattelussa kertonut uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”.

Muistan, että aiemmin minulta on jäänyt kesken Haahtelan toinen kirja. Ehkä se ei ole sillä hetkellä osunut oikeaan aikaan ja tunnelmaan. Jos jokin kirja ei imaise heti mukaansa, siihen saattaa silti jäädä henkisesti kiinni. Hyllyn ohi kävellessä kirja aivan kuin pomppaa näkyviin. Omalla kohdallani näin on käynyt aiemminkin. Elenan luettuani minun lienee palattava keskenjääneeseen Haahtelan kirjaan – jospa nyt olen jo valmiiksi virittynyt kirjan vaatimaan tunnelmaan.

Aira

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Kesä miesten kanssa


Olen viettänyt kesää perin miehisessä seurassa. Ympärilläni on ollut niin sujuvasanaisia tarinaniskijöitä, vanhempaa herraseuraa, kovapintaista, mutta oikeudenmukaista kivikasvoa, seikkailunhaluisia veijareita sekä unelmavävyksi kelpaamattomia miehenkutaleita.

Jotta en nyt keräisi kyseenalaista mainetta, täsmennettäköön, että tässä värikkäässä joukossa on tietysti kyse kaunokirjallisista miehistä. Lähes kaikessa, mitä olen viime aikoina lukenut, on liikuttu hyvin miehisissä maailmoissa.

Jääkiekkoilijan kesää seurasi Meren Yhden yön tarinat. Romaanissa rauhanajan sotilassairaalan potilaat (eli miehet) tappavat aikaansa kertomalla tarinoita. Tarinat käsittelevät poikkeuksetta kohtaamisia ja kohtaamattomuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Erityisen riemastuttava oli se sotamies, joka matkusti tapaamaan viikonlopuksi tyttöään, päättikin asemalla lähteä lipettiin ja matkusti junalla pitkin eteläistä Suomea joutuen muun muassa täysin ventovieraiden ihmisten kanssa talonrakennustyömaalle Lahteen. Täysin luonnollista kohtaamista! Ainakin Meren maailmassa.

Jos ovat Yhden yön miehet vikkeliä liikkeissään ja puheissaan, melkoisen vauhdikkaita käänteitä esittävät myös Tom Sawyer ja Huckleberry Finn, nuo Mark Twainin luomat seikkailunhaluiset nuoret miehet. Tom Sawyerin seikkailut saati Huckleberry Finnin seikkailut eivät suinkaan ole "vain" lastenkirjoja, vaan mitä parhainta lukemista kaiken ikäisille. Nuoremmilta lukijoilta saattaa Twainin parhaat sivallukset mennä yli ja ohi. Perin uskottavasti Twain on aikuisten maailmassa seikkailevien poikien ajatusmaailman tavoittanut.

Tom Sawyerin mielestä esimerkiksi suunnitelman täytyy olla monimutkaisuudessaan vaarallinen ja sääntöjen mukainen. Seikkailun säännöt puolestaan sanelevat aiemmat esimerkit eli kaikki ne hurjat tarinat, joita poika on lukenut ja kuullut. Näin Tom lyttää Huckin esittämän pelastussuunnitelman:
Kävis? Totta kai se kävis ku kaappikello. Mutta se on ihan liian yksinkertanen, ei siinä oo oikeastaan mitään. Mitä hyötyy on suunnitelmasta, josta ei oo ton enempää vaivaa? Se on laimee ku hanhenmaito. Eihän se herättäis sen enempää huomiota ku murto saippuatehtaaseen.
Ja näin Huck arvioi Tomin esittämää suunnitelmaa:
Kun Tom oli kertonut suunnitelmansa mulle, huomasin oitis, että tyylin puolesta se oli viisitoista kertaa omaani parempi, tekis yhtä lailla Jimistä vapaan miehen ja voisi sen lisäksi viedä meiltä kaikilta hengen. Olin siis tyytyväinen ja sanoin, että me noudatettaisiin sitä.  
Virkistävää!

Ne kovapintaiset kivikasvot, joiden seurasta olen päässyt nauttimaan ovat kovaksi keitettyjen dekkareiden päätähtiä. Raymond Chandlerin Philip Marlowe (tänä kesänä luvun alla ollut Vanha kultaraha ja Näkemiin, kaunokaiseni) ja Ross MacDonaldin (Kasvot vedessä) Lew Archer ovat molemmat yksityisetsiviä 1940-50-lukujen Los Angelesissa. Herrat ovat hyvin samantyylisiä: molemmat ovat sukkelia suustaan, usein napit vastakkain poliisin kanssa ja jääräpäisen sinnikkäitä ratkaisemaan työn alla oleva juttu.

Chandlerin ja MacDonaldin punomat juonet ovat niin monimutkaisia, että ne jäävät tietyllä tavalla sivuosaan. Lukijan huomio kääntyy muihin seikkoihin ja tämä lienee ollut kirjailijoiden tavoitekin. Vakavasti otettavasta kaunokirjallisuudesta on kaikin puolen kyse. Tämä vakuutteluksi niille, jotka eivät salapoliisikirjallisuutta lukemistoonsa suostu ottamaan.

Vanhempien herrasmiesten ajatusmaailmaan olen syventynyt vanhan kunnon Maigret´n kautta. Toki Maigret esiintyy Georges Simenonin kirjoissa nuorenakin miehenä. Koska Maigret-sarjasta olen raapaissut vasta pintaa, en ole nuorta komisariota tavannut.

Maigret-kirjat ovat aikamatka menneeseen Ranskaan, piipun savuun, herkullisiin ruokiin ja tuon tuostakin otettuihin neuvoa antaviin. Kirjojen maailma on uskottava ja elävä ja niin ovat tarinan henkilötkin. Maigret luottaa vainuunsa ja intuitioonsa eikä kaihda pistää ahtaalle yhteiskunnan kermaakaan. Kirjalliset matkat Ranskaan ovat olleet nautinnollisia kokemuksia.

Vaikka Maigret on tarpeen tullen tiukkasanainen ja -otteinen, Marlowe ja Archer eivät epäröi tarvittaessa käyttää nyrkkejään tai jopa kättä pidempää, ovat miehet pohjimmiltaan oikeudenmukaisuudessaan järkkymättömiä. Voi kuulostaa vanhanaikaiselta: he ovat hyvän puolella.

Toisin on asia unelmavävyksi kelpaamattomien miesten laita. Näiden kanssa olen ollut tekemisissä Jim Thompsonin kirjojen välityksellä. Täsmennys lienee paikallaan: nyt ei ole kyse samannimisestä amerikkalais-suomalaisesta jännityskirjailijasta, vaan 1906-1977 eläneestä jenkistä, jota kioskidostojevskiksikin on tituleerattu. Mutta näistä herroista myöhemmin lisää, niin erikoislaatuisista miehenkutaleista on kyse.

Maskuliininen kesä jatkukoon.

Annukka

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Jäähyväiset moniarvoiselle Berliinille



Oikeastaan ei ole mikään ihme, että brittiläinen kirjailija Christopher Isherwood kiinnostui kypsällä iällä hinduismista. Itämaisen oloinen kiihkottomuus näkyy jo hänen tunnetuissa 1930-luvun töissään. ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”, kirjoittaa Cabaret : jäähyväiset Berliinille -kirjan alussa sen kertoja, Isherwood-niminen mies. Tästä on kaukana länsimainen halu visioida, kehittää ja muuttaa, puhumattakaan vikojen etsimisestä tai tuomitsemisesta.
Isherwood lähti 1920-1930-lukujen taitteessa Britanniasta Berliiniin etsimään vapautta ja kauniita poikia. Kymmenen vuotta myöhemmin se tuskin olisi juolahtanut hänen mieleensä. Cabaret-kirja on suomennos Isherwoodin Berliini-episodeista, alkuperäiseltä nimeltään Goodbye to Berlin. Cabaret-nimi tulee tietenkin samaan aineistoon perustuvasta Broadway-musikaalista ja Hollywood-elokuvasta.

Kirjan kauppaaminen elokuvan nimellä ja Liza Minellin kuvalla on vähän halpaa ja jopa harhaanjohtavaa: kyseessä on kaksi aivan eri tarinaa, yhteistä ovat vain muutamat henkilöt ja aikakausi. Osittain Cabaret-elokuvan tarina sitä paitsi pohjautuu Isherwoodin romaaniin Mr Norris changes trains, jota ei jostakin syystä ole koskaan suomennettu. Goodbye to Berlinkin sai sen kunnian vasta 1970-luvulla elokuvan imussa. Ehkä Isherwoodin tarinat eivät sitä aikaisemmin olisi oikein suomalaiseen henkiseen ilmastoon sopineetkaan.

Kaikista ansioistaan huolimatta elokuva jättää silotellun jälkimaun Isherwoodin tekstiin verrattuna. Isherwoodin episodit muodostavat enintään löyhästi yhteen limittyvän kokonaisuuden tai kollaasin henkilöitä ja satunnaisenoloisia tapahtumia.

Kirjan kertojan tapaamat ja kuvaamat berliiniläiset ovat jokainen jotenkin epäonnistuneita, syrjässä omasta elämästään ja maailman menosta. Nuoret, menestyvät miehet ovat onnettomia, usein ongelmallisen seksuaalisuutensa vuoksi. Homoseksuaalisuutta ei koskaan mainita suoraan, mutta homoeroottinen lataus on esimerkiksi tarinassa Rügenin saarella (Kesä 1931) piukea kuin Tom of Finland -miehen housunpuntti. Varakkaan Bernhard Landauerin kohtalon sinetöi sukupuolinen suuntautuminen yhdistyneenä juutalaiseen syntyperään. Vähemmästäkin saattoi parhaassa iässä oleva mies kuolla ”sydänkohtaukseen” 1930-luvun Saksassa.

Ja sitten on tietenkin Sally Bowles, kullankaivaja uransa alussa. Pohjimmiltaan Sally on ehkä vielä viaton tai yksinkertaisesti vain vähän yksinkertainen. ”Asemaansa vielä vakiinnuttamattomaksi puolimaailmannaiseksi hänellä tuntui olevan hämmästyttävän vähän liiketajua tai tahdikkuutta”.

Yhteiskunnallisia ääripäitä edustavat juutalainen liikemiessuku Landauerit ja Nowakit, köyhä työläisperhe, jota kirjan takakannessa mainitaan neuroottiseksi. Minusta neuroottisia ovat lähinnä Landauerit, Nowakit ovat vain oppimattomia ja köyhiä, siitä kaikki ongelmat. Perheessä on tuberkuloosia ja alkoholismia. Perheen pojista toinen, kunnollinen, kannattaa fasismia, ja toinen on rikkaiden poikaystäviensä rahoilla vetelehtivä pikkurikollinen. Köyhyys ja suuret tuloerot aiheuttavat sairautta, rikollisuutta, aatteellista radikalisoitumista ja sosiaalisia ongelmia, sen Isherwood rekisteröi vakuuttavasti.

Vaikka on Isherwoodinkin kameralla suuntansa, jos linssi pyrkiikin värittömyyteen. Kolmannen valtakunnan eliitistä se pysyttelee kaukana. Ne kuvatut, joilla on natsisympatioita, näytetään yksinkertaisina, harhaanjohdettuina tai sitten hyötyä tavoittelevina pragmaatikkoina. Miellyttävää, älykästä natsia ei Isherwoodin Berliinissä ole.

Maileena