Suomalainen aarniometsä

Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä. Maahenki 2010.

"Tämähän on kuin satumetsä." Näin kommentoi retkikumppanini vuosia sitten keskisuomalaisessa metsässä. Satumetsän löysimme Saarijärveltä Pyhä-Häkin kansallispuistosta. Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjassa Suomalainen aarniometsä on luettelo aarniometsäalueista. Pyhä-Häkin lisäksi löysin listalta kolmisenkymmentä muuta luonnontilaista metsää, osa niistä minulle ennestään tuttuja.

Aarniometsät ovat vanhoja luonnontilaisia metsiä. Metsät ovat luonteeltaan hyvinkin erilaisia - siitä nimitysten runsaus. Luonnonmetsät ovat valtaosin hävinneet viimeisen 250 vuoden aikana. Kaskiviljelyn ja tervanpolton päättyessä 1800-luvun puolivälissä oli luonnonmetsien ala supistunut puoleen. Sahateollisuuden hakkuut ja moderni metsätalous ovat vähentäneet myöhemmin luonnontilaisen metsän osuutta viidesosaan alkuperäisestä: aarniometsiä on Suomen metsäpinta-alasta nelisen prosenttia. Ne löytyvät pääosin pohjoisesta ja itärajalta.

Suomalaisten suhde metsään on ollut aina monijakoinen. Metsä on nähty mystisenä ja sitä on ihailtu ja palvottu. Toisaalta metsää on haluttu hallita ja hyödyntää. Metsäalan ammattilaisten Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjoittama kirja on yli kolmesataasivuinen tietopaketti metsästä. Kirja valottaa metsän arvottamista eri aikoina. Se on aarreaitta sekä kaltaisilleni metsässäviihtyjille, että metsätietoutta janoaville. Kirjassa kerrotaan aarniometsän elinyhteisöstä ja ekologiasta. Siinä tarkastellaan metsän monimuotoisuutta sekä luonnonsuojelun historiaa. Kirjassa ei esitellä yksittäisiä aarniometsäalueita, vaan niitä sivutaan laajemmissa yhteyksissä. Metsän merkitystä taiteilijoiden inspiraation lähteenäkään ei unohdeta.

Kirja toimii myös katselukirjana. Kirjan kuvituksena on satoja taidokkaita valokuvia. Niiden joukosta löysin myös näkymän Pyhä-Häkin satumetsään. Varsinkin koko sivun kuvat ihastuttivat, ja niihin palasin useaan kertaan. Osa valokuvista on kirjoittajien, osa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon ottamia. Sivuja elävöittää lisäksi kymmenkunta suomalaista maisemamaalausta.

Vuonna 2011 kirja valittiin Vuoden luontokirjaksi ja sille myönnettiin Valtion tiedonjulkistamispalkinto. Samana vuonna kirja sai Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan.

Aira

Oliko se rakkautta?

Luin äskettäin Märta Tikkasen kirjan Emma ja Uno: rakkautta tottakai (2010). Kirja on henkilöhistoriallinen romaani ja kertoo Märtan isoäidin Emma Sjödahlin ja isoisän Uno Stadiuksen vaiheista.  Emma on Kirkkonummen Överbyn kartanon suloinen kuopus, isänsä silmäterä.  Vuonna 1897, Emman ollessa 18-vuotias, hän tapaa isänsä järjestämissä juhlissa karismaattisen kansanvalistusmiehen, joka on häntä lähes kymmenen vuotta vanhempi,  ja lupautuu tämän vaimoksi seuraavana syksynä. Kuin enteenä tulevasta, isä itkee vuolaasti lempityttärensä häissä.

Emma ja Uno ovat ilmeisen hedelmällisiä, sillä Emma synnyttää lapsen joka vuosi. Lapset syntyvät eri paikkakunnilla perheen matkustaessa paljon. Unon tavoitteena on luoda valistusaatteeseen pohjaavia oppilaitoksia niin Suomessa kuin Ruotsissa. Lapset hoitaa Emma yksin, aviomiehen kulkiessa luentomatkoilla Norjassa ja Keski-Euroopassa asti. Emma odottaa kuudetta lastaan, kun hän päättää matkustaa lasten kanssa takaisin isänkotiinsa Överbyhyn. Voi vain kuvitella, miten ristiriitaiset ajatukset piinaavat Emmaa: toteutumaton haave yhteisestä elämästä yhdessä Unon kanssa ja oikeutettu häpeä siitä, että aviomies ei pysty elättämään perhettään. Isä kuitenkin ottaa luokseen Emman lapsikatraineen.

Mitähän puolestaan Uno miettii? Hän tuntuu häpeilevän appensa edessä, mutta suuntaa aina katseensa uuteen perustettavaan oppilaitokseen ja pitää itseään suurena idealistina. Kirjan kirjoittamistakin hän suunnittelee, vaikka lukijaa hirvittää jo tämän keskeneräisiksi jäävät projektit. Ja Unossa on vielä yksi puoli, joka arveluttaa: Minne tahansa paikkakunnalle hänet kutsutaankin, poikkeuksetta hän ajautuu riitaan joko rahakkaiden tukijoiden tai sitten pikkusieluina pitämiensä pappishenkilöiden kanssa. Itsessään ei Uno koskaan näe vikaa, vaan idealistina hänen on taisteltava oikeina pitämiensä arvojen puolesta.

Emman kohtalo tuntuu nykynaisesta kovalta. Mutta täytyy muistaa, että 1900-luvun alkupuolella naiset olivat ensin isiensä tai veljiensä holhouksessa ja avioiduttuaan siirtyivät  miehensä vallan alle. Emma kyllä kirjeissään kertoo vastoinkäymisistä mutta ei juurikaan syyllistä Unoa. Uskoiko Emma todella, että hänen miehensä työn täytyi mennä perhe-elämän edelle? Varmastikin näin oli avioliiton ensimmäisinä vuosina. Kuitenkin vuonna 1905, kun perhe oli viimeisen kerran saman katon alla, Emma näki jotenkin totuuden avioliitostaan ja lähti takaisin Suomeen ja jätti Unon haaveilemaan vielä suuremmasta julkisuudesta.

Emma haki avioeroa ja se myönnettiin vuonna 1913. Kirjasta ei selviä, oliko avioeron syynä Unon uskottomuus. Joitain merkkejä kuitenkin oli salaperäisestä neiti G:stä, jota Uno nimitti Kultapiiskuksi. Ajan hengen mukaisesti Emma otti eron omaksi syykseen, ja joutui sen vuoksi matkustamaan moneksi kuukaudeksi ulkomaille. Ikään kuin se olisikin Emma, joka hylkää perheensä! Mutta Emma vielä silloin uskoo, että Unon moraalin täytyy näyttää tahrattomalta.

Märta Tikkanen tuo kirjassaan esille, että juuri hänellä on mahdollisuus ymmärtää isoäitinsä ratkaisut avioliitossaan, sillä myös hän on aina rakastunut ”mahdottomiin miehiin”. Kirjaa lukiessa 2010-luvun nainen repii kuvaannollisesti hiuksia päästään: millaisen narsistiin Emma törmäsikään! Lukija joutuu väistämättä pohtimaan rakkauden ilmenemismuotoja ja kestämisen rajoja. Mainio kirja!

Päivikki