Erikoinen matka

Eben Alexander: Totuus taivaasta: tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus

Amerikkalainen perheenisä ja aivokirurgi Eben Alexander sairastuu yllättäen vaaralliseen aivokalvontulehdukseen. Sairaalassa hän makaa viikon koomassa mutta tekeekin erikoista matkaa – tuonpuoleisessa. 

Ensimmäinen etappi on Manalassa: 

”Pimeää, mutta ei sokaisevaa pimeää – kuin vajonneena mutaan kykenisi samalla näkemään sen läpi. Tai sittenkin ryvettyneeseen hyytelöön.-- Lisäksi ääni: matala, rytmikäs jyskytys, kaukainen mutta kuitenkin voimakas, niin että jokainen jysähdys tuntuu tunkeutuvan suoraan lävitse.”

Sieltä Eben pääsee kauniin sävelmän ja puhtaan valkoisen valon avulla – vetämänä – Ytimeen:

”Näkeminen ja kuuleminen olivat sama asia paikassa, jossa nyt olin. Saatoin kuulla yläpuolellani leijailevien säkenöivien olentojen hopeanhohtoisen kauneuden ja nähdä niiden laulun riemukkaasti polveilevan täydellisyyden.”

Eben Alexander matkaa useita kertoja edes takaisin Manalan, jota hän nimittää myös Madonperspektiivimaailmaksi, ja Ydin-maailman välillä. Hän ei muista maanpäällistä elämäänsä. Ytimessä kauniit valo-olennot kertovat hänelle, että on olemassa muita, kehittyneempiä maailmoja. Valopallon välityksellä Jumala kuvaa hänelle maailmankaikkeuksia:

”-- rakkaus on niiden kaikkien kantava voima. Myös pahuus on läsnä kaikissa muissa maailmankaikkeuksissa, mutta vain häviävän pieninä määrinä. --  rakkaus (on) monin verroin sitä voimakkaampi suuremmassa mittakaavassa ja tulee loppujen lopuksi viemään voiton.”

Lopulta miehen on palattava takaisin tuonpuoleiselta matkaltaan. Lääkärit ja omaiset ovat jo valmistautuneet pahimpaan, kun yllättäen Eben herää koomasta ja nousee saman tien istumaan. Hän kuvaa toipumisaikaansa ja voimakasta haluaan päästä kertomaan kokemastaan. Eben kertoo miten hän ennen tätä erikoista matkaa tuonpuoleisessa uskoi ainoastaan tieteeseen ja tieteellisesti todistettuihin faktoihin. Nyt hän on täysin vakuuttunut, että ihmisen tietoisuus ei lopu kuolemaan, vaan ihminen elää ikuisesti. Aivokirurgina hän haluaa vakuuttaa kokemastaan myös kollegoitaan monin tieteellisin todistuksin, jotka ovat kirjan lopussa liitteenä.

Eben Alexander teki erikoisen matkan, jota ei voi rahalla hankkia. Mielenkiintoisesta kirjasta on tullut bestseller.

Pirjo

Savolaista sanailua Sienasta

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

”Ilmassa leijuu yhtä aikaa ainakin kolme suurta silkkipaperiarkkia joita painovoima ei saa laskeutumaan suorina vaan huojuen ja aaltoillen, keveitä kun ovat. Tullessaan laatikon kohdalle miehet kumartuvat hieman, kuiskivat, luultavasti laskevat ääneen, ja antavat paperin sitten hiljaa laskeutua kuvan päälle.”

Näin pakataan alttarikaappeja Sienan taidemuseossa Italiassa. Matka Sienaan huipentaa kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen romaanin Taivaanvartijat. Jos ei muuten jaksa lukea hänen kirjojaan, kannattaa tutustua tähän loppulukuun kuin novelliin, hitaasti nautiskellen.

Avainromaani

Taivaanvartijat on neljäs osa Väisäsen romaanisarjasta, jossa hän kuvaa Anteron kasvua oululaisesta puoliorvosta taiteilijaksi. Sarjan edelliset osat ovat Vanikan palat, Toiset kengät sekä Kuperat ja koverat.

Tässä uusimmassa osassa Antero maalaa laulutaitonsa ansiosta ensimmäisiä tilaustöitään, alttaritauluja. Sitä voi kutsua monessakin mielessä avainromaaniksi, sillä Antero liittää alttaritauluun valaan kokoisen Abloy-avaimen.

”Jos jo minä olen näin suuri, arvatkaa miten suuri on lukko, ja sitten arvatkaa miten suuri on se ovi johon lukko on kiinnitetty…”

Nauraako Jumala?

Väisäsen väkevä teksti kukkii kekseliäitä kielikuvia.  Niissä suomalainen arki yhdistyy kulttuurihistoriaan ja yltyy välillä ilakoimaan.

”Jos joku kertoisi minulle Jumalan nauraneen katsellessaan kuviani, en pahastuisi lainkaan. Kenties Jumalan ei vain haluta nauravan. Jumalan naurua vartioidaan. Seinän puhkaissut enkeli tuoksuu märiltä villasukilta, juuri niin kuin asiaan kuuluu.”

Totuuden kylkiluut venyvät

Myös Hannu Väisäsen runokokoelman Johannes puhuu Prochorokselle voi lainata Kuopion kaupunginkirjastosta. Kokoelmassa sokea apostoli Johannes sanelee näkynsä Prochorokselle Kreikassa Patmoksen saarella. Teoksessa on valokuvia runoilijan Suomenlinnaan tekemästä installaatiosta Patmos.

Nykyisen kotimaansa Ranskan ruokakulttuuria Väisänen esittelee väriä hersyvin kuvin kirjassa Dionysoksen jäljillä. Sen on kirjoittanut Jukka Mannerkorpi.  Väisäsen Apupata -kirjakin sivuaa elämää dordognelaisessa kylässä. Sen hän kokosi liioittelevista lehtikolumneistaan:

 ”Totuuden kylkiluita on venytetty, että se hengittäisi paremmin.”

Leikkivä aikuinen

Hannu Väisänen luonnehtii kuviaan tasapainoiluksi koomisen ja traagisen välisellä rajalla. Lisää Väisäsen kuvataidetta löytyy juhlavuoden Kalevalasta sekä Tiina Nyrhisen ja Hannu Väisäsen teoksesta Vedostuksia:Suomalaista taidegrafiikkaa 2000-luvulta. 

Kirjaan Henna ja Pertti Niemistön nykytaiteen kokoelmat on painettu Väisäsen punaista hehkuva maalaus Oppineen aarteet. Tässä kirjassa Juha Siltanen tulkitsee Väisästä:

”Hän on halunnut ylläpitää kosketusta ”alkuperäiseen aikomukseensa”, joka liittyy lapsuuteen, maailman alkuperäiseen kokemiseen, jossa olennaisena tekijänä on leikki.”

Sanallisen ilmaisunsa perustana Hannu Väisänen pitää isänsä savolaisia hokemia ja Siionin virsiä. Niistä nousevat sanavalinnat ja logiikat. Hänen isänsä oli kotoisin Lapinlahdelta, äiti Kiuruvedeltä.

Terhi

Dublinilaista elämää vasemmalla varpaalla

Christy Brown: Jonnekin päivästä pois

Joulukuun 3. päivä vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Kun mietin aihetta sivuavaa kirjaa ja kirjailijaa, mieleeni tuli heti irlantilainen Christy Brown ja hänen kirjansa Jonnekin päivästä pois. Brown kirjoitti menestysromaaninsa vasemmalla jalalla.

Vaikeasti CP-vammaisena syntynyt Brown kirjoitti sekä romaaneja että runoja. Hänen tuotannostaan on suomennettu vain kaksi romaania: vuonna 1954 julkaistiin omaelämäkerrallinen kirja Vasen jalkani ja kuusitoista vuotta myöhemmin romaani Jonnekin päivästä pois.

Toisin kuin esikoisteos, Jonnekin päivästä pois ei keskity ainoastaan vammaistematiikkaan. Toki kirjaan mahtuu myös omaelämäkerrallista kerrontaa. Kuluneen työntökärryn neljän seinän sisään vangiksi jäänyt Brown peilaa omaa irrallisuuttaan ja sivullisuuttaan. Seksuaalinen herääminen ja sen aiheuttama tunnekuohu katolisessa ympäristössä aiheuttaa rujoon ruumiiseen vangitulle pojalle suurta ahdistusta. Keskiössä on myös Brownin oma perhe ja sen ajoittain hyvinkin ongelmallinen dynamiikka.

Kerronta laajenee kuitenkin käsittämään koko irlantilaisen yhteiskunnan moninaisuuden. Vaikka jatkuva köyhyys leimaa päähenkilöiden elämää, ilolle löytyy aina sijansa. Tutuiksi tulevat hapankaalintuoksuiset kotiäidit, viskiä ja olutta läträävät työmiehet sekä kurittomat lapsilaumat. Kirjassa synnytetään lapsi joka vuosi, vikitellään kevytkenkäisiä nuoria tyttöjä – tai naapurin kurvikasta leskeä, ulkonäöstä ei ole niin väliä. Siinä myös kuollaan ja pidetään ruumiinvalvojaisia, joihin osallistujat väliin kiroavat vainajaa; väliin nousevat kaipauksen ja ikävän kerronnassa runolliselle tasolle.

Ilmestyessään kirjaa pidettiin sensaationa. Se käännettiin 14 kielelle. Yksi syy oli se, että Brown naputteli kirjoituskonetta vasemman jalan pikkuvarpaalla. Toinen syy oli täysin kirjallinen. Brownia pidettiin mestarillisena irlantilaisen yhteiskunnan kuvaajana ja häntä ja hänen kirjaansa verrattiin James Joycen Odysseukseen. Kehut eivät ole aiheettomia. Kirjaa lukiessa voi melkein aistia koleat asumukset, hiilimurskan tuoksut ja kadulta kuuluvan hälinän. Lukija pääsee ulkopuolisena tarkkailijana toimivan Christyn tavoin seuraamaan ihmisten arkielämää kaikkine vivahteineen.

Pentti Saarikosken suomentama teksti on elävää, välillä irvokasta ja irstasta. Nasevan dialogin lisäksi Brown käyttää tajunnanvirtatekniikkaa. Osa lauseista on hengästyttävän pitkiä. Saarikoski on saanut liki satasanaisiin lauseisiin ryhdikkyyttä pilkuilla ja puolipisteillä. Olin lukenut kirjan kertaalleen lukioaikana ja se oli tehnyt minuun vaikutuksen. Romaani ei ollut menettänyt kiehtovuuttaan kuluneiden vuosikymmenten aikana. Lukuelämys oli päivittämisen arvoinen.

Aira

Kun lapsuus lakkaa olemasta

Marja Björk :Posliini

Marja Björkin vuonna 2008 ilmestynyt esikoisteos Posliini kertoo koskettavan tarinan laiminlyödystä tytöstä, Jaanasta. Jaana kasvaa turvattomuuden, väkivallan ja pedofilian varjossa. 
 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 60-luvun pohjoiskarjalaiseen maaseutuun sekä Helsinkiin. Maaseudun autioituminen ja siirtolaisuus Ruotsiin on voimakkaammillaan. Vanhempien avio-ongelmat, pikkuveljistä huolehtiminen sekä kodin rikkoontumisen ensioireet kaatuvat Jaanan harteille. Koti on köyhä ja lapset tuntuvat olevan vanhemmilleen taakka. Varsinkin perheen äiti on huojentunut, kun pieni Jaana-tyttö pääsee ajoittain vierailemaan Helsingissä Anita-tädin ja Kurtin eli Nuutti-sedän luona. Jaanan läheisyyden kaipuu aiheuttaa erilaisia seuraamuksia, kuten sen, että pieni tyttö takertuu epäterveellä tavalla Kurt-setään. Kurtin ja Jaanan välille kehittyy outo kiintymyssuhde, joka johtaa ikäviin seuraamuksiin.

”Painoin kämmeneni Nuutti-sedän taskun kohdalle. Nuutti-sedän sydän oli elämäni ensimmäinen toisen ihmisen sydän, jonka sykkimistä sain kokeilla. Samalla hetkellä aloin pelätä, että se yhtäkkiä lakkaisi sykkimästä”.

Itse 70-luvulla syntyneenä pääsin kohtuullisesti sisälle tuohon 60-luvun nahkapusakoiden, lättähattujen ja tahmean hiusrasvan aikakaudelle. Björk kuvaa kirjassaan hienosti lapsenmielen ja viattomuuden juhlaa ja myös sitä, kun kaikki rikkoontuu. Marja Björkin tapa pureutua pienen tytön sielun särkymiseen on voimakkaasti tunteisiin vetoavaa.

Kati

Kirjallinen seikkailuni kadotetun sukupolven jalanjäljissä

Kävimme perheen kanssa Pariisissa ja eksyimme Latinalaisessa korttelissa kirjakauppaan nimeltä Shakespeare and Company. Kauppa on lattiasta kattoon täynnä uusia ja vanhoja kirjoja. Kirjat ovat lähinnä englanninkielisiä ja ryhmitelty paitsi aakkosittain myös aikakausittain. Esimerkiksi Hemingwayt, Fitzgeraldit ja kumppanit löytyvät ”kadotettujen sukupolvien” hyllystä, jolla viitataan ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen kirjailijasukupolveen. Kirjakaupassa oli siellä otettuja valokuvia, joissa esiintyi juuri tämä kadotetun sukupolven kirjailijoiden kavalkadi kaupan perustajan, Sylvia Beachin, kanssa. Mielenkiintoni heräsi heti ja halusin tietää lisää tästä kaupasta, jonka seinillä esiintyvät lempikirjailijani valokuvissa.

Hurahdin jo nuorena tähän aikakauteen kirjallisuuden historiassa. Ahmin niin F. Scott Fitzgeraldin kuin hänen vaimonsa Zeldankin elämäkertoja (mm. Nancy Millford: Zelda, Kadotetun sukupolven kuningatar). Luin Pariisiin ja muuhun Eurooppaan hurahtaneiden amerikkalaisten kirjailijoiden sukupolven kieltämättä hyvin teatraalisiakin määritelmiä. Puhuttiin sukupolvesta, joka löysi Euroopan ja imi itseensä sen modernin hengen, mutta ei pystynyt kuitenkaan juurtumaan Eurooppalaiseen maaperään. Ah, nuori mieleni vallan lumoutui tuosta irtonaisesta ja ainakin näennäisen vapaasta joukkiosta. Joukkiosta, joka hengitti sisäänsä aiemman sukupolven odotuksia, menneisyyttä ja ensimmäisen maailmansodan järkytystä, mutta tuotti ulos uloshengityksenä elämäntavan ja kirjallisuuden, joka kupli kepeyttä ja älyllistä notkeutta – ainakin hetken. Joukkiosta, jota pidettiin kokonaisen sukupolven tulkkina. Jos mieleeni silloin tulikin aivan oven takana häämöttävä toinen maailmansota tai tuon sukupolven määritelmän arroganttius (Eurooppa kirjailijoineen oli olemassa jo ennen kuin nämä nuoret amerikkalaiset saapuivat sinne juhlimaan), niin vaiensin tämän kritiikin.

Palattuani Pariisista (ainakin fyysisesti) Suomen maaperällä, sain ystävältäni Sylvia Beachin kirjoittaman kirjan Shakespeare andCompany, jossa Beach kertoo Shakespeare & Company –kirjakauppansa perustamisesta ja vaiheista. Haa, jälleen pääsin kadotetun sukupolven kirjailijoiden imuun. Olin lukenut kirjan jo miltei loppuun saakka, kun katselin Woody Alenin elokuvan Midnight in Paris. Ja jälleen tuossa elokuvassa törmäsin Shakespeare & Company -kirjakauppaan ja tuohon kadotetuksi sanottuun sukupolveen (Woody Allenin neuroottisuudella höystettynä), jonka joukkoon olen haikaillut nuoruudestani saakka. Kaiken kruunasi tietenkin Fitzgeraldin Kultahatun uusi filmatisointi (The Great Gatsby)!

Kirjallinen seikkailuni ei ole vielä päättynyt. Kadotetun sukupolven kirjailijat ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Etenkin mielessäni pyörii kysymys, siitä, miten meidän sukupolvemme tulee aikanaan määritellyksi. Onko meillä tulkkeja ja ketä he ovat?

Päivi