maanantai 22. lokakuuta 2012

Suzanne Collins - Nälkäpeli


”Vastenmielisen pelin säännöt ovat yksinkertaiset: 24 nuorta joutuvat mittelemään toisiaan vastaan aina siihen saakka, kunnes viimeinen eloon jäänyt kruunataan voittajaksi.”

Vaikka Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 2008, on sitä tänä vuonna hehkutettu aiempienkin vuosien edestä. Tästä kiitos kuuluu viime keväänä ilmestyneelle huippusuositulle kirjaan pohjautuvalle elokuvalle. Halusin tietysti itsekin tietää, mistä tässä hypetyksessä on kyse.

Koska kirjat yleensä päihittävät niiden elokuvaversiot, päätin lukea trilogian ennen elokuvan katsomista. Näin omalle mielikuvituksellekin jää enemmän tilaa, kun elokuva ja sen visuaalisuus ei ole sitä päässyt muokkaamaan.

Tätä teosta on äärimmäisen hankalaa arvostella ja kuvailla paljastamatta juonta sen koommin. Lyhykäisyydessään kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnonkatastrofien hävittämään Pohjois-Amerikkaan, Panem-nimiseen diktatuuriin. Panemia hallitseva mahtipontinen pääkaupunki Capitol on luonut irvokkaan Nälkäpelin rangaistuksena muiden vyöhykkeiden aiempaa kapinointia vastaan. Nälkäpeliin osallistuu jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä tyttö- sekä poikatribuutit, jotka joutuvat karuissa olosuhteissa mittelemään ja tappamaan toisensa kunnes vain yksi on jäljellä. 

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Katniss Everdeen huonomaineiselta vyöhykkeeltä 12. Kun Katnissin 12-vuotias pikkusisko valittiin arvalla tribuutiksi, Katniss päätti ryhtyä vapaaehtoistribuutiksi säästääkseen siskonsa lähes varmalta kuolemalta. Katnissin selviytymiskeinot nojaavat pitkälti hänen erinomaiseen metsästystaitoonsa ja etenkin jousipyssyn käyttöön. Vyöhykkeen 12 poikatribuutti on Peeta Mellark, leipurinpoika, jolle Katniss kokee edelleen olevansa kiitollisuudenvelassa vuosia sitten sattuneen tapahtuman tähden.

Vaikka Nälkäpeli itsessään onkin hyvin raadollinen, ei kirjassa siltikään mässäillä väkivallalla tai kuolemilla. Teksti on todella mukaansatempaavaa, eikä kirjaa millään raaskisi laittaa välillä sivuun. Mielestäni Nälkäpeli on yhtä aikaa koskettava, jännittävä, oivaltava sekä raakakin. En suosittelisi sitä kaikkein nuorimmille, tai herkemmille lukijoille: tapahtumat voivat toisinaan tuntua liian synkiltä.

Olin itse todella positiivisesti yllättynyt kirjan suhteen. Odotukseni olivat jo melko korkealla kuulemieni kehujen perusteella, mutta ne siltikin ylittyivät. Ainoan miinuksen antaisin varmaankin kirjan loppuluvuista: mielestäni juoni alkoi vähän ”lässähtää” loppua kohden, kun se oli koko kirjan ajan niin tiukasti pitänyt otteessaan.  Kouluarvosana kuitenkin lähentelisi täyttä kymppiä.

Kesätyöntekijä Jenni Miettinen

maanantai 1. lokakuuta 2012

Elämmekö demokratiassa?


Porilaisen kirjailijan Juha Seppälän romaani Routavuosi ilmestyi vuonna 2004. Se oli sinä vuonna lukemistani kotimaisista uutuuksista onnistunein. Kukaan muu ei ollut kanssani samaa mieltä, kunnes Savon Sanomissa ilmestyi kuopiolaisen kirjallisuustoimittajan ja pakinoitsijan Väinö Immosen (Immun) yhteenveto vuoden kirjoista. Hänestä Routavuosi oli vuoden paras kotimainen romaani.

Kirjaston asiakkaille en yleensä ole rohjennut suositella Routavuotta, koska sen puolimaissa Seppälä tahallaan loukkaa lukijaa seksillä. Se on mielestäni tarpeeton tyylikeino. Eräs, jolle kirjaa kehuin, moitti tekstiä liian vaikeaksi.

Routavuosi poukkoilee vuodesta 2004 vuoteen 1904. Aikakaudet yhdistyvät jopa kesken virkkeen: ”Kotimaiset pelurit ja nöyristelijät kilpailivat viroista venäläisten tshinovnikoiden kanssa, kaikki tahtoivat Brysseliin ja Strasbourgiin.

Romaanissa Kaarle tekee poliittisen historian lopputyötä ja pätkätyökseen siivoaa iltaisin. Sata vuotta aiemmin kärsitään sortovuosista. Seppälän ote on hänelle tuttuun tapaan tyly. Hän arvostelee nyky-yhteiskuntaa. Kirja tuntuu nyt vieläkin ajankohtaisemmalta kuin vuonna 2004.

Terhi