Sodan rikkomat

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

”Miesten hermot ovat lopulleen pingoittuneet, aivoissa jyskyttävät tuhannet tuliset vasarat tappavan rumputulen aikana. Mielet pyrkivät järkyttymään, kun tappioita tulee tiheään, miehiä kaatuu ja haavoittuu, korsuja sortuu ja asemat murskautuvat tulessa yhdeksi kuoppien särkemäksi maaksi”. (Erkki Palolampi: Kollaa kestää).

Ville Kivimäen kirja voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Kirja laittaa lukijansa ymmärtämään niitä, jotka eivät kestäneet sodan kauhuja. Kivimäki sanoo, että suomalaisista sotilaista lähes 20 000 palasi henkisesti vammautuneina. 

Muistan lapsuudestani naapurin Hannes-sedän, joka oli meille lapsille suunnattoman ystävällinen mutta aikuisten seurassa ihmisarka ja vähäpuheinen. Aikuisten puheista ymmärsin, että Hannes ”oli tullut sodassa hulluksi” ja palannut kotiseudulleen sotasairaalan kautta.

Talvisota kesti vain muutaman kuukauden mutta oli äärettömän väkivaltainen. Kivimäki kertoo, miten talvisodan urhoollisesti kestäneet miehet oireilivat vakavasti vasta jouduttuaan jatkosotaan. Useimmat tempaistiin kotoa tai kotirintamalta erittäin vaarallisiin olosuhteisiin. Täydennysmiehinä oli aivan nuoria poikia tai keski-iän ylittäneitä reserviläisiä, jotka joutuivat rintamaoloihin lähes valmistautumattomina.

Suuri vääryys tapahtui, kun mieleltään järkkyneitä epäiltiin karkuruudesta ja monia kohtasikin kova kohtalo sotaoikeuden toimesta. Kivimäki muistuttaa, että useimmat olivat tavallisia etulinjan sotilaita, jotka olivat antaneet kaikkensa helvetillisissä olosuhteissa. Armeijan lääkintähuolto ei ollut varautunut psyykkisiin häiriöihin käytännössä lainkaan. Silloinen psykiatria ei ymmärtänyt, että syy sotilaiden huonoon tilaan oli juuri sodan kokemuksissa eikä potilaissa itsessään. Psyykkisten vammojen syyksi pantiin joko huono asenne, luonnevika, vähä-älyisyys tai heikkohermoisuus. Erään sotapsykiatrin mukaan miehet oli vain ”laitettava kuriin”. Armeijatermi simputus oli yleistä.

Kivimäen kirja antaa kasvot niille sotilaille, joiden mieli murtui kestämättömissä oloissa. Kirja vastaa myös kysymykseen, miksi psyykkisesti sairastuneisiin oli lupa suhtautua toisin kuin muihin sodassa haavoittuneisiin. Oli olemassa pelko, että rintamakarkuruus lisääntyy, jos etulinjasta päästetään miehiä lähtemään sodan vielä kestäessä.

Päivikki

Köyhänä Suomessa

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20

Kolmekymppinen Mathias Rosenlund on kirjoittanut kirjan siitä, millaista on elää köyhänä. Kirjasta huokuva ahdistus ja epätoivo tarttuvat lujasti kiinni lukijaan ja seuraavat ajatuksissa vielä kauan kirjan sulkemisen jälkeen. Mutta niinhän on tarkoituskin.

”Mitä on köyhyys? Onko se sitä, että on jatkuvasti riippuvainen muiden avusta perustarpeiden turvaamiseksi?”, kysyy Rosenlund.  Asiaa pohdittuaan hän vastaa: ”Siinä tapauksessa synnyin köyhään kotiin ja silloin myös lapseni syntyivät köyhään kotiin.”

Punaruskeaa ankeutta

Jo lapsena Tukholman lähiön punaruskeassa kerrostalossa Mathias huomasi, että ahkeruus ei poistanut köyhyyttä. Niilläkään, jatka tekivät kovasti töitä, ei aina ollut varaa välttämättömimpään.  Kun Mathias keskustelee vanhempien kanssa asiasta, nämä toteavat olleensa aina köyhiä. ”En minä ole elänyt, olen vain ollut olemassa”, miettii ikänsä pienipalkkaisia töitä tehnyt isä apeana.

Samanväriset punaruskeat seinät löytää aikuinen Mathias ympäriltään asuessaan perheineen Vantaan Myyrmäen kerrostalossa.  Luoviminen kahden lapsen ja mielenterveysongelmaisen vaimon kanssa ei ole helppoa. Jos raha riittää ruokaan, se on muusta poissa. Lapsen leffalippuun menevät eurot nipistetään seuraavan päivän ruoka-annoksesta. Mutta se kannattaa. Saahan lapsi tuntea edes hetkittäin osallisuutta sivullisuuden sijaan.

Voimauttava kirjoittaminen

Onneksi Rosenlundilla on intohimo kirjoittamiseen. ”Kirjoitan mielipuolisuuden taltuttamiseksi, kutsuakseni maailmaa sen oikeilla nimillä: hirvittävä, karmaiseva, suurenmoinen.” Ikävä kyllä, opiskelu ja satunnainen kirja-arvostelujen kirjoittaminen eivät takaa toimeentuloa. Tarvitaan pätkätöitä päiväkodissa, nuorisotalolla ja kuorma-auton apumiehenä. Väliin joutuu pakostakin miettimään, onko köyhällä oikeutta unelmiin: jos vaihtaisi kynämiehen työn putkimiehen ammattiin, säännöllinen palkka saattaisi tuoda ainakin jonkinlaista jatkuvuutta elämään. Mutta kun kirjat ovat intohimo ja kirjoittaminen sitä, mitä haluaa tehdä.

Vaskivuorentieltä Helmikujalle

Kirjan alussa perhe asuttaa kotia osoitteessa Vaskivuorentie 20. Kun kirja loppuu, lapsilla on kaksi kotia. Mathias Rosenlund on muuttanut Helmikujalle ja ex-vaimokin asuu muualla. Menneisyys kulkee kuitenkin varjona kirjailijan mukana. Yhteishuoltajan talous ei ole vieläkään tasapainossa, ja joinakin viikkoina on pakko itkeä joka ilta. 

Toivoa tulevaisuuteen sentään löytyy. Maisterin tutkinto on lähes valmis. Sitä ajatellessa Mathias Rosenlund valaa itseensä optimismia: ”Jospa silloin voin astua varovasti polulle, joka tähän mennessä on ollut minulta varjossa”.

Aira

Tulevaisuus hukassa

Marja-Leena Lempinen: Jääpolte

18-vuotiaan Jaakon elämä on mallillaan. Edellisenä kesänä vanhempien mansikkatilalle töihin tullut Linda on Jaakon tyttöystävä, metsäkoneen kuljettajan koulutuksesta on viimeinen kevät menossa ja inssiajo menee läpi. Tuore ajokortti taskussaan Jaakko lupautuu ajamaan talvilomalla Lindan tädin luokse Muonioon. 

Jaakko kärsii loman aikana kovista päänsäryistä, jotka ovat vaivanneet häntä jo jonkin aikaa. Paluumatka huonossa kelissä vie Jaakon voimat ja Lindan luona hän saa kouristelukohtauksen. Jaakko kiidätetään ambulanssilla sairaalaan ja hän pysyy tajuttomana viisi tuntia. Myöhemmin lääkäri kertoo Jaakolle että hänellä on epilepsia.

Sairastuminen on nuorelle miehelle shokki. Epilepsian takia Jaakko ei saa ajaa ainakaan vuoteen autoa eikä hän voi koskaan työskennellä metsäkoneen kuljettajana. Linda esittää pirteää, mutta Jaakko tuntee että jokin heidän välillään on pilalla ja harkitsee suhteen lopettamista. Yhtäkkiä tulevaisuus näyttää toivottomalta.

Kirja kuvaa uskottavasti sitä tunteiden kirjoa jonka ihminen käy läpi sairastuttuaan. Jaakko kieltäytyy ensin uskomasta koko asiaa, mutta sitten iskee viha siitä, miksi juuri hän sairastui. Jaakosta tuntuu että sairaus on rangaistus jostakin hänen teostaan. Elämästä on vaikea saada uudelleen otetta ja olo on irrallinen. Tulevaisuuden haaveet tuntuvat ohuilta ja heiveröisiltä.

Tilanne on vaikea myös Jaakon läheisille. Linda yrittää saada Jaakon innostumaan uudestaan heidän yhteisistä suunnitelmistaan ja peitellä omia pelkojaan. Jaakon äiti pelkää uusia kohtauksia ja mummo varoittelee kaatumataudin vaaroista.  Onneksi ukki tietää, että ihan arkiset asiat auttavat pääsemään eteenpäin. Epilepsia on osa Jaakon elämää, mutta elämässä on paljon muutakin. 

Heidi