keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Jääkiekkoilijat kesän vietossa

Veijo Meri on itselleni yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Alkavan kesän kunniaksi vetäisinkin annoksen Meren romaanitaidetta. Sitä täytyy aina silloin tällöin napsia, että pysyy ajatus kirkkaana ja mieli hyvänä. Suosittelen muillekin.

Ensimmäisen kerran luin Jääkiekkoilijan kesän (1980) viitisen vuotta sitten. Nyt se sattui kirjahyllystä käteen ja sopi ajankohtaan hyvin, vaikka jääkiekosta kirjassa ei juuri puhutakaan.

Jääkiekkoilijan kesä on Meren toistaiseksi viimeinen romaani. Tarinan mukaan Meri kirjoitti romaanin jo 60-luvulla, mutta otti sen pöytälaatikosta julkaistavaksi vasta paljon myöhemmin.

Jääkiekkoilijan kesä on tyypillistä Merta: tarina liikkuu paikasta ja ajasta toiseen sisäkertomusten mukana. Ihmiset ovat myös liikkeellä tiuhaan. Eletään 1950-lukua suomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elämää seurataan nuorten miesten näkökulmasta.

Keskushahmo Illu on 20-vuotias lupaava kiekkoilija. Naiset ovat miesten pääasiallinen mielenkiinnon kohde. Kokemusta kauniimman sukupuolen parissa Illu käy hankkimassa isänsä työmaan keittäjän taholla, mutta todellinen haaveiden täyttymys on Iso vaalee, kaupungin näyttävin nainen.
Se kulki keskellä leveää jalkakäytävää kuin kuningatar. Se ei vastannut tervehdyksiin, se ei edes katsonut, kuka tuli vastaan. Kioskin kantaporukka seurasi myötätuntoisesti ja huolestuneena sen rimpuilemista sukupuolivietin kynsissä. Kaikilla oli se käsitys, että sillä täytyi olla vaativat vietit.

Sota on lähimenneisyyttä ja voimakkaasti läsnä. Illu ei ole sotaan nuoruttaan joutunut, mutta muiden miesten elämää se leimaa. Esimerkiksi Uti, jolla mainetta oli ”yhtä paljon muillakin. Se oli luotu poliisilaitoksen ja kapakan eteisessä eikä jääkiekkokaukalossa.”

Utin hahmossa tiivistyy monen sotaveteraanin kohtalo: sota ei jätä rauhaan ja viina vie miestä. Uti on ollut rintamakarkuruuden seurauksena mukana kiistellyssä Portinhoikan taistelussa ja hakenut sodan jälkeen takaisin menetettyä sotilaan kunniaansa, laihoin tuloksin. Nyt Utilla on porttikielto kaupungin anniskelupaikkoihin, naarmuuntuneet kengät paljaissa jaloissa  ja vakiopaikka poliisin putkassa. Loppukin on surullinen.

Kirjan kehystarina kulkee enimmäkseen Illun mukana seuraten miestä terassilta suotyömaalle naisen syliin ja sieltä kiehtovan, mutta oikukkaan Ison Vaaleen luo. Nuoren, kokemattoman miehen ja maailmaa nähneen naisen suhde koputtelee Meren käsittelyssä absurdiuden portteja, mutta miten kaikki lopulta päättyykään? Iso Vaalee kun ei taivukaan noin vain noudattamaan ympäröivän yhteiskunnan vaateita.

Kirjan nimi herättää ristiriitaisuudellaan lukijan mielenkiinnon: mitä jääkiekkoilija oikeastaan kesällä tekee? Lukijalle selviää ainakin, että kesäharjoittelulle ei anneta sellaista painoarvoa kuin nykyisin. Illu miettii pelikenttää katsellessaan:
Se oli savenväristä tannerta, jossa kasvoi heinää siellä täällä. Maali oli paikallaan ja sen edessä maassa oli isoja kuumuuden kipristämiä fanerilevyjä. Ne oli saippuoitu liukkaiksi. Kiekko liukui hyvin. Siellä he kävivät kesällä harjoittelemassa. Ne olivat ihan hyödyttömiä harjoituksia. Ne masensivat kahdeksi päiväksi. Koivula ja Lankku eivät olleet järjestäneet niitä tänä kesänä kuin kahdesti. Koko ajan sai pelätä, että joku sattuisi näkemään. Molari oli täysissä varusteissaan kuin kesään eksynyt joulupukki.

Jääkiekkoilijan kesä on hyvin miehinen, mutta ei suinkaan mikään äijäkirja. Nuorten miesten puheet ja ajatukset ovat ronskeja ja liikkuvat paljolti lantion seudulla, mutta mitenkään tympeän alatyylinen kirja ei ole. Nuoret miehet usein vain ovat ajatuksissaan Meren kuvauksen kaltaisia. Jääkiekkoilijan kesä ei ole urheilukirja, vaikka jääkiekko siinä pientä osaa näytteleekin. Sotakirjakaan se ei ole, vaikka kirjan sisätarinat vievätkin lukijan rintamalle ja kuvaavat sotaa Meren persoonalliseen tyyliin.

Veijo Meren lause on kirkas, tiivis ja hiottu, vapaa turhasta selittelystä. Tarinoitsijana Meri on mestari. Lukijan täytyy olla tarkkana, koska yksi lause saattaa viedä tarinan lähtöpisteestä aivan jonnekin muualle. Ja naurua Meri osaa teksteillään synnyttää; vakavalla naamalla, yrittämättäkään olla hauska.

Aina uudelleen Meren kirjoihin jaksan palata. Niitä kun ei saa ammennettua tyhjiin yhdellä lukukerralla.

Annukka

tiistai 3. toukokuuta 2011

Ei hunningolle tänään

Kuva: Otava
Historia on kiehtonut minua aina. Vietin vuoden 1975 kesäkuun istumalla Hesperian puistossa lukien pääsykoekirjoja. Pari viikkoa istuin myös hiekkalaatikon reunalla kun vahdin samalla kahta huostaani uskottua pikkulasta. Takamukseni ja hermoni kestivät, ja opiskelupaikka aukesi.

Olen haalinut yö- ja työpöydälle Afrikasta kertovia kirjoja. Silmäni ovat auenneet ja olen ymmärtänyt miten siirtomaaisäntien toteuttamat, ”viivottimella vedetyt” valtioiden rajat ovat aiheuttaneet vuosisatoja kestäneitä vihollisuuksia ja heimosotia. Afrikan mantereella siirtomaavallat (Britannia, Saksa, Belgia ym.) loivat rotuoppiin perustuvan hallintojärjestelmän.
Tähän aihepiiriin liittyy yksi mielikirjoistani, Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään – afrikkalainen lapsuuteni. Siinä esitetään erilainen näkökulma siirtomaahallintoon. Kirja kertoo brittiperheestä, joka muutti Rhodesiaan (nykyään Zimbabwe) 1960-luvun lopussa. Kirja on nuoren Alexandran (Bobon) kasvutarina, jossa surullisuus ja hauskuus, jopa hilpeys, muodostavat toimivan ristiriidan. Kirjan tyyliä on verrattu Astrid Lindgrenin nokkelaan lapsikerrontaan. Minä en aivan ole samaa mieltä, mutta tekijän rento ilmaisu tuo vakavuuteen sopivasti kepeyttä. Kiinnostavaa on myös se, että kirjan loistava suomennos on kuopiolaislähtöisen Sirpa Kähkösen.
Fullerien perhe sai elantonsa lähinnä viljelemällä tupakkaa ja myymällä sadon huutokaupoissa. He joutuivat kuitenkin muuttamaan maasta toiseen paremman toimeentulon toivossa eläen koko ajan köyhyysrajalla. Jopa ruoasta oli puute. Pahinta oli kun piti olla koko ajan varuillaan. Kehenkään ei voinut luottaa, kuka tahansa voi olla pahin vihollisesi.
Äiti sanoo: ’Älä tule hiippailemaan huoneeseemme yöllä.’ Kun he nukkuvat, heillä on ladatut aseet vuoteenvierusmatoillaan. Äiti sanoo: ’Älä säikytä meitä kun me nukumme.’ ’Miksi?’ ’Me voisimme ampua sinut.’ ’Ai.’ ’Vahingossa.’ ’Selvä’.
Kirjassa kerrotaan miten perheen äiti vähitellen alkoholisoituu, "menee hunningolle". Vastoinkäymisiä on liikaa. Kolme perheen lapsista kuolee vauvaikäisinä, ja jatkuva taistelu elannosta uuvuttaa. Kirjaa lukiessa nousee aluksi mieleen ajatus, miksi ihmeessä Fullerien piti hakata päätään seinään ja eivätkö he voineet palata Englantiin. Kyllä he palasivat - tullakseen takaisin. Ehkä elämä rappeutuvassa talossa Derbyshiressä alkoi ahdistaa. Ja ehkä heitä viehätti se ylemmyys, minkä valkoinen iho heille Afrikassa antoi.
Rotuerottelu oli arkipäivää. Alexandra kävi A-koulua, joka oli tarkoitettu valkoisille, B-koulut olivat värillisille, kuten intialaisille, ja C-koulut mustille. Vanhemmat kannattivat valkoista hallitusta ja liittyivät reserviläisiin. Isä partioi ja taisteli sissejä vastaan, äiti päivysti poliisiasemalla ja raportoi maatiloille tehdyistä hyökkäyksistä.
Alexandra Fuller kirjoittaa rohkeasti ja humoristisesti epätavallisen perheen epätavallisesta elämästä. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa ihmisyys poikkeuksellisissa oloissa.
Päivikki