Virginia Ironside: Oon voimissain



Kuva: Otava

59-vuotias Marie odottaa innokkaasti lähitulevaisuudessa häämöttävää 60-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hän on vihdoin virallisesti vanha ja voi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Ajatuksiaan hän purkaa päiväkirjaansa terävän itseironisesti.

Oon voimissain on hömppäkirjallisuutta. Siis jos se tarkoittaa lokoisaa ajankulua kirjan parissa, ilman filosofisia pohdiskeluja elämän tarkoituksesta. Kirjan henkilökaarti muodostuu törttöilevistä ystävättäristä, vanhoista ihastuksista ja luotettavista homoystävistä. Marie tarkastelee ympäröivää elämää tarkasti huomioiden ja omien asenteidensa pehmenemistä hämmentyneenä seuraten. Hämmennystä herättää myös oman ulkonäön muuttuminen:

Eilisiltana ennen juhliin lähtöä näin peilissä säihkyvän kaunottaren, jolla oli huikea oliivinvärinen iho, korkeat poskipäät ja aistillinen suu. Ilmestys oli kerrassaan upea. Mutta kun katsoin peiliin tänä aamuna, en ollut uskoa näkyä, jonka kohtasin - näytin kerrassaan irvokkaalta. Elähtäneeltä mielipuoliselta elokuvatähdeltä aamutakissa. Kasvoni olivat kuin raa'aksi jäänyt donitsi. Tihrusilmät, pieni kalpeahuulinen mutrusuu, syvät otsarypyt, turvotusta. Kuvottavaa. Mitä yön aikana oikein tapahtuu? Kehoon selvästi kertyy Jotakin, taivas tietää mitä.

Riemastuttavinta kirjassa onkin Marien suhde ikään. Hän ei haikaile nuoruutta, hän pitää kuusikymppisiä vanhoina, koska ajatteli niin parikymppisenäkin. Ikääntyminen on hänestä vapauttavaa. Ei tarvitse harkita uuden kielen opettelua tai benjihyppyä, ei matkustaa polkupyörällä Mongoliaan - ja illalliskutsuilla voi välillä puhua sopimattomia.

Kirjassa on myös vakava juonteensa hyvän ystävän sairastumisen ja sen kautta elämän rajallisuuden hyväksymisen kautta. Herkimmillään teos on kuvatessaan Marien suhdetta pojanpoikaansa. Isoäitiys nostaa pintaan muistoja oman äitiyden alkutaipaleelta, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja jatkuvan tunteen siitä, että elämä on muualla. Naisen elämän kipupisteissä riittää pohtimista. Omassa vanhenemisessaan Marie on kaikkea muuta kuin avuton sivustaseuraaja. Hänellä on terävä kieli ja ennen kaikkea oikea asenne: Marie tietää kuka on ja mitä tahtoo (ainakin melkein).

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään ikää, numeroita ja asennetta. Onko kuusikymppinen oikeasti vanha nykyään kun odotettu elinikä on noussut? Oli miten oli, kirjailija on tehnyt mainion vedon kun on siirtänyt sinkkukirjallisuuden koskemaan myös meitä useammankin vuosikymmenen nähneitä – kohta kuusikymppisiä.

Kirjan näkyvä huono puoli on sen kansi. Koska kirja on täynnä huumoria, sitä on yritetty saada myös kanteen ja pieleen meni! Kenellä jää hame roikkumaan EDESTÄ niin, että alushame näkyy puoli metriä? Kenellä on nykyään alushame? Tuo punaviinilasi on väärässä paikassa. Ja voivatko Sweet Dreams -tossukat olla noin karseat? Mutta kuvasta viis, lukekaa kirja!

Päivikki