maanantai 6. maaliskuuta 2017

Voiko elämä kantaa?



Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

 Yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija Toni Morrison on jo 85-vuotias, mutta hänen kertojantaitonsa on ennallaan. Vaikka rotukysymys on hänen teoksissaan aina läsnä, tämä teos käsittelee enemmän vaikeaa vanhemmuutta ja lapsen ikiaikaista tarvetta rakkauteen ja hyväksyntään.

Päähenkilö Bride ei saanut lapsena kummoisiakaan eväitä. Hän syntyi maailmaan, missä vallitsi sääntö mitä vaaleampi iho, sen parempi. Hänen äitinsä Sweetness pitää tyttären yöntummuutta syynä siihen, että aviomies jätti hänet pian tyttären syntymän jälkeen. Lapsi ei saa kutsua äitiään äidiksi. Sweetness ei halua imettää, hän ei totisesti halua olla tämän kummajaisen äiti.
”Olinhan mä sille ankara. Totta helkkarissa olin. Tyttö sanoi vastaan, ei suostunut syömään mun kokkauksia, laittoi vain tukkaansa. Enhän mä voinut päästää sitä hunningolle. Jotakin mun opeista taisi mennä perille. Kun katsoo mitä tytöstä on tullut. Rikas uranainen. Ajatella”.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Briden poikaystävä Booker jättää hänet ilman sen suurempia selityksiä. Bride on menestynyt elämässään, hän on kääntänyt ihonvärinsä voitoksi korostamalla tummaa ihonväriään pukeutumalla aina valkoiseen. Hänen muotialan yrityksensä kukoistaa. Mutta yhtäkkiä kaikki alkaa luhistua.

Briden mieleen nousee lapsuudesta tapahtumia. Hän on valehdellut saadakseen itselleen huomiota ja on siinä tehnyt suurta vääryyttä tuntemattomalle ihmiselle. Hän ottaa selville, missä tuo nainen asuu mutta saa anteeksiannon sijaan äkkilähdöt.

Lukijalle yllätyksenä Bride ei lähde syyttelemään elämänsä pilaamisesta karmaisevaa äitiään vaan lähtee ihan konkreettisesti matkalle etsimään poikaystävää ja samalla vastauksia kysymykseen ”kuka minä oikeasti olen?”.
”Tiedän että se vihaa minua. Heti kun suinkin pystyi se jätti mut siihen kammottavaan asuntoon. Hankkiutui niin kauas kuin pääsi, laittautui hienoksi ja hommasi huipputyön Kaliforniasta. Viimeksi kun tavattiin niin se näytti niin hyvältä että ihan unohdin sen värin”. 

Tällä teoksella Morrison palaa julmuuden, kivun ja tuskan alkulähteille. Takakannessa on hieno kiteytys kirjasta: Nobelistin niukka, terävä ja paljastava romaani äidin ja tyttären suhteesta, polttavasta rakkaudesta, lapsuuskokemusten merkityksestä ja syyllisyyden taakasta.


Teksti: Päivikki