maanantai 22. elokuuta 2011

Virginia Ironside: Oon voimissain


Kuva: Otava
59-vuotias Marie odottaa innokkaasti lähitulevaisuudessa häämöttävää 60-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hän on vihdoin virallisesti vanha ja voi alkaa käyttäytyä sen mukaisesti. Ajatuksiaan hän purkaa päiväkirjaansa terävän itseironisesti.

Oon voimissain on hömppäkirjallisuutta. Siis jos se tarkoittaa lokoisaa ajankulua kirjan parissa, ilman filosofisia pohdiskeluja elämän tarkoituksesta. Kirjan henkilökaarti muodostuu törttöilevistä ystävättäristä, vanhoista ihastuksista ja luotettavista homoystävistä. Marie tarkastelee ympäröivää elämää tarkasti huomioiden ja omien asenteidensa pehmenemistä hämmentyneenä seuraten. Hämmennystä herättää myös oman ulkonäön muuttuminen:


Eilisiltana ennen juhliin lähtöä näin peilissä säihkyvän kaunottaren, jolla oli huikea oliivinvärinen iho, korkeat poskipäät ja aistillinen suu. Ilmestys oli kerrassaan upea. Mutta kun katsoin peiliin tänä aamuna, en ollut uskoa näkyä, jonka kohtasin - näytin kerrassaan irvokkaalta. Elähtäneeltä mielipuoliselta elokuvatähdeltä aamutakissa. Kasvoni olivat kuin raa'aksi jäänyt donitsi. Tihrusilmät, pieni kalpeahuulinen mutrusuu, syvät otsarypyt, turvotusta. Kuvottavaa. Mitä yön aikana oikein tapahtuu? Kehoon selvästi kertyy Jotakin, taivas tietää mitä.

Riemastuttavinta kirjassa onkin Marien suhde ikään. Hän ei haikaile nuoruutta, hän pitää kuusikymppisiä vanhoina, koska ajatteli niin parikymppisenäkin. Ikääntyminen on hänestä vapauttavaa. Ei tarvitse harkita uuden kielen opettelua tai benjihyppyä, ei matkustaa polkupyörällä Mongoliaan - ja illalliskutsuilla voi välillä puhua sopimattomia.

Kirjassa on myös vakava juonteensa hyvän ystävän sairastumisen ja sen kautta elämän rajallisuuden hyväksymisen kautta. Herkimmillään teos on kuvatessaan Marien suhdetta pojanpoikaansa. Isoäitiys nostaa pintaan muistoja oman äitiyden alkutaipaleelta, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja jatkuvan tunteen siitä, että elämä on muualla. Naisen elämän kipupisteissä riittää pohtimista. Omassa vanhenemisessaan Marie on kaikkea muuta kuin avuton sivustaseuraaja. Hänellä on terävä kieli ja ennen kaikkea oikea asenne: Marie tietää kuka on ja mitä tahtoo (ainakin melkein).

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään ikää, numeroita ja asennetta. Onko kuusikymppinen oikeasti vanha nykyään kun odotettu elinikä on noussut? Oli miten oli, kirjailija on tehnyt mainion vedon kun on siirtänyt sinkkukirjallisuuden koskemaan myös meitä useammankin vuosikymmenen nähneitä – kohta kuusikymppisiä.

Kirjan näkyvä huono puoli on sen kansi. Koska kirja on täynnä huumoria, sitä on yritetty saada myös kanteen ja pieleen meni! Kenellä jää hame roikkumaan EDESTÄ niin, että alushame näkyy puoli metriä? Kenellä on nykyään alushame? Tuo punaviinilasi on väärässä paikassa. Ja voivatko Sweet Dreams -tossukat olla noin karseat? Mutta kuvasta viis, lukekaa kirja!

Päivikki

maanantai 8. elokuuta 2011

Elena - kertomus satunnaisesta kohtaamisesta


Kuva: Otava
Etsin kirjaston hyllystä jotain lomalukemista: kotimaista, ei aivan uutta, mutta silti
tutustumatta jäänyttä. Valitsin Joel Haahtelan kirjan Elena.

Kansikuvassa on utuinen puistonäkymä, kirjassa lyhyitä lukuja, sivuja reilut sata. Nopealukuinen, ajattelin. Niinhän se olikin, mutta vaati silti palaamista jo luettuun, lauseiden uudelleen maistelua, kielestä
ja tunnelmasta nauttimista.

Joel Haahtelan pienoisromaani Elena kertoo kahden ihmisen, miehen ja naisen, satunnaisesta kohtaamisesta.
Nousen raitiovaunuun taloni edestä ja jään pois seitsemännellä pysäkillä. En tiedä miksi jäin sinä päivänä pois jo viidennellä pysäkillä. Olen miettinyt selitystä, mutta turhaan. Ehkä vain erehdyin.
Oli tammikuun kahdestoista päivä. Lähes vuoden ajan mies seuraa naista – tämän tietämättä. Siihen hänet ajaa pakonomainen tarve nähdä nainen, tarkkailla häntä, tuntea hänen olemassaolonsa.Kesällä nainen istuu torin laidalla ja lukee. Mies tarkkailee häntä sivummalta. Kirja unohtuu portaille ja mies ottaa sen mukaansa. Kirja on Dostojevskin Idiootti ja sisäsivulle on kirjoitettu nimi: Elena. Nimi tarkoittaa kreikan kielellä soihtua tai kuuta. Onko nainen tarkoitettu valaisemaan miehen elämää?

Kesällä Elena katoaa. Mies näkee paljon vaivaa tavoittaakseen hänet. Lopulta hän kuulee, että nainen on lähtenyt kesätöihin rannikolle. Pakkomielteisesti mies seuraa naista sinne – vain nähdäkseen hänet vaivihkaa kerrossiivoojana lomanviettopaikassa.

Syksyllä Elena istuu kahvilassa odotellen tapaamista. Mies hakeutuu hänen pöytäänsä ja kertoo odottavansa seuraa hänkin – vaimoaan Gretaa, joka kuoli edellissyksynä. ”Kun on ollut naimisissa viisikymmentä seitsemän vuotta, niin joistain asioista ei pääse eroon”, mies selittää. Mutta tammikuun kahdennestatoista päivästä hän ei kerro. Eikä siitä, että tuona päivänä Elena pelasti hänet.

Joel Haahtela on vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri. Hän on palkittu Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnolla, samoin Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinnolla. Haahtela on ollut ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi Elena-romaanin lisäksi myös romaanilla Katoamispiste. Romaanit Perhoskerääjä ja Elena on käännetty saksaksi.

Minulle Joel Haahtela oli positiivinen kirjailijatuttavuus. Pienoisromaani miellytti vähäeleisellä tyylikkyydellään. Kirja on rauhallista, soljuvaa, yksinkertaisuudessaan kaunista kieltä. Se kertoo ikävästä, menetyksestä ja melkein periksi antamisesta. Kirjailija on haastattelussa kertonut uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”.

Muistan, että aiemmin minulta on jäänyt kesken Haahtelan toinen kirja. Ehkä se ei ole sillä hetkellä osunut oikeaan aikaan ja tunnelmaan. Jos jokin kirja ei imaise heti mukaansa, siihen saattaa silti jäädä henkisesti kiinni. Hyllyn ohi kävellessä kirja aivan kuin pomppaa näkyviin. Omalla kohdallani näin on käynyt aiemminkin. Elenan luettuani minun lienee palattava keskenjääneeseen Haahtelan kirjaan – jospa nyt olen jo valmiiksi virittynyt kirjan vaatimaan tunnelmaan.

Aira

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Kesä miesten kanssa


Olen viettänyt kesää perin miehisessä seurassa. Ympärilläni on ollut niin sujuvasanaisia tarinaniskijöitä, vanhempaa herraseuraa, kovapintaista, mutta oikeudenmukaista kivikasvoa, seikkailunhaluisia veijareita sekä unelmavävyksi kelpaamattomia miehenkutaleita.

Jotta en nyt keräisi kyseenalaista mainetta, täsmennettäköön, että tässä värikkäässä joukossa on tietysti kyse kaunokirjallisista miehistä. Lähes kaikessa, mitä olen viime aikoina lukenut, on liikuttu hyvin miehisissä maailmoissa.

Jääkiekkoilijan kesää seurasi Meren Yhden yön tarinat. Romaanissa rauhanajan sotilassairaalan potilaat (eli miehet) tappavat aikaansa kertomalla tarinoita. Tarinat käsittelevät poikkeuksetta kohtaamisia ja kohtaamattomuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Erityisen riemastuttava oli se sotamies, joka matkusti tapaamaan viikonlopuksi tyttöään, päättikin asemalla lähteä lipettiin ja matkusti junalla pitkin eteläistä Suomea joutuen muun muassa täysin ventovieraiden ihmisten kanssa talonrakennustyömaalle Lahteen. Täysin luonnollista kohtaamista! Ainakin Meren maailmassa.

Jos ovat Yhden yön miehet vikkeliä liikkeissään ja puheissaan, melkoisen vauhdikkaita käänteitä esittävät myös Tom Sawyer ja Huckleberry Finn, nuo Mark Twainin luomat seikkailunhaluiset nuoret miehet. Tom Sawyerin seikkailut saati Huckleberry Finnin seikkailut eivät suinkaan ole "vain" lastenkirjoja, vaan mitä parhainta lukemista kaiken ikäisille. Nuoremmilta lukijoilta saattaa Twainin parhaat sivallukset mennä yli ja ohi. Perin uskottavasti Twain on aikuisten maailmassa seikkailevien poikien ajatusmaailman tavoittanut.

Tom Sawyerin mielestä esimerkiksi suunnitelman täytyy olla monimutkaisuudessaan vaarallinen ja sääntöjen mukainen. Seikkailun säännöt puolestaan sanelevat aiemmat esimerkit eli kaikki ne hurjat tarinat, joita poika on lukenut ja kuullut. Näin Tom lyttää Huckin esittämän pelastussuunnitelman:
Kävis? Totta kai se kävis ku kaappikello. Mutta se on ihan liian yksinkertanen, ei siinä oo oikeastaan mitään. Mitä hyötyy on suunnitelmasta, josta ei oo ton enempää vaivaa? Se on laimee ku hanhenmaito. Eihän se herättäis sen enempää huomiota ku murto saippuatehtaaseen.
Ja näin Huck arvioi Tomin esittämää suunnitelmaa:
Kun Tom oli kertonut suunnitelmansa mulle, huomasin oitis, että tyylin puolesta se oli viisitoista kertaa omaani parempi, tekis yhtä lailla Jimistä vapaan miehen ja voisi sen lisäksi viedä meiltä kaikilta hengen. Olin siis tyytyväinen ja sanoin, että me noudatettaisiin sitä.  
Virkistävää!

Ne kovapintaiset kivikasvot, joiden seurasta olen päässyt nauttimaan ovat kovaksi keitettyjen dekkareiden päätähtiä. Raymond Chandlerin Philip Marlowe (tänä kesänä luvun alla ollut Vanha kultaraha ja Näkemiin, kaunokaiseni) ja Ross MacDonaldin (Kasvot vedessä) Lew Archer ovat molemmat yksityisetsiviä 1940-50-lukujen Los Angelesissa. Herrat ovat hyvin samantyylisiä: molemmat ovat sukkelia suustaan, usein napit vastakkain poliisin kanssa ja jääräpäisen sinnikkäitä ratkaisemaan työn alla oleva juttu.

Chandlerin ja MacDonaldin punomat juonet ovat niin monimutkaisia, että ne jäävät tietyllä tavalla sivuosaan. Lukijan huomio kääntyy muihin seikkoihin ja tämä lienee ollut kirjailijoiden tavoitekin. Vakavasti otettavasta kaunokirjallisuudesta on kaikin puolen kyse. Tämä vakuutteluksi niille, jotka eivät salapoliisikirjallisuutta lukemistoonsa suostu ottamaan.

Vanhempien herrasmiesten ajatusmaailmaan olen syventynyt vanhan kunnon Maigret´n kautta. Toki Maigret esiintyy Georges Simenonin kirjoissa nuorenakin miehenä. Koska Maigret-sarjasta olen raapaissut vasta pintaa, en ole nuorta komisariota tavannut.

Maigret-kirjat ovat aikamatka menneeseen Ranskaan, piipun savuun, herkullisiin ruokiin ja tuon tuostakin otettuihin neuvoa antaviin. Kirjojen maailma on uskottava ja elävä ja niin ovat tarinan henkilötkin. Maigret luottaa vainuunsa ja intuitioonsa eikä kaihda pistää ahtaalle yhteiskunnan kermaakaan. Kirjalliset matkat Ranskaan ovat olleet nautinnollisia kokemuksia.

Vaikka Maigret on tarpeen tullen tiukkasanainen ja -otteinen, Marlowe ja Archer eivät epäröi tarvittaessa käyttää nyrkkejään tai jopa kättä pidempää, ovat miehet pohjimmiltaan oikeudenmukaisuudessaan järkkymättömiä. Voi kuulostaa vanhanaikaiselta: he ovat hyvän puolella.

Toisin on asia unelmavävyksi kelpaamattomien miesten laita. Näiden kanssa olen ollut tekemisissä Jim Thompsonin kirjojen välityksellä. Täsmennys lienee paikallaan: nyt ei ole kyse samannimisestä amerikkalais-suomalaisesta jännityskirjailijasta, vaan 1906-1977 eläneestä jenkistä, jota kioskidostojevskiksikin on tituleerattu. Mutta näistä herroista myöhemmin lisää, niin erikoislaatuisista miehenkutaleista on kyse.

Maskuliininen kesä jatkukoon.

Annukka

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Jäähyväiset moniarvoiselle Berliinille



Oikeastaan ei ole mikään ihme, että brittiläinen kirjailija Christopher Isherwood kiinnostui kypsällä iällä hinduismista. Itämaisen oloinen kiihkottomuus näkyy jo hänen tunnetuissa 1930-luvun töissään. ”Minä olen kamera, suljin avoinna, täysin passiivinen, tallentava, en ajatteleva”, kirjoittaa Cabaret : jäähyväiset Berliinille -kirjan alussa sen kertoja, Isherwood-niminen mies. Tästä on kaukana länsimainen halu visioida, kehittää ja muuttaa, puhumattakaan vikojen etsimisestä tai tuomitsemisesta.
Isherwood lähti 1920-1930-lukujen taitteessa Britanniasta Berliiniin etsimään vapautta ja kauniita poikia. Kymmenen vuotta myöhemmin se tuskin olisi juolahtanut hänen mieleensä. Cabaret-kirja on suomennos Isherwoodin Berliini-episodeista, alkuperäiseltä nimeltään Goodbye to Berlin. Cabaret-nimi tulee tietenkin samaan aineistoon perustuvasta Broadway-musikaalista ja Hollywood-elokuvasta.

Kirjan kauppaaminen elokuvan nimellä ja Liza Minellin kuvalla on vähän halpaa ja jopa harhaanjohtavaa: kyseessä on kaksi aivan eri tarinaa, yhteistä ovat vain muutamat henkilöt ja aikakausi. Osittain Cabaret-elokuvan tarina sitä paitsi pohjautuu Isherwoodin romaaniin Mr Norris changes trains, jota ei jostakin syystä ole koskaan suomennettu. Goodbye to Berlinkin sai sen kunnian vasta 1970-luvulla elokuvan imussa. Ehkä Isherwoodin tarinat eivät sitä aikaisemmin olisi oikein suomalaiseen henkiseen ilmastoon sopineetkaan.

Kaikista ansioistaan huolimatta elokuva jättää silotellun jälkimaun Isherwoodin tekstiin verrattuna. Isherwoodin episodit muodostavat enintään löyhästi yhteen limittyvän kokonaisuuden tai kollaasin henkilöitä ja satunnaisenoloisia tapahtumia.

Kirjan kertojan tapaamat ja kuvaamat berliiniläiset ovat jokainen jotenkin epäonnistuneita, syrjässä omasta elämästään ja maailman menosta. Nuoret, menestyvät miehet ovat onnettomia, usein ongelmallisen seksuaalisuutensa vuoksi. Homoseksuaalisuutta ei koskaan mainita suoraan, mutta homoeroottinen lataus on esimerkiksi tarinassa Rügenin saarella (Kesä 1931) piukea kuin Tom of Finland -miehen housunpuntti. Varakkaan Bernhard Landauerin kohtalon sinetöi sukupuolinen suuntautuminen yhdistyneenä juutalaiseen syntyperään. Vähemmästäkin saattoi parhaassa iässä oleva mies kuolla ”sydänkohtaukseen” 1930-luvun Saksassa.

Ja sitten on tietenkin Sally Bowles, kullankaivaja uransa alussa. Pohjimmiltaan Sally on ehkä vielä viaton tai yksinkertaisesti vain vähän yksinkertainen. ”Asemaansa vielä vakiinnuttamattomaksi puolimaailmannaiseksi hänellä tuntui olevan hämmästyttävän vähän liiketajua tai tahdikkuutta”.

Yhteiskunnallisia ääripäitä edustavat juutalainen liikemiessuku Landauerit ja Nowakit, köyhä työläisperhe, jota kirjan takakannessa mainitaan neuroottiseksi. Minusta neuroottisia ovat lähinnä Landauerit, Nowakit ovat vain oppimattomia ja köyhiä, siitä kaikki ongelmat. Perheessä on tuberkuloosia ja alkoholismia. Perheen pojista toinen, kunnollinen, kannattaa fasismia, ja toinen on rikkaiden poikaystäviensä rahoilla vetelehtivä pikkurikollinen. Köyhyys ja suuret tuloerot aiheuttavat sairautta, rikollisuutta, aatteellista radikalisoitumista ja sosiaalisia ongelmia, sen Isherwood rekisteröi vakuuttavasti.

Vaikka on Isherwoodinkin kameralla suuntansa, jos linssi pyrkiikin värittömyyteen. Kolmannen valtakunnan eliitistä se pysyttelee kaukana. Ne kuvatut, joilla on natsisympatioita, näytetään yksinkertaisina, harhaanjohdettuina tai sitten hyötyä tavoittelevina pragmaatikkoina. Miellyttävää, älykästä natsia ei Isherwoodin Berliinissä ole.

Maileena

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Karjalan kunnailta Savon salomaille

Talvisotaa pakeni Karjalasta 400 000 ihmistä. Heistä osa löysi uuden kotinsa Sisä-Savosta. Teos Kaksi kotia - monta tarinaa kertoo heidän vaiheistaan sota-ajasta tähän päivään. Karjalan liitto valitsi kirjan vuoden 2010 karjalaiseksi pitäjäkirjaksi.


Vuonna 2003 Rautalammin museon ja Sisä-Savon karjalaisseurojen perustama perinnetyöryhmä aloitteli siirtokarjalaisten muistitiedon keruuta Rautalammilla, Suonenjoella, Vesannolla, Karttulassa ja Tervossa. Kuusi vuotta myöhemmin suururakka oli saatu päätökseen. Keruutyöstä syntyi jyhkeä 400-sivuinen historiallinen ja kansatieteellinen tietopaketti siirtokarjalaisten evakkotaipaleesta. Kirjan on toimittanut Leni Koukkari, ja siinä on artikkeleita 16 kirjoittajalta. Kirjan ydin ja rikkaus on siihen sisältyvät henkilökohtaiset muistot.

Kirjaa varten haastateltiin yli 120 henkilöä, heidän joukossaan myös vanhempani Pauli ja Julia. Valokuvia kerättiin yli 1000. Siirtolaisvanhukset - sota-ajan lapset ja nuoret - kuljettavat lukijat kertomuksillaan läpi sota-ajan koettelemusten. Matkaan piti lähteä, vaikka määränpäästä ei ollut tietoa. Lähtökäsky tuli nopeasti. Moni kertoo kirjassa, kuinka uunilämpimät leivät jouduttiin pakkaamaan pikaisesti mukaan. Itkettiin sotaa ja surtiin kotikontuja. Jäädäkään ei voitu. Härkävaunuissa matkattiin, siellä synnyttiin ja kuoltiin – ja pelättiin pommituksia.

Sekä isäni että äitini perhe majoittui ensin Keski-Suomeen Saarijärvelle. Kun Karjala vallattiin takaisin, pääsi osa asukkaista palaamaan koteihinsa. Isä-Pauli matkasi oman isänsä kanssa vain todetakseen, että kodista oli jäljellä ainoastaan riihi. Se kunnostettiin sittemmin asuinrakennukseksi. Myös äitini perhe palasi Karjalaan vuosiksi 1942-44. Toisella evakkomatkalla sijoituspaikaksi tuli molempien perheille Säyneinen. Monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen perheet päätyivät Rautalammille.

Sodan päätyttyä Sisä-Savon alueelle oli asutettu 5 000 karjalaista – pääosa heistä oli Salmista, Impilahdelta, Suistamosta ja Suojärveltä. Alkoi yhteiselo kantaväestön kanssa. Siirtolaisväestö rikastutti omalla kulttuurillaan asuttamaansa paikkakuntaa. Kun Hotakaisen Karilta eräässä haastattelussa kyseltiin lapsuuden ja nuoruuden muistikuvia Rautalammilta, hän mainitsi yhtenä näkyvänä piirteenä kylän ilmettä virkistäneen karjalaisväestön. Kirjailijan kauppiasvanhemmat Keijo ja Meeri kertovat kirjassa, että murre ja nopea puherytmi aiheuttivat joskus ymmärtämisongelmia ja väärinkäsityksiä. Useimmiten rinnakkaiselo sujui hyvin. Itse en muista vanhempieni koskaan valittaneen savolaisten kohdelleen heitä huonosti. Toisenlaisiakin tarinoita evakoihin suhtautumisesta toki löytyy.

Vaikka kirjassa viipyilläänkin pitkään entisellä kotiseudulla, ei siinä pitäydytä ainoastaan menetettyyn Karjalaan ja sen ikävöintiin. Artikkeleissa kerrotaan myös karjalaisuuden ilmenemismuodoista nykyajassa: elävästä ruokaperinteestä, käsityöharrastuksesta ja ortodoksisesta uskosta. Pohditaan myös karjalan kielen asemaa ja tapojen säilymistä. Tekstin lomaan on sijoitettu infolaatikoita, joihin on koottu selventävää lisätietoa mm. kylistä ja pitäjistä. Lopussa olevista henkilö- ja paikkanimiluetteloista löysin minäkin, toisen polven karjalainen, monta vanhempieni kertomuksista tuttua nimeä ja paikkaa.

Ikäväkseni Isä-Pauli ei ehtinyt kirjaan tarttua. Samana vuonna kun kirja ilmestyi, saattelimme hänet viimeiselle evakkomatkalle tuonilmaisiin. Kirjan sivuilla hän kuitenkin elää yhdessä Kuikkien, Pantsujen, Postareiden, Rahkosten ja monien, monien muiden tuttujensa kanssa - kuin Karjalassa ennen.

Aira

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Luettua ja koettua: Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset

Tämän punajalkahaukan kävin oikeasti
bongaamassa 29.5. Maaningalla.
Kuva: Ilkka Markkanen.

Lars Sundin mainio kirja Onnellinen pieni saari vuodelta 2007 antoi selvää osviittaa siitä, että kirjailija on myös vakavasti otettava lintuharrastaja. Sen huomaa tavasta, jolla lintuja kuvataan; siinä ei ole mitään ylimalkaista, vaan tarkkoja huomioita. 

Silti kirja Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset yllätti: mieshän on sukulaissielu. Varmasti jokainen himolintuharrastaja kokee läheisyyttä Sundin tavassa elää lintuvuosi läpi, vuosi toisensa jälkeen. Juuri tässä piilee harrastusten viehätys ja tärkeys: tapaatpa ”kohtalotoverin” missä tahansa, sinun on helppo liittyä seuraan ja puhua samaa kieltä vaikka ilman yhteistä kieltä.
  
Tästä päästään kielikysymykseen ja kirjan käännökseen. Suomalaisen lintuharrastuskentän läpikotaisin tuntevana koin käännöksen monilta osin heikoksi, se ei vastaa suomalaisten harrastajien tapaa kommunikoida keskenään ja ulospäin. Kirjassa yltiöpäisesti käytetty sana ”bongaus” tarkoittaa meille sitä, että mennään katsomaan jonkun toisen löytämää harvinaisuutta (tai muuten vaan mielenkiintoista lajia), josta on saanut tiedon havaintojärjestelmästä tai tekstiviestihälytyksen. Muuten me teemme retkiä ja katsomme, havainnoimme, tarkkailemme ja harrastamme lintuja.

Koska suomennos, joka sisälsi paljon kirjoitusvirheitäkin, tuntui falskilta, minun oli pakko lukea perusruotsillani alkuperäisteos. Epäilykseni oli totta: ei siellä puhuttu joka käänteessä bongauksesta, ruotsiksi ”kryssa”, vaan termi oli ”skåda” kuten teoksen nimessäkin En morgontrött fågelskådares bekännelser.

Niinpä törmäsin suomen kielen puutteellisuuteen tässä asiassa. Ruotsin termille ”skåda fåglar” tai englannin ”to be (or not to be) watching birds” ei löydy hyvää suomenkielistä vastinetta. Lintuharrastaja on toimiva substantiivi, mutta verbille "skådä" on vaikea löytää vastinetta. Käsittääkseni sana bongata ei sisällä suurelle yleisöllekään sitä, että lintua tarkastellaan yksityiskohdittain ja havainnoidaan myös linnun käyttäytymistä. Harmi, että sana bongaus on niin helppo ja tarttuva toisin kuin ruotsin "kryssa".


Lintuharrastuksen ytimessä

Mutta selvitellään jalat irti kielikysymysten lillukanvarsista ja lennetään mukaan Sundin lintujen täyttämään elämään. Oleellista on, että linturetkille mennään aina kun voidaan ja myös silloin, kun ei oikeastaan voida. Levottomat jalat vievät huomaamatta ulos, kun tietää, että juuri nyt on oikea aika nähdä vuoden ensimmäinen metsähanhi, kiuru tai västäräkki. 

Sundin sanoin tällainen lintuharrastaja ei pysty enää lintujen kohtuukäyttöön, vaan kyseessä on vakava riippuvuus. Tästä lintuholismista ei edes halua päästä eroon, minä jos kukaan sen tiedän. Kirjaa voikin suositella Aves-Anon-vertaistukiryhmille eli linnuista riippuvaisten läheisille lukemistoksi oman holistinsa ymmärtämiseen.

Lars Sundin päiväkirjanlehdet, kohtaamiset lintujen kanssa, sattuvat toista aamu-unista linturetkeilijää suoraan sydämeen. Naispuoliselle harrastajalle miehisen miehen tunnustus ”Minä olen heikkona sinirintoihin” tuo suorastaan kyyneleet silmiin. Myös aeto savolaenen lintumies tunnustaa retkillä rehdisti ääneen lintuheikkoutensa, se ei ole vain ruotsinkielisen väestön tapa.

Sund ei yritäkään olla tieteellinen lintujen tarkkailija, vaan hän toteaa monien lintuharrastajien yhteisellä suulla ”Mutta ehkä se juuri on jutun juoni: teemme jotain sellaista mikä on täysin turhaa muille kuin meille itsellemme ja toisille yhtä lintuhulluille.” Luonnon säilymisestä jälkipolville Sund kuitenkin kantaa aitoa huolta. Siksi on tärkeää niin Ruotsissa kuin Suomessakin ilmoittaa havaintonsa valtakunnallisiin havaintojärjestelmiin. Kirjassa kuljetaankin reaaliajassa lintuhavaintojen seuraamisessa, niin kuin valtaosa aktiiveista lintumiehistä ja -naisista tekee.

Koen äärimmäisen läheiseksi Sundin tavan harrastaa ja kuvata sanallisesti näkemänsä linnut. Jo tässä olisi yllin kyllin antamaan loistava lukukokemus. Mutta Sund on perehtynyt tarkoin lintuharrastuksen ja -tieteen historiaan alkaen antiikin Kreikan lintuoraakkeleista. Laaja lukeneisuus ja yleissivistys näkyvät myös lintuaiheisen runouden siteerauksissa, mikä kaikki kulkee päiväkirjan lehdillä mukana. Arvostan suuresti poikkitieteellisyystaiteellisuutta, ja tämä on hyvä syy hankkia kirja myös ikiomaksi.

Johdattakoon kirjassa siteerattu Esaias Tegnérin runo ”Muuttolinnut” vuodelta 1812 meidät Pohjolan kesään: 

On korkeella kurussa niittymme tuo
sinne parvemme päätyy vuoteensa luo.
Sinne laskemme munat, pohjoisen kesään
missä aurinko yön käy hautovan pesään.

Asta Lähdesmäki
lintuharrastaja

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Polkupyörällä ajamisen taito

Olen aina pitänyt kirjoista, joissa henkilöt ovat jollakin tavalla säröillä. Elämässään onnistuneet, kaikin tavoin mallikelpoiset yksilöt harvemmin jaksavat kiinnostaa.

Ron McLartyn kirjan Polkupyörällä ajamisen taito päähenkilö Smithy Ide on 43-vuotias itseään inhoava 120-kiloinen luuseri, joka tekee puuduttavaa työtä ja täyttää vapaa-aikansa epäterveellisillä tottumuksilla. Ihmissuhteetkaan eivät oikein nappaa. Smithyllä ei ole vaimoa, tyttöystävää eikä edes mainittavia ystäviä. Mikä saa antisankarimme havahtumaan ja kääntämään elämänsä uuteen suuntaan?

Tarinan alussa Smithy Ide on täysin hukassa. Hän kuluttaa elämänsä tupakoiden ja juopotellen, eikä päiviin oikein muuta mahdukaan. Tärkeimmät läheiset ovat omat vanhemmat, joiden kanssa hän jakaa kauan sitten kadonneen sisarensa kipeän muiston. Smithy kuvaa itseään armottomasti:
Vaikka poikavuosieni elämässä ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa tai johdonmukaista toimintamallia, olin kuitenkin omalla vähäpätöisellä tavallani mukana tässä maailmassa. Osa kokonaisuutta. Nykyisin mitään ei enää tapahdu. Totesin vain jossain vaiheessa, että televisio, olut ja suolarinkelit ovat helpompi vaihtoehto.
Smithyn pysähtynyt elämä kääntyy ylösalaisin odottamattoman tragedian seurauksena, ja muistot, sattuma sekä silkka humalatila sysäävät Smithyn polkupyörän selkään. Hänen tavoitteenaan on selvittää, mitä tapahtui päänsisäisiin ääniinsä hukkuneelle siskolle. Taival taittuu paahtavassa auringossa, tähtitaivaan alla ja lumimyrskyssä. Smithy joutuu auton töytäisemäksi, hänet hakataan, häntä uhataan aseella, ja epäillään vuoroin kodittomaksi alkoholistiksi, lasten hyväksikäyttäjäksi tai onnenonkijaksi. Mutta Smithyä myös autetaan, kun hän tarvitsee apua, ja hän saa kokea todellista välittämistä.

Polkupyörällä ajamisen taito on vähäeleinen, mutta vetoava tarina tavallisen miehen matkasta Amerikan halki kohti omia muistoja, kertomus pyrkimyksestä ottaa oma elämä haltuun. Kerronta kulkee vuorotellen nykyisyydessä ja menneisyydessä. Matkan myötä punoutuu auki tarina Smithyn lapsuudesta ja aikuisuuden varhaisvuosista, hänen perheestään ja sisaren sairaudesta, omasta kasvusta sekä rakkaudesta.

Smithyn kohtaamille henkilöille on kertynyt vastoinkäymisiä keskimääräistä enemmän. He räpiköivät elämässään eteenpäin miten taitavat. Pidän tyylistä, jolla kirjailija on henkilöitään kuvannut: hän ei maalaile eikä selitä asioita puhki, vaan antaa tilaa lukijassa syntyville tunteille, oivalluksille ja tulkinnoille. Polkupyörällä ajamisen taito on kehitystarina vailla imelyyttä. Sen lukeminen antaa uskoa muutoksen mahdollisuuteen.

Päivikki