Talvisotaa pakeni Karjalasta 400 000 ihmistä. Heistä osa löysi uuden kotinsa Sisä-Savosta. Teos Kaksi kotia - monta tarinaa kertoo heidän vaiheistaan sota-ajasta tähän päivään. Karjalan liitto valitsi kirjan vuoden 2010 karjalaiseksi pitäjäkirjaksi.
Vuonna 2003 Rautalammin museon ja Sisä-Savon karjalaisseurojen perustama perinnetyöryhmä aloitteli siirtokarjalaisten muistitiedon keruuta Rautalammilla, Suonenjoella, Vesannolla, Karttulassa ja Tervossa. Kuusi vuotta myöhemmin suururakka oli saatu päätökseen. Keruutyöstä syntyi jyhkeä 400-sivuinen historiallinen ja kansatieteellinen tietopaketti siirtokarjalaisten evakkotaipaleesta. Kirjan on toimittanut Leni Koukkari, ja siinä on artikkeleita 16 kirjoittajalta. Kirjan ydin ja rikkaus on siihen sisältyvät henkilökohtaiset muistot.
Kirjaa varten haastateltiin yli 120 henkilöä, heidän joukossaan myös vanhempani Pauli ja Julia. Valokuvia kerättiin yli 1000. Siirtolaisvanhukset - sota-ajan lapset ja nuoret - kuljettavat lukijat kertomuksillaan läpi sota-ajan koettelemusten. Matkaan piti lähteä, vaikka määränpäästä ei ollut tietoa. Lähtökäsky tuli nopeasti. Moni kertoo kirjassa, kuinka uunilämpimät leivät jouduttiin pakkaamaan pikaisesti mukaan. Itkettiin sotaa ja surtiin kotikontuja. Jäädäkään ei voitu. Härkävaunuissa matkattiin, siellä synnyttiin ja kuoltiin – ja pelättiin pommituksia.
Sekä isäni että äitini perhe majoittui ensin Keski-Suomeen Saarijärvelle. Kun Karjala vallattiin takaisin, pääsi osa asukkaista palaamaan koteihinsa. Isä-Pauli matkasi oman isänsä kanssa vain todetakseen, että kodista oli jäljellä ainoastaan riihi. Se kunnostettiin sittemmin asuinrakennukseksi. Myös äitini perhe palasi Karjalaan vuosiksi 1942-44. Toisella evakkomatkalla sijoituspaikaksi tuli molempien perheille Säyneinen. Monien vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen perheet päätyivät Rautalammille.
Sodan päätyttyä Sisä-Savon alueelle oli asutettu 5 000 karjalaista – pääosa heistä oli Salmista, Impilahdelta, Suistamosta ja Suojärveltä. Alkoi yhteiselo kantaväestön kanssa. Siirtolaisväestö rikastutti omalla kulttuurillaan asuttamaansa paikkakuntaa. Kun Hotakaisen Karilta eräässä haastattelussa kyseltiin lapsuuden ja nuoruuden muistikuvia Rautalammilta, hän mainitsi yhtenä näkyvänä piirteenä kylän ilmettä virkistäneen karjalaisväestön. Kirjailijan kauppiasvanhemmat Keijo ja Meeri kertovat kirjassa, että murre ja nopea puherytmi aiheuttivat joskus ymmärtämisongelmia ja väärinkäsityksiä. Useimmiten rinnakkaiselo sujui hyvin. Itse en muista vanhempieni koskaan valittaneen savolaisten kohdelleen heitä huonosti. Toisenlaisiakin tarinoita evakoihin suhtautumisesta toki löytyy.
Vaikka kirjassa viipyilläänkin pitkään entisellä kotiseudulla, ei siinä pitäydytä ainoastaan menetettyyn Karjalaan ja sen ikävöintiin. Artikkeleissa kerrotaan myös karjalaisuuden ilmenemismuodoista nykyajassa: elävästä ruokaperinteestä, käsityöharrastuksesta ja ortodoksisesta uskosta. Pohditaan myös karjalan kielen asemaa ja tapojen säilymistä. Tekstin lomaan on sijoitettu infolaatikoita, joihin on koottu selventävää lisätietoa mm. kylistä ja pitäjistä. Lopussa olevista henkilö- ja paikkanimiluetteloista löysin minäkin, toisen polven karjalainen, monta vanhempieni kertomuksista tuttua nimeä ja paikkaa.
Ikäväkseni Isä-Pauli ei ehtinyt kirjaan tarttua. Samana vuonna kun kirja ilmestyi, saattelimme hänet viimeiselle evakkomatkalle tuonilmaisiin. Kirjan sivuilla hän kuitenkin elää yhdessä Kuikkien, Pantsujen, Postareiden, Rahkosten ja monien, monien muiden tuttujensa kanssa - kuin Karjalassa ennen.
Aira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti