Pihlajanmarjakarkkeja ja suklaapatukoita

Markus Nummi: Karkkipäivä, Otava 2010.

Välittääkö kukaan, auttaako ainutkaan? Tämä kysymys jäi askarruttamaan Markus Nummen Karkkipäivä-kirjaa lukiessa. Kirjassa liikutaan lastensuojelun parissa.

Yhdeksänvuotias Tomi kohtaa kaupan jonossa Arin. Kaikki saa alkunsa karkkipussista, joka melkein jää Tomilta ostamatta. Onneksi kirjailija-Ari huomaa pienen pojan hädän ja Tomi saa pihlajanmarjakarkkinsa. Kiitollisuuden Tomi palkitsee liimautumalla Ariin. Arista tulee se aikuinen, joka lapselta puuttuu – ja jota hän ikävöi.

Tomin elämää sivuaa myös vaikeaa avioeroa elävä, suklaapatukoita ahmiva Paula. Ammatiltaan Paula on tilanhallintasuunnittelija. Muiden asioita on helppo järjestellä, mutta kuka arvaakaan, minkälaista kaaosta hänen oma elämänsä on. Paulalla on pieni tytär Mirja. Mirjalla on hätä, joka aikuisilta jää huomaamatta – onhan hätä piilotettu isoon kerrostaloon ikkunoita peittävien verhojen taakse. Mutta onneksi on Tomi, Tok Kilmoori, eikä hän jätä asiaa hoitamatta: Prinsessa Mirabella on pelastettava Punaisen Koopra Noidan kynsistä. Yksin pieni ihminen ei siihen kuitenkaan kykene. Apuun tarvitaan Arin lisäksi muitakin välittäviä aikuisia, kuten sosiaalityöntekijä Katri.

Kirja kertoo karun tarinan pahoinvoivasta Suomesta. Surulliseksi kertomuksen tekee ajankohtainen oikeudenkäynti kahdeksanvuotiaan helsinkiläistytön murhasta. Löytyykö hädässä olevista lapsista välittäviä aikuisia – tosielämässä? Entä jaksavatko aikuiset? Missä ovat kaivatut Arit ja Katrit?

Markus Nummi on 53-vuotias elokuvaohjaaja ja kirjailija. Hän on runoilija Lassi Nummen poika. Karkkipäivä oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2010.

Aira

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22, Gummerus 2013.

Silloin tällöin tulee luettua ns. mielentyhjennyskirjallisuutta. Tiedäthän, rentouttavan viihdekirjan. Tämä kirja on hömpähtävä, mutta siinä saa kuitenkin yhden lomapäivän kulumaan niin, että töistä muistuttaa vain kirjassa oleva sähköpostiviestintä.

Alice Buckle on 44-vuotias osa-aikainen ilmaisutaidon opettaja, jolla on takanaan yksi käsikirjoitettu näytelmä. Se sai aikanaan niin huonot arvostelut, että Alice lopetti kirjoittamisen tykkänään. Alice on naimisissa mainosalalla työskentelevän Williamin kanssa. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta. Alice valmistelee tunteja kuudelle kouluryhmälle, tekee itselleen lounaseväät, sopii lääkärikäynnit muistiongelmaiselle isälleen, tulee kotiin laittamaan päivällistä - ja on eksyksissä avioliitossaan.

”Joskus sanon miehelleni, että hän kuorsaa, vaikkei hän kuorsaakaan. joten mieheni päätyy nukkumaan vierashuoneeseen ja minä saan sängyn kokonaan itselleni”.

Alice päättää osallistua netistä löytämäänsä, 2000-luvun avioliittoa käsittelevään tutkimukseen. Hän saa koodinimekseen Vaimo 22 ja tutkimuksen yhteyshenkilö nimen Tutkija 101. Nimettömänä tapahtuva kirjeenvaihto tuntuu Alicesta vapauttavalta ja se kääntyykin pian hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Alice alkaa pohtia elämäänsä ja avioliittoaan yhä tarkemmin. Hän alkaa odottaa malttamattomasti viestejä ja kommentteja omiin ajatuksiinsa. Sähköpostin lukemisesta tulee päivän kohokohta.

Kysymys 65:” Mitä ajattelet siitä, että monet liitot hajoavat siksi, että puolisot tuntevat olevansa enemmän kämppäkavereita kuin rakastavaisia”?

Alicen vastaus: ”Tiedän, että kämppäkaveri on tabusana, mutta on siinä ideaakin: mitä jos kämppäkaverius on avioliiton keskivaiheen luonnollinen olotila? Jospa sen kuuluukin olla niin? Ehkä se on ainoa mahdollinen olotila silloin, kun pitää tarpoa lasten kasvattamisen ja eläkeikään varautumisen ja rahan säästämisen suossa”?

Tarkemmista juonenkäänteistä ei kannata kirjoittaa mutta yllätystä on jonkin verran luvassa. Kirjan luettuaan jää pohtimaan omaa tilannettaan: Pidänkö tosiaan yhteyttä läheisiini ja ystäviin lähes kokonaan tekstiviestein ja sähköpostilla?

Päivikki

Mahtilinnun matkassa

Viime vuonna ilmestyneiden luontokirjojen joukosta löysin Eero Murtomäen kirjoittaman kirjan Kaarne : tietolintu. Kirjan kannessa komeilee valkoista taustaa vasten tuttu lintu, kiiltävähöyheninen korppi. Korppi tunnettiin aiemmin nimellä kaarne.

Kaarneesta korpiksi

Kaarne-nimen historia ulottuu tieteellisessä kirjallisuudessa 1860-luvulle. Luonnontieteilijä Aukusti Juhana Mela muutti kuitenkin kaarneen korpiksi 1872 ilmestyneessä kirjassa Fauna Fennica : Suomen eläimistö nuorisolle. Korppi-sanan alkuperä on ruotsin kielessä. Murtomäki haluaisi palauttaa nimen takaisin kaarneeksi, sillä se kuvaa hänen mielestään paremmin linnun ikiaikaista, alkuperäistä olemusta. Suomalaisten kadonnut suhde kaarneeseen surettaa kirjailijaa. Lohtua tuo valtameren toisella puolella asuvien kansojen yhäkin elinvoimaiset myytit ja legendat: Kanadassa veistetään vieläkin kaarnenaamioita ja käytetään kaarnetta veistosten aiheena.

Kaarneesta kaveri

Löytämäni kirja ei ole 70-vuotiaan luontokuvaaja ja kirjailija Murtomäen ainoa korpista kirjoittama teos. Sitä edelsivät vuonna 1978 Musta lintu sekä kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Mahtilintu. Kirjaa selaillessa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi variksen sukuinen lintu, Corvus corax, kiehtoo kirjailijaa. Murtomäki kertoo eloisasti pitkään kestäneestä suhteestaan kaarneeseen. Mukaan mahtuu pari nuoruusvuosien ”syntiäkin”: ammutun linnun anastaminen ja korpinpoikasen vieminen pesästä. Ja lukuisat tuoksuvat tuokiot kaarneen ruokakaapilla – kaatopaikalla – lintua seuratessa ja kuvatessa. Lintuharrastus on kuljettanut Murtomäkeä Pohjanmaan metsistä Lapin erämaihin.

Kiehtova siivekäs

Suomalaisen kansanperinteen korppitulkinnat saavat kirjassa oman lukunsa. Kaarne on kuulunut suomalaisessa mytologiassa ennelintuihin. Sen täysmusta väritys ja suuri koko on herättänyt pelonsekaisia tunteita, ja sitä on pidetty kuoleman ja murheen lintuna. Näiden uskomusten takaa Murtomäki löytää kaarneesta paljon positiivista – kuten linnun sosiaalisuuden ja leikkisyyden. Viisaskin korppi on, ovathan sen aivot suurimpia lintujen joukosta. Hyljeksitystä linnusta kehkeytyy kirjan sivuilla kiehtova siivekäs.

Kaunis kuvakirja

Kaarne on mainio luontokirja. Sen sisältävät loistokkaat valokuvat tekevät siitä myös mukavan selailtavan. Kirjasta henkii Murtomäen kunnioittava ja nöyrä suhde luontoon. Viime vuonna Suomen luonnonsuojeluliitto palkitsi hänet Ympäristöpalkinnolla pyyteettömästä luonnon puolustamisesta kuvan, sanan ja toiminnan avulla. Aiemmin vuonna 1981 Murtomäki on palkittu Valtion taidepalkinnolla.

Toivottavasti kirjan lukijat löytävät korpista uuden lintuystävän. Ainakin minä vietin kirjan seurassa monta mukavaa hetkeä. Kro kro!

Aira

Stadin friidu ja kalsa mutsi Karjalast

Suuret ikäluokat rynnistivät elämään neljäkymmentäluvun loppupuoliskolla.  Siinä hulinassa lipsahtaa maailmaan myös Pirkko Saision Elämänmenon päähenkilö Marja, eikä suinkaan äitinsä iloksi.  Eila-äiti on ärhäkkä ja suoraviivainen sotaleski ja työläisnainen, jonka varjossa tytär kasvaa vetäytyväksi ja sulkeutuneeksi.

Syöjätär, vessa, vesiposti, keittokomero ja huone 

Eilan mielestä syy tytön kummaan käytökseen on tämän isä, taiteesta ja tunteista haaveksinut kansakoulunopettaja, sotainvalidi  – ja ukkomies, joka pakenee avioperheensä luo hyvän aikaa ennen lapsensa syntymää.  Eila jää yksin selviytymään lapsen kanssa vetoiseen hellahuoneeseen, eikä se taida olla omiaan parantamaan äidin ja lapsen suhdetta.

Marja kuitenkin kasvaa sinnikkäästi omalla, hiljaisella tavallaan.  Äidin uusi mies on mukautuvainen ja kiltti, ja Eila määrää perheen kaapin paikan meluisesti ja aggressiivisesti.  Marja joutuu eniten äitinsä hampaisiin, sisaruspuolet pääsevät vähemmällä, vaikka ei Eila heitäkään aina säästele.  Pienikin epäsopu kärjistyy helposti, kun viisihenkisen perheen asuntona on huone, keittokomero ja alkovi.  Marjan turva on äidin nuoruudenystävä Lempi, jonka luo voi paeta välillä melkein hengenvaarallisia kotioloja.

Sosiaalisen nousun mahdollisuus itää lasten koulunkäynnissä, johon Eilankin on hampaat irvessä suostuttava.  Eila ei kuitenkaan malta olla sättimättä oppikoulua käyviä tyttäriään hienostelijoiksi ja tyhjäntoimittajiksi.  Se kuvastaa hyvin hyvinvointiyhteiskunnan synnyn kääntöpuolta: vanhempiaan paremmin koulutetut lapset etääntyvät vanhempiensa arvomaailmasta ja sukupolvien välinen kuilu kasvaa ylittämättömäksi.

Aikansa lapsi potkii yhä

Saision esikoisteos solahtaa vaivattomasti osaksi jämäkkää 1970-luvun suomalaista proosaa, joka on suoraviivaista ja arkista kuin näkkileipä.  Mielikuvitus ei siinä juhli.  Perusteet ovat selkeät: työläisen osa on ankea ja idässä on Neuvostoliitto.  Alpo Ruuthin, Hannu Salaman tai Lassi Sinkkosen tuotannossa elää sama tanakka totisuus.

Elämänmenoa voi tutkailla sosialistisen realismin näkökulmasta.  Marja on kuin onkin positiivinen sankari, vaikka hänen ihanteellisuutensa on pikemminkin aavistelevaa ja uinailevaa kuin toiminnallista.  Työläisten kova osa kapitalismin rautaisessa otteessa tulee selväksi.  Eilan inhimillisyyden liian tyly elämä syö kokonaan. 

Elämänmeno on pysynyt hengissä, sitä luetaan edelleen.  Sen elinvoimaisuus syntyy varmaan ajattomista tyypeistä ja perhehelvetin kuvauksesta.  Eilan karjalanmurteiset monologiosuudet Marjan näkökulman rinnalla taittavat vähän harmaan sävyjä muuten mustavalkoiseen asetelmaan.   Marjan kasvu kohti omaa ydintään on hyvässä vauhdissa kirjan päättyessä, ja maailma kaikkine mahdollisuuksineen tuntuu olevan juuri avautumassa hänelle.

Maileena

Mikä yhdistää näyttelijä Nicole Kidmanin kirjailija Virginia Woolfiin?

Harvoin hienosta kirjasta tulee hyvä elokuva. Näin kävi yllättäen yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin romaanille Tunnit, joka palkittiin Pulitzerilla. Stephen Daldry ohjasi siitä mainion filmin.

Elokuvaa seuratessani aloin pitää näyttelijä Meryl Streepistä. Tunnit sai Golden Globe –palkinnon parhaana draamaelokuvana, ja Nicole Kidman voitti sillä naispääosan Oscarin.

Tunnit kertoo kolmesta naisesta eri aikakausilta. Heidät solmii yhteen englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin romaani Mrs Dalloway. Pääosan tarinasta muodostaa kolme päivää, päivä kunkin elämästä.

Yksi naisista on Virginia Woolf (Nicole Kidman) vuoden 1923 Lontoon laitamilla kirjoittamassa romaania Mrs Dalloway. Vuonna 1951 Los Angelesissa nuori kotiäiti (Julianne Moore) lukee tuota romaania hotellissa. 1900-luvun lopulla New Yorkissa kustantamossa työskentelevä nainen (Meryl Streep) käyttäytyy kuin rouva Dalloway. Hän järjestää juhlan ystävälleen Richardille (Ed Harris), joka sairastaa aidsia ja on juuri palkittu urastaan runoilijana.

Epätoivosta elämisen riemuun

Romaani kiinnosti minua monesta syystä. Olen lukenut Virginia Woolfia, jopa englanniksi. Tunnit on kirjoitettu taitavasti, ja nautin Marja Alopaeuksen suomennoksesta. Eräs henkilöistä ryhtyy kirjastonhoitajaksi. Tunnelmaltaan tarina vaihtelee epätoivosta elämisen riemuun.

Elokuva noudatti romaania muistaakseni erästä kohtausta lukuun ottamatta.

Terhi

Margaret Atwoodin novellikirja Poikkeustila

Margaret Atwood: Poikkeustila, Otava 2007.

Kun on valinnut lukupiirikirjan, on aina jännittävää odotella lukupiiriläisten kommentteja. Tammikuun kirjaksi valitsin poikkeuksellisesti novellikirjan. Kirjassa on yksitoista jollakin tavalla toisiinsa liittyvää novellia. Päähenkilö Nell kasvaa huolestuneesta pikkutytöstä ailahtelevaksi nuoreksi naiseksi, joka tuntee itsensä sivulliseksi kaikkialla. Kirjan tapahtumissa on Atwoodin mukaan vahvasti omaelämäkerrallisia aineksia.

Ensimmäisen novellin nimi on Huonot uutiset. Myöhäistä keski-ikää elävät pystyvät hyvin samaistumaan ikääntyviin Nelliin ja Tigiin ja heidän aamutoimiinsa. ”Kaikkeen menee enemmän aikaa kuin ennen” toteaa Nell. Pientä kremppaa tuntuu joka puolella kehoa ja Nell varmistaakin aina ensiksi herättyään, että Tig onyhä hänen vieressään ja hengittää.

Seuraavassa novellissa hypähdetään Nellin lapsuuteen. Hän on 11-vuotias ja neuloo kuumeisesti valkoista vauvanneulesettiä. Lukupiiriläiseni olivat tuohtuneita tavasta, millä lapsi joutuu ottamaan vastuuta aikuisten asioista. Nell-tyttö pelkää äidin synnytyksen alkavan ennen kuin isä ehtii kotiin työmatkalta. ”Isä aina luuli, että osasin enemmän kuin todellisuudessa osasinkaan”. Isä luuli Nelliä tyyneksi ja rohkeaksi vaikka Nell oli kauhuissaan. Mutta novellin lopussa murrosikäinen Nell nousee kapinaan: ”Ei se ole minun lapseni. En minä sitä synnyttänyt, vaan sinä, äiti”. Lukija helpottuu ja tuntee, miten Nell kykenee vapautumaan liian suuresta taakastaan.

Novelli Monopoli kertoo ajasta, jolloin Nell alkaa seurustella naimisissa olevan Tigin kanssa. Omituiseksi kuvion tekee se, että ex-vaimo Oona järjestää Nellin ja Tigin tapaamisen ja ”sallii” näiden parisuhteen. Aluksi Nell tuntee (ihan syystä) olonsa vieraaksi ja ulkopuoliseksi joutuessaan pakenemaan kodistaan Tigin poikien saapuessa viikonlopuksi isän luokse. Pikku hiljaa Nell saa itselleen omaa tilaa mutta joutuu kuitenkin sopeutumaan muiden odotuksiin. Lukupiiriläiseni pohtivat jälleen, kuinka Nell on lapsuudesta asti toteuttanut kaikkien muiden kuin omia haaveitaan. Konkreettisesti tämä tulee esiin, kun Nell saa hoitaakseen monilukuisen määrän kotieläimiä. Mutta tällä kertaa Nell ei aio paeta.

Itselleni mieluisimpia ovat kirjan viimeiset novellit. On kuin kirjailija sanoisi: ”Tule, istu tähän viereeni”. Sitten hän vie minut matkalle yksinäisyyteen, menetykseen ja vanhenemiseen. Aikakaudet, näkökulmat ja osittain myös henkilöt vaihtuvat, mutta voin täyttää aukkopaikat kuvittelemalla ne. Margaret Atwoodia on sanottu taiturilliseksi sanankäyttäjäksi ja kriittiseksi näkijäksi. Ainakin tämä kirja saa lukijan etsimään kirjaston hyllystä lisää atwoodeja. Kristiina Drews onnistuu mielestäni suomennoksessa hyvin.

Päivikki

Hedelmiä siveltimellä

Luin kirjaa hitaasti, jotta saisin nauttia siitä kauan. Se on Rakel Liehun romaani Helene. Kirja kertoo kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä (1862 – 1946).

Rakel Liehu on kirjoittanut eniten runoja. Siksi hänen Helene-romaaninsakin etenee ilmavana sisäisenä puheena. Kirja kattaa taidemaalarin elämänkaaren, vaikka hyppeleekin eestaas hänen vaiheissaan.

Liehu innostui Helenestä selailtuaan taidekirjaa. Siinä oli kuva Schjerfbeckin hedelmäasetelmasta. Yhden hedelmistä Helene oli maalannut mustaksi.

Helene teki pari toisintoa El Grecon (1541- 1614) maalauksista. En pidä El Grecon tavasta venyttää hahmoja. Oli silti kiinnostavaa nähdä kesällä Ateneumin Schjerfbeck-näyttelyssä Helenen toisinnot riippumassa aitojen El Grecon töiden vieressä.

El Greco syntyi Kreetalla. Uudessa kotimaassaan Espanjassa häntä kutsuttiin kreikkalaiseksi , El Grecoksi. Näin Liehu sanailee Helenen ajatuksia:

”eniten rakastan El Grecoa, vaaleasilmäistä kreetalaista.

Miksi hän asteli mieleni puutarhaan, paitsi että hän maalasi niin kuin Chapellen arkkitehti rakensi: venytetysti.”

Terhi