Suomalainen aarniometsä

Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen: Suomalainen aarniometsä. Maahenki 2010.

"Tämähän on kuin satumetsä." Näin kommentoi retkikumppanini vuosia sitten keskisuomalaisessa metsässä. Satumetsän löysimme Saarijärveltä Pyhä-Häkin kansallispuistosta. Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjassa Suomalainen aarniometsä on luettelo aarniometsäalueista. Pyhä-Häkin lisäksi löysin listalta kolmisenkymmentä muuta luonnontilaista metsää, osa niistä minulle ennestään tuttuja.

Aarniometsät ovat vanhoja luonnontilaisia metsiä. Metsät ovat luonteeltaan hyvinkin erilaisia - siitä nimitysten runsaus. Luonnonmetsät ovat valtaosin hävinneet viimeisen 250 vuoden aikana. Kaskiviljelyn ja tervanpolton päättyessä 1800-luvun puolivälissä oli luonnonmetsien ala supistunut puoleen. Sahateollisuuden hakkuut ja moderni metsätalous ovat vähentäneet myöhemmin luonnontilaisen metsän osuutta viidesosaan alkuperäisestä: aarniometsiä on Suomen metsäpinta-alasta nelisen prosenttia. Ne löytyvät pääosin pohjoisesta ja itärajalta.

Suomalaisten suhde metsään on ollut aina monijakoinen. Metsä on nähty mystisenä ja sitä on ihailtu ja palvottu. Toisaalta metsää on haluttu hallita ja hyödyntää. Metsäalan ammattilaisten Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen kirjoittama kirja on yli kolmesataasivuinen tietopaketti metsästä. Kirja valottaa metsän arvottamista eri aikoina. Se on aarreaitta sekä kaltaisilleni metsässäviihtyjille, että metsätietoutta janoaville. Kirjassa kerrotaan aarniometsän elinyhteisöstä ja ekologiasta. Siinä tarkastellaan metsän monimuotoisuutta sekä luonnonsuojelun historiaa. Kirjassa ei esitellä yksittäisiä aarniometsäalueita, vaan niitä sivutaan laajemmissa yhteyksissä. Metsän merkitystä taiteilijoiden inspiraation lähteenäkään ei unohdeta.

Kirja toimii myös katselukirjana. Kirjan kuvituksena on satoja taidokkaita valokuvia. Niiden joukosta löysin myös näkymän Pyhä-Häkin satumetsään. Varsinkin koko sivun kuvat ihastuttivat, ja niihin palasin useaan kertaan. Osa valokuvista on kirjoittajien, osa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon ottamia. Sivuja elävöittää lisäksi kymmenkunta suomalaista maisemamaalausta.

Vuonna 2011 kirja valittiin Vuoden luontokirjaksi ja sille myönnettiin Valtion tiedonjulkistamispalkinto. Samana vuonna kirja sai Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan.

Aira

Oliko se rakkautta?

Luin äskettäin Märta Tikkasen kirjan Emma ja Uno: rakkautta tottakai (2010). Kirja on henkilöhistoriallinen romaani ja kertoo Märtan isoäidin Emma Sjödahlin ja isoisän Uno Stadiuksen vaiheista.  Emma on Kirkkonummen Överbyn kartanon suloinen kuopus, isänsä silmäterä.  Vuonna 1897, Emman ollessa 18-vuotias, hän tapaa isänsä järjestämissä juhlissa karismaattisen kansanvalistusmiehen, joka on häntä lähes kymmenen vuotta vanhempi,  ja lupautuu tämän vaimoksi seuraavana syksynä. Kuin enteenä tulevasta, isä itkee vuolaasti lempityttärensä häissä.

Emma ja Uno ovat ilmeisen hedelmällisiä, sillä Emma synnyttää lapsen joka vuosi. Lapset syntyvät eri paikkakunnilla perheen matkustaessa paljon. Unon tavoitteena on luoda valistusaatteeseen pohjaavia oppilaitoksia niin Suomessa kuin Ruotsissa. Lapset hoitaa Emma yksin, aviomiehen kulkiessa luentomatkoilla Norjassa ja Keski-Euroopassa asti. Emma odottaa kuudetta lastaan, kun hän päättää matkustaa lasten kanssa takaisin isänkotiinsa Överbyhyn. Voi vain kuvitella, miten ristiriitaiset ajatukset piinaavat Emmaa: toteutumaton haave yhteisestä elämästä yhdessä Unon kanssa ja oikeutettu häpeä siitä, että aviomies ei pysty elättämään perhettään. Isä kuitenkin ottaa luokseen Emman lapsikatraineen.

Mitähän puolestaan Uno miettii? Hän tuntuu häpeilevän appensa edessä, mutta suuntaa aina katseensa uuteen perustettavaan oppilaitokseen ja pitää itseään suurena idealistina. Kirjan kirjoittamistakin hän suunnittelee, vaikka lukijaa hirvittää jo tämän keskeneräisiksi jäävät projektit. Ja Unossa on vielä yksi puoli, joka arveluttaa: Minne tahansa paikkakunnalle hänet kutsutaankin, poikkeuksetta hän ajautuu riitaan joko rahakkaiden tukijoiden tai sitten pikkusieluina pitämiensä pappishenkilöiden kanssa. Itsessään ei Uno koskaan näe vikaa, vaan idealistina hänen on taisteltava oikeina pitämiensä arvojen puolesta.

Emman kohtalo tuntuu nykynaisesta kovalta. Mutta täytyy muistaa, että 1900-luvun alkupuolella naiset olivat ensin isiensä tai veljiensä holhouksessa ja avioiduttuaan siirtyivät  miehensä vallan alle. Emma kyllä kirjeissään kertoo vastoinkäymisistä mutta ei juurikaan syyllistä Unoa. Uskoiko Emma todella, että hänen miehensä työn täytyi mennä perhe-elämän edelle? Varmastikin näin oli avioliiton ensimmäisinä vuosina. Kuitenkin vuonna 1905, kun perhe oli viimeisen kerran saman katon alla, Emma näki jotenkin totuuden avioliitostaan ja lähti takaisin Suomeen ja jätti Unon haaveilemaan vielä suuremmasta julkisuudesta.

Emma haki avioeroa ja se myönnettiin vuonna 1913. Kirjasta ei selviä, oliko avioeron syynä Unon uskottomuus. Joitain merkkejä kuitenkin oli salaperäisestä neiti G:stä, jota Uno nimitti Kultapiiskuksi. Ajan hengen mukaisesti Emma otti eron omaksi syykseen, ja joutui sen vuoksi matkustamaan moneksi kuukaudeksi ulkomaille. Ikään kuin se olisikin Emma, joka hylkää perheensä! Mutta Emma vielä silloin uskoo, että Unon moraalin täytyy näyttää tahrattomalta.

Märta Tikkanen tuo kirjassaan esille, että juuri hänellä on mahdollisuus ymmärtää isoäitinsä ratkaisut avioliitossaan, sillä myös hän on aina rakastunut ”mahdottomiin miehiin”. Kirjaa lukiessa 2010-luvun nainen repii kuvaannollisesti hiuksia päästään: millaisen narsistiin Emma törmäsikään! Lukija joutuu väistämättä pohtimaan rakkauden ilmenemismuotoja ja kestämisen rajoja. Mainio kirja!

Päivikki

Salamurhaajien aika

Henry Miller : Salamurhaajien aika. Proosallinen tutkielma Rimbaud´sta.

Aluksi pieni muistelu siitä, kuinka tutustuin ensimmäisen kerran herroihin A. Rimbaud ja H. Miller. Eräällä menneellä vuosikymmenellä, loppusyksystä, perehdyin käsitteisiin "ottaa ritolat" tai "hatkat". Hieman näiden tapahtumien jälkeen ryhdyin tutkimaan, mitä oikeastaan olinkaan tullut tehneeksi. Paljastui, että ritoloitten tai hatkojen ottaminen ei ollutkaan mikään uusi ilmiö. Ensimmäiset ritolat oli otettu kuumana ja kiihkeätempoisena kesänä 1928 Hollannissa ja sen jälkeen ritoloitten ottaminen oli muuttunut melko rutiininomaiseksi. Hatkoja oli otettu läpi historian ja touhussa alkoi olla jo banaaliuden merkkejä. Pian tämän jälkeen korviini kantautui huhuja henkilöstä, joka olisi "tehnyt rimbaudit". Selvittelin asiaa ja paljastui, että ritoloilla, hatkoilla ja rimbaudien tekemisellä on vahva yhteys keskenään ja että edelliset ovatkin ainoastaan suomalaiseen kansanluonteeseen sopivaksi räätälöity karvahattuversio jälkimmäisestä. Mutta maailma ei suinkaan pysähtynyt tähän, vaan tapahtumat jatkoivat vyörymistään yhtenä kuohuvana kymenä. Minulle selvisi, että rimbaudit voi tehdä myös käänteisesti! Kyseessä on luonnollisesti "millerien riuhtaiseminen" tai, mikäli halutaan käyttää historiallisesti ensimmäistä merkittävää käänteistä rimbaudien tekemistä, "gauguinien tempaiseminen". Universumin salat alkoivat paljastua! Tai ainakin olin astunut idiomien ja sekavien analogioiden huumaavaan maailmaan.

Muutama asiatieto edellisen kappaleen "pakkomielle matkaan minut ajoi hatkaan" -tyypin ihmisistä selventänee kokonaiskuvaa:

Arthur Rimbaud (1854-1891) oli ranskalainen runoilija, joka kirjoitti hyvin nuorena muutamia kuolemattomia (tai pitkäikäisiä) runoja, mutta kyllästyttyään tuurijuoppouden sävyttämään elämäntapaansa Pariisissa lopetti kirjailijanuransa noin 20-vuotiaana ja häipyi paikalta kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti entisen elämänsä kokonaan taakseen). Hän vietti loppuelämänsä suurimmaksi osaksi Afrikassa hankkien elantonsa sekalaisilla töillä mm. kauppaamalla aseita Etiopiassa kasvaen samalla vähitellen myyttiseksi henkilöksi.

Henry Miller (1891-1980) oli amerikkalainen kirjailija, joka hankki elantonsa sekalaisilla töillä New Yorkissa mm. kauppaamalla vaatteita, mutta kyllästyttyään amerikkalaisen yhteiskunnan ilmastoituun painajaiseen häipyi paikalta kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti entisen elämänsä kokonaan taakseen) ja muutti 39-vuotiaana Pariisiin. Hänen loppuelämäänsä kuuluivat keskeisesti mm. myytin rakentaminen itsestään, nuoret naiset ja periodialkoholismi. Myytin rakentamiseen liittyen hän kirjoitti joitain pitkäikäisiä (tai kuolemattomia) romaaneja.

Paul Gauguin (1948-1903) oli ranskalainen taidemaalari, joka hankki elantonsa sekalaisilla töillä Pariisissa mm. kauppaamalla osakkeita. Kyllästyttyään vaimonsa ja vaimonsa suvun massiiviseen nalkutukseen hän häipyi paikalta kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti entisen elämänsä kokonaan taakseen) ja muutti 43-vuotiaana Etelämerelle. Hänen loppuelämäänsä kuuluivat keskeisesti mm. myytin rakentaminen itsestään, nuoret tytöt ja dipsomania. Myytin rakentamiseen liittyen hän maalasi joitain kuolemattomia (tai pitkäikäisiä) teoksia.

Ville Ritola (1896-1982) oli suomalainen juoksija, joka hankki elantonsa sekalaisilla töillä mm. New Yorkissa kirvesmiehenä. Kyllästyttyään Amsterdamin olympiakisojen 5000 metrin juoksussa muiden taktikointiin hän häipyi paikalta, 32-vuotiaana, kerta kaikkiaan ja ehdottomasti (eli sanalla sanoen jätti Lentävän suomalaisen kokonaan taakseen) ja voitti kilpailun. Hän ei kirjoittanut tai maalannut yhtään kuolematonta (tai pitkäikäistä) teosta eikä itsestään myytin rakentaminen kiinnostanut häntä yhtään.

Ja sitten viisi virkettä itse kirjasta. Kirjan alaotsikossa Henry Miller vihjaa kirjoittavansa proosallista tutkielmaa Arthur Rimbaudista, mutta tosiasiassa hän tekee suurimmaksi osaksi tutkielmaa omasta itsestään kuten hänellä tapana on useimmissa kirjoissaan. Kirja on n. satasivuinen, joten Millerille tyypillinen hämärä monisanaisuus, tarkoitukseton maalailu ja yleinen tyhjäkäynti ei ennätä uuvuttaa, koska vastapainona on myös runsaasti teräviä huomioita ja kommentteja. Millerin tyylikeinona oleva innostuneisuuden illuusion luominen onnistuu kääntämään kirjan yleisilmeen selvästi positiiviseksi. Miller kokee Rimbaudin hengenheimolaisenaan ja etsii vastaavuuksia heidän lähtökohdistaan, asenteistaan ja elämänvaiheistaan ja niitä myös runsaasti löytää. Miller toteaa Rimbaudin olevan ainoa kirjailija, jota hän kadehtii, ja väittää, että jos hän olisi lukenut Rimbaudia nuorena, hän ei olisi koskaan kirjoittanut riviäkään.

Mutta ketä tai mitä oikein ovat otsikon salamurhaajat ja mikä on heidän kohteensa? Näin Miller esipuheessa selväsanaisimmillaan: "Salamurhatyö, sillä sitähän se on, saavuttaa pian loppunsa. Kun runoilijan ääni kangistuu, historia menettää merkityksensä ja eskatologinen lupaus murtautuu ihmisten tietoisuuteen kuin uutena, pelottavana aamuruskona. Vasta kuilun partaalla huomaamme, että "kaikki mitä meille on opetettu on valhetta". Päivittäin saamme todisteita tästä musertavasta väittämästä: taistelukentältä, laboratoriosta, tehtaasta, lehdistä, koulusta, kirkosta. Elämme menneessä, meitä ravitaan kuolleilla ajatuksilla, kuolleilla uskomuksilla, kuolleilla tieteillä. Menneisyys meidät nielee, ei tulevaisuus. Tulevaisuus on aina ollut ja on – runoilijan."

Lasse

Reiluksi tunnettu

Kari Häkämies

Rehelliseksi tunnettu : rikosromaani
2010

Kuopion entinen kaupunginjohtaja Kari Häkämies on kirjoittanut jo kaksi rikosromaania ja yhden minidekkarin. Hänen dekkarinsa Rehelliseksi tunnettu esittelee politiikkaa sisältä päin. Häkämies on työskennellyt mm. kansanedustajana, oikeusministerinä, sisäasiain ministerinä ja sisäministeriön kansliapäällikkönä, joten hän tuntee aiheen.

Rehelliseksi tunnettu –kirjan alkusivuilla löydetään ruumis. Kuollut oli oikeusministeri. Hänen avustajansa kuuluu dekkarin päähenkilöihin. ”Ministeri ja avustaja olivat eräänlainen poliittinen aviopari, joiden piti pelkästä silmäniskusta ymmärtää toisiaan.” Myös poliiseja Häkämies kuvaa uskottavasti.

Elävimmin mieleeni jäi yksi kirjan sivuhenkilöistä, ministerin sihteeri. Hän ”oli leading lady, joka päätti, milloin oli soveliasta tavata ministeriä”. Jotkut sihteeri päästi ministerin puheille helpommin kuin toiset. Kansliapäällikkö ”odotti ministerin luo pääsyä kukkapuskan kanssa juuri niin luontevana kuin suomalainen mies on ajatellessaan ojentaa kukkia toiselle suomalaiselle miehelle”.

Tahatonta huumoria juttuun tuo alituinen asujen kuvaus. ”Kummallinen tapa katsella vaatteita kadun yli, varsinkin kun oma pukeutuminen viittasi siihen, että Boss oli katselijalle täysin tuntematon vaatemerkki.”

Häkämiehen dekkari ei kuulu suomalaisen rikoskirjallisuuden kärkeen. Hän osaa kuitenkin kuljettaa tarinaa ja pitää sen kasassa. Aloittelevan kirjailijan työksi Rehelliseksi tunnettu on kelpo viihdettä. Toisenlaisiakin mielipiteitä olen kyllä kuullut.

Häkämiehen minidekkarin Kuuma puhelu voi lukea Kuopion kaupunginkirjaston tietokannasta sähköisenä kirjana.

Terhi

Pohjois-Korea – maailman suljetuin valtio

Soulissa, Etelä-Koreassa vuodesta 2001 Los Angeles Times –lehden kirjeenvaihtajana toiminut amerikkalainen Barbara Demick on kirjoittanut kiinnostavan ja ajankohtaisen kirjan Pohjois-Koreasta Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa, 2011.

Maan virallinen nimi on Korean demokraattinen tasavalta. Sen ensimmäinen presidentti oli Kim Il-sung, joka menehtyi äkillisesti vuoden 1994 heinäkuussa. Hänen poikansa Kim Jong-il nimitettiin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi, mutta maan virallisena presidenttinä jatkoi kuollut isänsä Kim Il-sung. (www.wikipedia.fi) Kim Il-jong kuoli joulukuussa 2011, ja nyt hänen poikaansa Kim Jong-unia kaavaillaan Pohjois-Korean uudeksi johtajaksi.

Barbara Demick on kirjaansa varten vieraillut usean kerran Pohjois-Koreassa sekä haastatellut Etelä-Koreaan loikanneita pohjoiskorealaisia. He kertovat mm. maassa 1990-luvulla vallinneesta hirvittävästä nälänhädästä, jolloin ulkomaisten arvioiden mukaan nälkään kuoli miljoona ihmistä. Kirjassa on kuvaus, miten kuolleita kärrätään kottikärryillä joukkohautoihin. Lastentarhan 50 lapsesta vähitellen kutistuu 15 lapsen ryhmä. Lääkkeitä ei juurikaan ole, ruoaksi tervejalkaisimmat kiipeävät etsimään vuorilta villikasveja, lapset jäävät pienikokoisiksi aliravitsemuksen takia, YK:n avustukset päätyvät ”mustaan pörssiin”.

Jo lastentarhasta alkaa puolueen ja etenkin kansan johtajaa ihannoivien iskulauseiden opettelu. Siksi esim. kirjan rouva Song on täysin maan johtajalle uskollinen perheenäiti. Naapureiden puheita kuunnellaan, ja heitä tarvittaessa ilmiannetaan. Valtiolla ei ole varaa maksaa palkkoja, ja lopulta tehtaatkin suljetaan yksi toisensa jälkeen, koska raaka-aineita ei ole.

Pohjois-Koreasta ensin Kiinaan ja sieltä Kiinan tai Mongolian kautta Etelä-Koreaan loikkaavien ihmisten tarinat kuulostavat tosi jännittäviltä; pääseekö pimeässä kylmän joen yli joutumatta kiinni, selviääkö joutumatta kiinalaisten ilmiantamaksi. Kiinalaiset miehet ostavat pohjoiskorealaisia naisia vaimoikseen. Niinpä eräs loikkarinainen on jonkin vuoden ystävällisen kiinalaismiehen vaimo, ennen lähtemistään Etelä-Koreaan.

Loikanneilla pohjoiskorealaisilla on vaikeuksia sopeutua elämään Etelä-Koreassa. Valtio tosin antaa kotouttamisrahaa ja avittaa monella tapaa heitä. Mutta silti loikanneet pohjoiskorealaiset tuntevat itsensä erilaisiksi, masentuvat ja helposti myös katkeroituvat. Silti sekä pohjois- että eteläkorealaisten mielissä säilyy toive: Pohjois-Korean hallinto joskus luhistuu ja Koreat yhdistyvät yhdeksi maaksi.

Rankasta aiheesta huolimatta kirja on todella taitavasti kirjoitettu. Erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten elämäntarinat antavat tunnun kuin olisi päässyt Barbara Demickin mukana käymään tuossa ulkomaalaisilta lähes täysin suljetussa maassa.

Pirre

Mitä Austerlitzissa tapahtuu?

W.G. Sebaldin Austerlitzin (Tammi 2002) minäkertoja on mies, joka ilmeisesti jonkinlaisen tutkimustyön takia matkustaa paljon ympäri Eurooppaa. Vuonna 1967 hän tapaa ensimmäisen kerran Jacques Austerlitzin, eurooppalaisen arkkitehtuurin originellin tutkijan. Miesten välille syntyy erikoinen ystävyys, joka koostuu satunnaisista, erittäin epätodennäköisistä kohtaamisista vuosikymmenien aikana. Aluksi ystävysten keskustelut koskevat lähinnä arkkitehtuuria ja sen suhdetta Euroopan historiaan, mutta vähitellen nimetön kertoja saa kuulla Austerlitzin merkilliset elämänvaiheet, joissa toisella maailmansodalla ja saksalaisten toimeenpanemilla juutalaisvainoilla on ratkaisevan tärkeä osa. Austerlitzin elämäntarina kantaa mukanaan koko 1900-luvun Eurooppaa ja sen synkkää sielunmaisemaa.

Mistään toimintatrilleristä ei todellakaan ole kysymys. Sebaldin tyyli muistuttaa pikemminkin esseetä kuin perinteistä juonellista romaanikerrontaa dialogeineen ja yllätyskäänteineen. Tarinaa vie eteenpäin Austerlitzin kertomus, jota kertoja kuuntelee ja sitten huolellisesti kirjaa ylös. Kiirettä ei tunnu olevan kenelläkään.

Kiire ei saa olla lukijallakaan. Sebaldin tekstin lukeminen vaatii tarkkuutta, hajamieliselle selailijalle se kääntää pitkälauseisen selkänsä. Oman, salaperäisen lisänsä kirjaan tuovat mustavalkoiset kuvat, jotka eivät ole perinteistä kuvitusta vaan itsenäinen osa tekstiä. Ne ovat useimmiten valokuvia, mutta mitä kuvia ja mistä, sitä lukija ei välttämättä saa koskaan tietää. Sille, joka malttaa lukea sanan ja lauseen kerrallaan ja vielä katsoa kuvatkin, Sebaldin tarina antaa ruhtinaallisen lukunautinnon.

Ensinnäkin se käsittelee menneen vuosisadan traagisia tapahtumia koskettavasti erikoislaatuisten ihmiskohtaloiden kautta. Maailmanhistorialliset mullistukset ovat heittäneet sekä Austerlitzin että muidenkin Sebaldin kirjojen henkilöiden pienen elämän jollekin aivan ennakoimattomalle radalle, tai sitten he ovat unohtuneet jonnekin ikään kuin ajan ulkopuolelle.

Toiseksi henkilöidensä elämäntarinoiden avulla Sebald kuvaa ihmisen mielen ja muistin kummallisia käytäviä ja komeroita ja sitä, miten ihmisen kokemusmaailma elää hauraan muistin varassa:

...ajattelen, miten vähän me pystymme pitämään mielessä, mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin eikä kerro eteenpäin –

Miettikää, kaikki maalta muuttaneet, kuka enää muistaa lapsuutenne kylien niittyjen, peltojen, hakojen ja latojen nimiä, tai sitä, missä ne olivat. Nythän kaikki on joka tapauksessa peittynyt pusikon tai puupellon alle.

Sebaldin kertoja ei koskaan tunkeile liian lähelle tarinansa henkilöitä. He jäävät hiukan etäisiksi ja salaperäisiksi, ja heidän liepeillään leijuva hiljainen lumous ja hauras melankolia tekevät heistä vastustamattoman kiinnostavia.

Austerlitz jäi Sebaldin viimeiseksi kirjaksi ja suomennettiin tuoreeltaan. Sen jälkeen suomennoksia on ilmestynyt takaperoisessa järjestyksessä, viimeksi Saturnuksen renkaat 2010 (alkuteos 1995), ja syksyllä on tulossa Huimaus (alkuteos 1990).

Melankoliaan mieltyneille haluaisin Sebaldin kyytipojaksi suositella John Dowlandin renessanssimusiikkia esimerkiksi levyltä In Darkness Let Me Dwell. Mustaan synkkyyteen ei kuitenkaan pidä suistua. Melankolia on parhaimmillaan läpikuultavan savunharmaana.

Maileena

Suuria tunteita setripuun varjossa

Rakas vanhus oli nuoruudessaan lukenut Florence Barclayn romaanin Rukousnauha. Hän pitää sitä lempilukemisenaan, joten halusin tutustua kirjaan. Käsiini osui repaleinen viides painos vuodelta 1930, ilman kansipaperia.

”Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.”

Hermoja lepuuttavaa lukemista ennen nukahtamista, viehättävän vanhanaikaista kieltä. Toisessa luvussa tutustutaan jalosukuiseen Janeen. Jalosukuiseen? Lukeekohan alkutekstissä lady? Suomentaja Hilja Tiililä selittää sivun alareunassa golfia: ”Skotlantilainen kansallispeli.”

Janesta kehkeytyy romaanin päähenkilö. Hänellä on varmat mielipiteet ja moraalista selkärankaa, hän on suora itselleen ja muille. Rukousnauha paljastuu lauluksi, jonka Jane esittää herttuattaren juhlissa. Laulu tekee vaikutuksen taidemaalausta harrastavaan mieheen.

Ahaa, Rukousnauha on romanttista viihdettä. En harrasta romanttisia kirjoja, joten oli hauska lukea tämä kirja. Siinä on SUURIA tunteita, ihmeellisiä yhteensattumia, (onneksi tai toivottavasti) kadonnutta elämäntapaa ja ihanteellista mielikuvitusta.

Netti tietää englantilaisen kirjailijan Florence L. Barclayn (1862 – 1920). Hän rakasti musiikkia, meni 18-vuotiaana naimisiin pastorin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Nelikymppisenä hän sairastui vähäksi aikaa ja kirjoitti vuoteessa ensimmäisen romaaninsa. Rukousnauha (1909) on hänen toinen kirjansa. Siitä tuli heti niin suosittu, että se käännettiin kahdeksalle kielelle. Suomenkielinen versio ilmestyi 1914 ja siitä otettiin kahdestoista painos vielä 1992. Elokuvia Rukousnauhasta kuvattiin viisi!

Kuopion kaupunginkirjastosta Rukousnauha löytyy irtosivuiksi ahmittuna pääkirjaston varaston aarteista.

Terhi